Hyvä juttu deflaatiosta
Kun helposti sorrun siihen, että kommentoin toimittajien kirjoituksia ainoastaan kun mielestäni löydän niissä jotain virhettä minun täytyy kehua Paavo Teittisen kirjoitusta deflaatiosta Helsingin Sanomissa: Deflaation aave kummittelee Euroopassa.
Raflaavasta otsikosta huolimatta tekstissä deflaatiosta otetaan turha draama pois (nollaraja ei ole mikään dramaattinen käännepiste). Deflaatiota selitetään oireena perusongelmasta, joka on liian heikko kysyntä. Puheet ostojen lykkäämisestä alempien hintojen toivossa saa ansaitsemansa kriittisen kohtelun. Reaalikorkojen ja varallisuusarvojen keskeistä roolia deflaatiokierteessä nostetaan esiin.
On hauska lukea kirjoitusta jossa toimittaja selkeästi on asiaan syventynyt, eikä ainoastaan toista tavanomaisia pinnallisia huomioita. Kannattaa lukea.
Lukemisen kannattaa lopettaa kun Teittinen siirtyy deflaatiosta piirtämään karkeita irvikuvia taloustieteen jakaantumisesta kahteen koulukuntaan. Valitettavasti tästä osuudesta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa.
Osio turhaan heikentää Teittisen pääsanomaa. En tunne ketään taloustieteilijä, joka olisi eri mieltä Teittisen esittämän käsityksen kanssa, että deflaatio-ongelma johtuu liian heikosta kysynnästä.
Teittinen mainitsee vaihtoehtoisena teoriana Friedmanin monetaristisen kvantiteettiteorian : ”rahan määrä kerrottuna sen kiertonopeudella (eli sillä, kuinka monta kertaa rahavarannolla keskimäärin tehdään maksuja vuoden aikana) määrittää hintojen tason.”
Suurin ongelma tässä ei ole se, että se on yksinkertaistus. Ei kukaan usko kvantiteettiteoriaan sen karkeassa muodossa (rahan kiertonopeus ja tuotannon taso on aina riippumaton rahan määrästä, jolloin rahan määrän kasvu vaikuttaa ainoastaan hintatasoon). Ei Friedmankaan tähän uskonut.
Kvantiteettiteoria ei ole vastakkainen näkemys koska rahan määrä kerrottuna sen kiertonopeudella on määritelmällisesti talouden kokonaiskysyntä. Eli karkeankin kvantiteettiteorian mukaan deflaatio johtuu talouden liian heikosta kysynnästä. Se on vain hyvin yksinkertainen (ja siten puuteellinen) malli siitä, miten kysyntä muodostuu.
Roger Wessman 
Hei Roger,
Jaan mielipiteesi Paavo Teittisen jutusta, paitsi että loppu mielestäni toi siihen juuri sitä syvällisyyttä, joka monesti puuttuu nykyisestä journalismista.
Mielestäni ”missaat” toimittajan pointit hänen puhuessaan kahdesta koulukunnasta. Pääajatushan oli ohessa oleva:
”–pidetäänkö inflaatiota ja samalla deflaatiota reaalitaloudellisena vai rahataloudellisena ilmiönä–”
Tämä muuten kytkeytyy myös ns. klassiseen dikotomiaan, joka voidaan nähdä pitkällä aikavälillä olevan ainakin ns. monetaristien jakama näkemys, vaikka lyhyellä aikavälillä (mitä tarkoittaakaan) hinnat ovat jäykkiä (http://en.wikipedia.org/wiki/Classical_dichotomy).
Kysymys ei ole siis myöskään siitä, että näkevätkö teoriat deflaation/inflaation kytkeytyvän jollakin tavalla kokonaiskysyntään, vaan siitä missä ”kehyksessä” kokonaiskysyntä muodostuu ja miten se vaikuttaa muihin taloutta analysoiviin käsitteisiin. Kuten toimittaja kuvaakin:
”Kun kysyntä kasvaa, pankeissa olevat säästöt eli rahavarannot vähenevät, jolloin myös korot nousevat. Nousevat korot taas heikentävät yritysten investointihalukkuutta, menee kertomus. Se ei tosin näytä pitävän paikkaansa, koska rahan määrä taloudessa ei ole rajoitettu, vaan pankit luovat uutta rahaa myöntäessään luottoja.”
Kysymykset siitä vähentääkö julkinen kulutus yksityisen kulutuksen mahdollisuutta kuluttaa (crowding out -teoria), mikä (”pitkällä aikavälillä”) määrittää talouskasvua, Sayn-laki jne ovat asioita, joita auttaa ymmärtämään karkeat yleistystykset eri koulukuntiin. Nämä uskomukset määrittävät pitkälti sitä, millaista talouspolitiikkaa harjoitetaan.
Muuten, mikäli ”monetaristit” eivät uskoneet rahan määrä x kiertonopeus määrittää hintojen tason, mikä monetaristien mukana määritti sitten hintojen tason? Friedman on mielestäni todennut, että inflaatio on aina rahanmäärän suurempi kasvu kuin tuotannon. Ja samalla hän toteaa inflaation olevan ns. rahataloudellinen ilmiö (ei reaalitalouden, huomaa ero).
Hei Matti,
Missaan kyllä täydellisesti esittämäsi pääajatuksen
”–pidetäänkö inflaatiota ja samalla deflaatiota reaalitaloudellisena vai rahataloudellisena ilmiönä–”
Miten inflaatio voisi olla reaalitaloudellinen ilmiö? Inflaatiohan on hintojen muutos joten miten sitä voisi käsittää ottamatta hintoja huomioon?
Olen aivan samaa mieltä, että se miten kokonaiskysyntä muodostuu on oleellinen kysymys.
Sen sijaan en tiedä yhtään ekonomistia jonka mukaan korot nousisivat kun kysyntä kasvaa koska rahavarannot vähenisivät. Raha ei ole niukka hyödyke – sitä voidaan aina mielivaltaisesti lisätä.
Rahan määrä kertaa kiertonopeus on määritelmällisesti nimellinen BKT eli hintataso kertaa reealinen BKT. Eli yhtälömuodossa
MV = PQ
Toki Friedman oli sitä mieltä, että rahan määrä on tärkein pitkällä aikavälillä inflaatiota määrittävä tekijä. Eli rahan kiertonopeus olisi kohtuullisen vakaa, ja BKT:n kehitystä määräisi muut tekijät (teknologinen kehitys jne). Muistaakseni hänen klassinen graafi vertaa lavean rahan määrän (M2) ja inflaation kehitystä USA:ssa vuosikymmenien aikana.
Tämä ei tarkoita, ettei Friedmaninkin mielestä rahan määrän muutoksilla voisi olla merkittäviä vaikutusta myös reaalitalouteen. Miten muuten hän olisi voinut selittää 30-luvun suurta lamaa heikolla rahan määrän kasvulla?
Hei Roger,
Kiitos pikaisesta vastauksesta. Ainakin monissa taloustieteen oppikirjoissa opetetaan crowding out –teoriaa (kts. esim. ”Macroeconomics – Stephen Williamson”). Viimeeksi kesällä osallistuessani erääseen tilaisuuteen tämä teoria oli taustaoletuksena argumentaatiolle. Tilaisuus ei ollut kylläkään Suomessa.
Harmi että et käsitä tulkintaani toimittajan ajatuksista. Kommenttini tavoitteena oli juuri tuoda esille se, mitä vastauksesi kommenttiini havainnollistaa hyvin: Eri koulukuntien tulkinnat voivat olla niin poikkeavia, että ”ei ymmärretä” edes toisen argumentaatiota (”En tunne ketään ekonomistia”/”Miten inflaatio voisi olla reaalitaloudellinen ilmiö”). Koulukunnat eivät tarkoita hiukan eri tapoja mallentaa, vaan eri oletuksia, viitekehystä, normatiivisuutta, joiden pohjalta analyysit ja tutkimus rakennetaan. Ja mikä lähtökohta otetaan yhteiskuntatieteissä tutkimukseen, määrittää luonnollisesti myös lopputulemaa.
Voin yrittää selittää lyhyesti, mitä mielestäni pyritään havainnollistamaan, kun puhutaan inflaation/deflaation olevan reaalitaloudellinen ilmiö (yksinkertaistus):
Jos mennään hiukan syvemmälle, niin kyseessä ovat juuri tulkintaerot myös pitkän aikavälin kehityksestä. Ns. keynesiläinen analyysi (ei uuskeynesiläisyys) näkee, että rahan määrä ei ole eksogeeninen muuttuja pitkällä aikavälillä, joten kokonaiskysynnällä on merkitystä ns. aikavälistä riippumatta. 30-luvun lamaan liittyen Friedmanin tulkinta rahan määrästä kuvastaakin tätä eroa, toiselle koulukunnalle se on syy ongelmiin ja toiselle enemmänkin seuraus ongelmista.
Eli: ”–pidetäänkö inflaatiota ja samalla deflaatiota reaalitaloudellisena vai rahataloudellisena ilmiönä–” kuvastaa tietystä näkökulmasta eroa, joka vallitsee taloutta tutkivien ja hahmottavien ryhmien/koulukuntien/paradigmojen välillä. Kyseessä on lähtökohtaiset tulkintaerot perusmekanismeista, joiden kautta taloudellista aktiviteettia pyritään selittämään.
Ps. Mitä ryhmää tarkoitat ”kaikilla ekonomisteilla, jotka tunnet”? Kun usein kommenteissa heihin vedoten pyrit vahvistamaan argumentaatiota, niin olisi hyvä tietää tämä joukko.
”Ps. Mitä ryhmää tarkoitat ”kaikilla ekonomisteilla, jotka tunnet”? Kun usein kommenteissa heihin vedoten pyrit vahvistamaan argumentaatiota, niin olisi hyvä tietää tämä joukko.”
Kyseessä on klassinen argumentointivirhe argumentum ad verecundiam.
Hei Ville ja Matti,
Käytän yleensä (ja tässäkin yhteydessä) lausetta ”en tiedä yhtään ekonomistia” vastauksena siihen kun esitetään yleisenä ekonomistien näkemyksenä jotain mitä en koskaan ole kuullut kenenkään ekonomistin väittävän.
Kun kirjoitan, että en tiedä yhtään ekonomistia jonka mielestä kuu on juusto, tarkoitukseni ei ole sillä todistaa, että kuu ei ole juusto. Tarkoituksena on väittää, että ekonomistit yleensä ei ole sitä mieltä että kuu on juusto.
Se ei tietysti ole mikään vedenpitävä todiste siitä, ettei olisi monta ekonomistia joidenka mielestä kuu olisi juusto. Voi olla vaan, että en ole niihin törmännyt.
Matti, toki julkisten menojen kasvattaminen voi monesta syystä syrjäyttää yksityistä kysyntää (eli meillä on crowding out-vaikutus). Yksi sellainen mahdollinen kanava on, jos julkisia menoja rahoitetaan lainanotolla, korkojen nousu joka heikentää yksityisiä investointeja.
Esteenä kokonaiskysynnän kasvattamiselle – jos siihen nähdään olevan tarvetta- ei kuitenkaan voi olla se, että korot vääjäämättä nousisivat kun kysyntää yritetään kasvattaa koska ”pankeissa olevat säästöt eli rahavarannot vähenevät”. Rahan määrää voidaan aina lisätä, jos puhutaan maasta tai talousalueesta jolla on oma kelluva valuutta.
Rajoitteena on ennen kaikkea, että liiallinen rahan määrän lisääminen voi aiheuttaa inflaatiota.
Inflaation hillitsemiseksi keskuspankki voi silloin ajautua nostamaan korkoja tai säästäjät voivat alkaa vaatimaan korkeampia korkoja, jotta ne pitäisivät rahansa korkosijoituksissa.
Tämä ei tietysti ole mikään este kysynnän kasvattamiselle jos taloutta uhkaa deflaatio.
Mistä syystä ns. ekonomoistit eivät deflaatiost puhuttaessa ot lainkaan kantaa tulojen ja omaisuuden epätasaiseen jakautumiseen? Onko aihe liian arka, tai osoittaako se, että kyse onkin viime kädessä politiikasta?
ns. ajattelija,
Miksi ekonomistin pitäisi deflaatiosta puhuttaessa ottaa kantaa tulojen ja omaisuuden epätasaiseen jakautumiseen? Useimmiten on järkevä keskittyä keskustelemaan yhdestä asiasta kerallaan.
Toki deflaatiolla on selkeästi vaikutuksia varallisuudenjakoon Se kasvattaa velkojen reealiarvo ja on siten varallisuuden siirto velallisilta velkojille. Kasvavat tuloerot myös heikentävät kokonaiskysyntää ja siten lisäävät deflaatiopaineita.
Deflaatio on yksiselitteisesti huolenaihe ennen kaikkea koska se heikentää talouden aktiviteettia. Jaettavissa oleva pizza pienene. Siten useimmat, jollei kaikki, häviävät deflaatiossa. Velkojatkin siltä osin kun luottotappiot kasaantuvat.
Ekonomisteilla on enemmän annettavaa keskusteluun siitä miten pizzaa saadaan kasvatettua, kun keskusteluun miten pizzaa pitäisi jakaa. Torjumalla deflaatiota saadaan suurempi pizza.
Verotuksella ja tulonsiirroilla poliitikot voivat aina halutessaan jakaa pizzaa uudelleen toivotulla tavalla.