Työvoiman tarjonta ei vain tilastonumero
Kommentoija ihmetteli ”miksi työn tarjonnan lisääminen työttömyyden vallitessa välttämättä parantaisi työllisyyttä”. Tarjonnan kasvattamisesta totta kai on vähemmän hyötyä, jos markkinoilla on jo työvoimasta ylitarjontaa. Sen, että työvoiman tarjonnan kasvattaminen voi kasvattaa työllisyyttä taantumassakin, kuitenkin ymmärtää, kun muistaa, että jokainen työtön ja työpaikka on ainakin jossain määrin uniikki, eikä vaan numero taloudellisissa tilastoissa.Taloudellisessa mallittamisessa helposti hämärtyy, miten monella tavalla jokainen työntekijä on uniikki. Kysymys ei ole vain tilastoissa mitattavista ominaisuuksista kuten koulutuksesta ja asuinpaikkakunnasta, vaan kaikesta joka vaikuttaa siihen kuinka helposti mahdollinen työnantaja löytää työntekijän jonka hän kokee sopivan tarpeeseensa.
Jos saariston kesäasukkaiden venemoottoreita korjannut kokenut huoltomies jää eläkkeelle, ei ole ollenkaan selvää, että tästä syntyy työpaikka kenellekään muulle. Vaikka samassa kunnassa olisi työttömiä ajoneuvomekaanikkoja, ei heillä välttämättä ole samanlaista ainutlaatuista kokemusta vanhoista venemoottoreista puhumattakaan asiakassuhteita. Luottohuoltomiehen puuttuessa korjauttamisen sijaan moni ehkä vain ostaa uuden moottorin tai pärjää vanhalla, jotenkuten toimivalla.
Voidaan myös kuvitella lappeenrantalainen kampaamon omistaja, joka saa idean liiketoimintojen kasvattamiseksi, kun tuttu ja tunnetusti luotettava ja ahkera naapurin tyttö sattuu olemaan venäjän kieltä osaava, työtä etsivä kampaaja.
Nämä esimerkit ovat tietysti täysin kuvitteellisia ja ehkä kaukaa haettuja. Ne kuvastavat kuitenkin sitä todellisuutta, että ei olemassa annettu määrä työpaikkoja, joita täytetään niin kauan kuin työvoimatoimiston kortistosta löytyy jostain sopivan koulutuksen omaavia työttömiä. Moni työpaikka täyttyy työnantajan tuttavaverkoston kautta, ja jää syntymättä jollei tarpeeksi helpolla sopivaa henkilöä löydy. Päinvastoin sopivan työntekijän löytyminen voi olla virike, josta työpaikan luominen alkaa.
Korkeankin työttömyyden aikana työntekijän eläkkeelle jääminen voi siten heikentää työllisyyttä. Uusi työnhakija voi puolestaan laukaista työpaikan luomisen, jos hän sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Roger Wessman 
Tärkeintä ehkä olisikin keskittyä siihen, ettei keinotekoisesti hävitettäisi työpaikkoja. Nominaalisen BKT:n supistaminen on suuri synti, johon vielä nykyäänkin syyllistytään ilman mitään järjellisiä syitä. Silloin tehdään täysin turhaan ahkerista naapurin tytöistä ja venemekaanikoista aivan turhaan työttömiä.
Siitä alkaa sitten uusi kierros, kun sopivien ihmisten täytyy löytää toisensa. Paitsi tietenkin siinä tilanteessa, että joku päättää olevan viisainta pitää yhteiskunnan tuotantokuilua yllä rajattoman pitkään vaikkapa järjettömällä rahapolitiikalla.
Tähän voisi lisätä vielä sen, että jokainen täytetty työpaikka lisää kansantuloa, veropohjaa ja kulutuskysyntää. Siksi jokainen täytetty työpaikka lisää, jonkun toisen työttömän mahdollisuutta tulla työllistetyksi. Siksi työttömän näkövinkkelistä ei pitäisi ajatella työperäistä maahanmuuttoa yksioikoisesti oman työllistymisen kilpailuna ja esteenä. Sama toimii myös toisinpäin. Jos työperäinen maahanmuutto kategorisesti estettäisiin, jokainen täyttämätön työpaikka vähentäisi yritysten kilpailukykyä ja mahdollisuutta työllistää lisää. Alueen kulutuskysyntä ja veropohja ei paranisi vaan huonontuisi. Työpaikkoja siis vähennettäisiin entuudestaan.
Suomesssa tällä hetkellä kuitenkin syyt ja seuraukset tuntuvat menneen sekaisin; Kokoomuksen ja Vihredenkin vaaliteemana on työ: työ luo lisää työtä lukee mainoksissa. Jutta Urpilainenkin hallituksessa ollessaan kehotti kaikkia ”käsipareja” ryhtymän töihin. Rinne laskisi työtulovähnnystä, jotta työntekijät olisivat halvempia yrityksille.
Paradoksi: BKT lasketaan euroissa, eikä työn määränä. Työn määrän lisääminen ei siis varsinaisesti kasvata BKT:a, vaan siitä saatavat tulot tai lisäarvo. Jotta voitasiin voitaisiin lisätä suomen rahavarantoa, on velkaannuttava yhä edelleen lisää; valtio, yritykset tai yksityiset kansalaiset voivat ottaa lisää velkaa, jotta BKT kasvaisi. Mutta nollasummaisesta velkapelistä joillekin aina jää ”musta pekka” käteen. Kuka haluaa uhrautua isänmaan puolesta, jos lopputuloksena voi olla konkurssi ja ulosotto lopuksi elämää.
Lopputulos: talous ei kasva, vaikka velkarahan hinta olisi kuinka matala.
Kiitos hyvistä syventävistä kommenteista,
Mikko-Ville,
Todellakin, kun pitää mielessä miten aikaa kestävää työllistämisprosessi on, ymmärtää myös paremmin miksi syvä taantuma heittää pitkän varjon. Itse sisäistin tätä toden teolla vasta Suomen 90-luvun laman aikana kun seurasin miten hidasta työllisyyden toipuminen oli vaikka korot olivat dramaattisesti laskeneet ja markan kellutus oli palauttanut kilpailukyvyn.
Tatu,
Tärkeä täydennys, että jokainen työllistetty tietysti sekä kasvattaa omaa kulutusmahdollisuuttaan että parantaa julkista taloutta ja siten sen mahdollisuuksia tukea työllistymistä.
Maahanmuuttajien kohdalla tarinani opetus tietysti erityisesti pätee, koska on todennäköistä että nimenomaan niillä on jotain ainutlaatuista annettavaa.
Tapio,
Ei todellakaan ole järkevää työllistää työllistämisen vuoksi. Työn tekeminen ei sinällään kasvata BKT:ta vaan työllä luodut kuluttajan arvostamat tavarat ja palvelut. BKT lasketaan euroissa, mutta eurot ovat hyödyllisiä ainoastaan siitä syystä, että niitä voidaan vaihtaa tavaroihin tai palveluihin. Rahan määrän kasvattaminen on järkevää, jos sillä saadaan tavaroiden ja palveluiden tuotantoa kasvamaan, ei päinvastoin.
Ei tietystikään ole järkevää, että kukaan uhrautuisi isänmaan puolesta velkaantumalla holtittomasti. Ei BKT:n kasvattaminen koronlaskujen kautta kuitenkaan tätä vaadi. Alhaiset korot voivat yhtä hyvin kannustaa vähentämään säästämistä. Ja lainanottajan nettovarallisuus kasvaa jos velalla rahoitetaan investointeja, joiden tuotto on korkoa korkeampi, .
Tähän liittyen, julkaisin tänään kirjoituksen joka pohti paradoksaalista havaintoa, että kun inflaatio on hidastunut velkaantumisasteet ovat tavanneet nousta:
http://www.marketnoze.com/uutiset/ajankohtaista/alhainen-inflaatio-lisaa-velkaantumista.html
Lienee syytä huomauttaa, että kun useimmiten puhutaan työvoiman tarjonnan lisäämisestä, niin tarkoitetaan juuri sellaisia karkeita välineitä, jotka rinnastuvat tuohon työkkärin kortistosta löytyvän nimellisesti pätevän henkilön sovittamiseen annettuun työhön (työvoiman liikkuvuuden lisääminen on poikkeus). Oikea henkilö ehkä työhön löytyy, mutta samalla tulee helposti iso joukko työttömiä.
Voi ehkä argumentoida, että työllisyysasteen kasvu on tärkeämpää kuin työttömyyden vähentäminen. (Tämä saattaisi puoltaa esim. eläkeiän nostoa, [mutta toisaalta nuorilla on pienemmät palkat.]) Kuitenkin esimerkiksi työperäisen maahanmuuton lisäämisestä on hyötyä vain, jos se kohdistuu pääasiassa niihin töihin, joille tekijää ei Suomesta löydy.
Taisin olla minä joka ihmettelin…teoriassa voi varmaan ollakin noin kuin kuvailit, mutta elävässä elämässä tyypillinen tilanne on että jokaista haussa olevaa työpaikkaa kohti on kymmeniä ellei satoja hakijoita. On vaikea kuvitella miten se, että hakijoita olisi vielä enemmän, parantaisi työllisyyttä ellei sitten sen kautta että syntyy vielä lisää matalapalkkaisia ns paskaduuneja mutta onko tämä sitten toivottavaa talouskasvun ja hyvinvoinnin kannalta ?
Kiitos kommenteista Julle ja Asianharrastaja,
Olen samaa mieltä siitä, että tyypillinen tilanne tällä hetkellä on, että työpaikalle on tällä hetkellä monta suhteellisen helposti löytyvää hakijaa. Siten juuri nyt työvoiman tarjonnan lisääminen enemmän nostaa työttömyyttä kun työllisyyttä. Pointtini on, että se nytkin todennäköisesti jonkin verran nostaa työllisyyttä.
En näe miksi työvoiman tarjonnan lisääminen erityisesti sinällään kasvattaisi matalapalkkaisia ns. paskaduuneja. Juuri sellaisiin töihin johon ei eritystä taitoa vaadita kai suhteellisen helpolla työntekijöitä pitäisi löytyä.
Toki painamalla palkkoja alaspäin tarjonnan kasvattaminen periaatteessa kasvattaa matalapalkkaisten työpaikkojen määrää. Tässäkin vaikutus Suomessa on aika pieni; työttömiä on jo riittävästi hillitsemään palkkojen nousua eikä työttömien määrän kasvattaminen kovin paljon siihen enää vaikuta.
Talouskasvun ja hyvinvoinnin kannalta matalapalkkainenkin työ on joka tapauksessa ilman muuta parempi kun että ko henkilö on täysin toimeton. Jokainen työpanos kasvattaa taloutta.
Huoleni liittyy ilmiöön jota mm. viimeisessä Talous ja Yhteiskunta – lehdessä kuvasi eräs saksalaisen ekonomisti. Hän esitti että Saksassa vuosituhannen alun työreformi oli eniten lisännyt matalapalkkaisia ja matalan tuottavuuden työpaikkoja minkä seurauksena työn tuottavuus on kärsinyt.. USAssa on myös runsaasti tällaisia ”McJobs” . On ehkä hyvä että jotain työtä löytyy mutta haluammeko tällaisen kehityssuunnan Suomeen ? Suomessa on ollut kallis työvoima mutta korkea tuottavuus. Onko riski että halpa työvoima poistaa yrityksiltä insentiivejä kehittää työn tuottavuutta mikä taas jarruttaa talouskasvua ?
On aivan selvää, että tuottavuuslukuja voidaan kohentaa sillä, että korkeilla palkoilla tehdään työntekijöiden palkkaaminen matalan tuottavuuden töihin kannattamattomaksi.
Tästä tuottavuuden kasvusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Työtä vailla jäävien tuottavuushan on nolla, kyseisiä henkilöitä ei vain oteta mukaan kun tuottavuuslukuja lasketaan.
Toki on parempaa jos pystytään luomaan enemmän korkean tuottavuuden työpaikkoja, joista on varaa maksaa korkeata palkkaa. Suhtaudun kuitenkin hyvin epäilevästi siihen, että palkkoja nostamalla voitaisiin luoda lisää työpaikkoja. Korkeammat palkat kyllä kannustavat automatisoimaan prosesseja ja säästämään työvoimaa, mutta tämähän vain vähentää työpaikkojen määrää. Onko järkevää kannustaa siirtymään pääomavaltaisempiin tuotaantomenetelmiin, jos työvoimaa on toimettomana?
Pohjoismaissa aikanaan ns Rehn- Meidnerin malli jossa noudatettiin solidaarista palkkapolitiikkaa ja tätä kautta insentivoitiin yrityyksiä parantamaan tuottavuutta investointien kautta, onnistui yhdistämään kasvavat reaalipalkat, tuottavuuden kasvun, talouskasvun sekä matalan työttömyyden. Uskon että tämä malli on edelleen sisäänrakennettu Pohjoismaiseen talouspoliittiseen ajtteluun jollain tasolla, vaikkakin sen merkitys on ehkä nykyään vähäisempi. Mutta aikanaan se toimi hyvin. Ns luova tuho aikaansai sen että ne yritykset jotka eivät investoineet ja kasvattaneet tuottavuuttaan, eivät pärjänneet kilpailussa jonka pelisääntöihin kuului että matalat palkat eivät olleet se joustava tekijä jota kautta Työllisyyttä haettiin. Onko aika ajanut tämän mallin ohi, en tiedä, mutta se on toiminut ymmärtääkseni varsin hyvin.
Rehn-Meidnerin ”solidaarisen palkkapolitiikan” mukaisella keskitetyllä palkkaratkaisulla on todellakin yksi tuottavuuden kasvattamiseen kannustava ominaisuus. Se, että omistajat tietävät, että jos ne onnistuvat parantamaan yhtiön kannattavuutta yrityksen palkansaajat eivät voi ulosmitata saavutusta vaatimalla voitosta suuremman osan.
Jos yrityksiä joiden tuottavuus on muita korkeampi vaadittaisiin maksamaan muita yrityksiä korkeampia palkkoja, tuottavuutta ei kannattaisi kasvattaa.
Eli tuottavuuden kehitystä edistää se, että palkat ovat kaikille yrityksille samat riippumatta yrityksen tuottavuudesta. Ei se, että palkat ovat korkeat.
pitkällä tähtäimellä palkansaajatkin hyötyvät siitä, että ei lyhyellä tähtäimellä maksimoida palkkoja ulosmittaamalla menestyvien yritysten voittoja, koska tuottavuuden kasvun myötä yleistä palkkatasoa voidaan nostaa.
Palkat eivät tietenkään voi olla niin korkeita että kansainvälinen kilpailukyky kärsii. Se on aivan selvää. Tarkoitin lähinnä sitä että jos työn tarjontaa lisätään voimakkaasti kun työttömyys on korkea, luottaen siihen että markkinat sitten saattavat palkat ”oikealle” tasolle, voi käydä myös niin että tuottavuus kärsii koska insentiivi investoida tuottavuuden kasvuun pienenee. Tämä on taas myrkkyä talouskasvulle pidemmän päälle. Toisaalta palkkojen lasku syö ostovoimaa mikä taas vähentää kotimaista kysyntää lyhyellä tähtäyksellä. Ei ole helppo yhtälö.