Kirjoitin eduskunnan talousvaliokunnan pyynnöstä arvion hallituksen esityksestä sähkömarkkinalain muuttamiseksi sekä eduskunnan käsittelyssä samaan aikaan olevasta kansalaisaloitteesta.
Keskeinen huolenaihe sekä hallituksen esityksen että kansalaisaloitteen taustalla on sähköjakelun hintojen raju nousu. Korkea hinta voi johtua kolmesta tekijästä, joihin kaikkiin halutaan puuttua.
- Jakeluyhtiöiltä vaaditaan korkeaa palvelun tasoa (toimitusvarmuutta).
- Vaadittuja palveluita ei tuoteta kustannustehokkaalla tavalla.
- Yhtiöt veloittavat korkeita hintoja suhteessa kustannuksiin, eli keräävät ylisuuria voittoja.
Minun asiantuntemukseni koskee lähinnä viimeisintä osaa, joten keskityn ensi sijassa siihen.
Ylisuuret voitot kuriin?
Välitön syy siirtohintojen nousuun oli Energiaviraston päätös sallia entistä korkeampi tuotto sijoitetulle pääomalle vuonna 2016 alkavalla valvontajaksolla. Vuonna 2019 verkkoyhtiöiden yhteenlaskettu liikevoitto oli 793 miljoonaa euroa. Vastaava voitto oli vain noin puolet tästä, 404 miljoonaa euroa vuonna 2015. Asiakkailta kerätyistä maksuista yli 30 prosenttia jäi liikevoitoiksi vuonna 2019.
Hallitus ei näe mahdollisuutta puuttua tuoton suuruuteen, koska EU-direktiivi turvaa valvovan viraston riippumattomuuden ja perustuslain omaisuudensuoja takaa omistajille kohtuullisen tuottoon. Kohtuullista tuottoa ei siksi voida arvioida taloustieteen ja rahoitusteorian vakiintuneista opeista poikkeavalla tavalla, esityksessä todetaan.
Nykyinen laskentamenetelmä kuitenkin nimenomaan poikkeaa rahoitusteorian vakiintuneista opeista. Teorian vastaisesti ei huomioida korkojen nykytaso vaan käytetään historiallista keskiarvoa. Oman pääoman kustannusta on myös arvioitu oletuksella, että yhtiöt ovat lähes yhtä riskipitoisia kuin keskimääräiset pörssiyhtiöt, vaikka tuotto on valvotulle monopoliyhtiölle taattu.
Hallituksen esityksestä ilmenee, että virasto on valmis muuttamaan laskentamenetelmiä lainmuutoksen jälkeen. Ilmeisesti korkoa päivitettäisiin, mikä alentaisi sallittua tuottoa noin kolmanneksella. Tämä muutos ei kuitenkaan ole suoraa seurasta lain muutoksesta, joka ei muuta ”rahoitusteorian vakiintuneita oppeja”. On siksi syytä valvoa, että virasto toteuttaa lupauksensa ja korjaa aikaisemman virheensä.
Välitöntä hintojen laskua muutos tuskin tulee tuottamaan, koska yhtiöille oli kerääntynyt jo vuoden 2019 lopussa 944 miljoonaa euroa alijäämää, kun asiakkailta ei ole peritty niin paljon kuin säännöt sallivat. Tätä ”piilovelkaa” yhtiöt saavat tämän valvontajakson aikana periä asiakkailta.
Kansalaisaloitteessa ja myös yhdessä käsiteltävissä lakialoitteessa halutaan korjata myös toisen virheen, rajoittamalla tuottoa tasolle, joka sallii enintään vastaavan vähäisen riskin sijoituskohteisiin verrattavan tuoton. En usko, että kirjauksella olisi käytännön merkitystä. Jo nykyinen laki ja direktiivit tätä jo edellyttää.
Korotuskatto turha tai jopa haitallinen, tasausjakson pidennys perusteltu
Hallituksen esityksessä vuotuista korotuskattoa ehdotetaan tiukennettavaksi kahdeksaan prosenttiin ja kansalaisaloitteessa viiteen prosenttiin. Kuten hallituksen esityksessä todetaan hintakatolla ei oikeastaan ole merkitystä sille, kuinka paljon verkkoyhtiöt saavat asiakkailta veloittaa. Hintakatto korkeintaan rajoittaa sitä, kuinka nopeasti yritykset voivat kerätä Energiaviraston sallimia voittoja.
Hallituksen esityksessä tuodaan hyvin esiin katon haittoja. Se voi jopa kannusta verkonhaltijoita hinnoittelemaan varmuuden vuoksi yläkanttiin. En siksi näe korotuskaton tiukentamista perusteltuna,
Hallituksen ehdotus madaltaa tulevaa hintahuippua pidentämällä ajanjaksoa, jolloin verkkoyhtiöt voivat hyödyntää alijäämää on hyvä. Tosin kokonaisveloitus ei tästäkään muutu miksikään.
Kansalaisaloitteessa vastustetaan tasausjakson pidennystä. Ilmeisesti ajatuksena on, että osa piilovelasta nollaantuu seuraavan valvontajakson lopussa. Juridiset asiantuntijat voivat paremmin arvioida onko säädös, joka estää yhtiötä keräämästä Energiaviraston kohtuulliseksi määrittelemän tuoton mahdollinen.
Sitoutuneen pääoman tasearvo ei välttämättä parempi
Kansalaisaloitteessa vaaditaan lisäksi, että kohtuullisen hinnoittelun arvioinnissa käytettävä verkkotoimintaan sitoutuneen pääoman arvo ei voi oleellisesti erota tasearvoista.
Nykyään ero voi johtua kahdesta syystä:
Taseessa oleva arvo voi etenkin vanhojen investointien kohdalla olla merkittävästi alhaisempi kuin niiden todellinen nykykäyttöarvo, jota laskentamenetelmissä yritetään arvioida. Tällöin poikkeaminen tasearvosta on hyvin perusteltua.
Toisaalta investointien arvo määräytyy Energiaviraston arvioiminen yksikköhintojen mukaan, jotka poikkeavat todellisista investointikustannuksista. Tällöinkin poikkeaminen tasearvosta voi olla perusteltua, koska se on osa Energiaviraston investointikannustinta, jolla pyritään hillitsemään kustannuksia. Kannustin on kuitenkin huonosti määritelty, jos yhtiöt pystyvät reippaasti alittamaan yksikköhintojen mukaiset kustannukset ja tasearvot poikkeavat paljon tuoton laskennassa käytetyistä arvosta.
Hallituksen esityksen perusteella yksi tapa millä Energiavirasto aikoo muuttaa laskentamenetelmiään on, että yksikköhintoja tuodaan lähemmäs todellisia investointikustannuksia, mikä korjaisi ongelmaa. Jälleen korjaus Energiaviraston toimintatavassa liittyy vain hämärästi lakimuutokseen.
Tosiallinen pääomarakenne epämääräinen
Kansalaisaloitteessa halutaan tarkentaa laskentakaavaa siten, että se huomioisi kunkin yhtiön ”tosiasiallisen pääomarakenteen”. Ajatuksena on ilmeisesti, että laskennassa käytettäisiin suoraan taseesta laskettua omaa pääoman osuutta eikä kaavamaista 60 prosentin osuutta.
Tosiasiallinen pääomarakenne on kuitenkin epämääräinen käsite, joka yhtä hyvin voi tarkoittaa todellisia markkina-arvoja. Lopputulemana sallittu tuotto voisi jopa nousta. Vaikutus olisi joka tapauksessa pieni, koska oman pääoman kustannus rahoitusteorian mukaan nousee mitä velkaisempi yritys on.
Kustannustehokkuus lakiin?
Sekä hallituksen esityksessä että kansalaisaloitteessa halutaan kirjata lakiin vaatimuksen, että verkkoyhtiöt toimivat kustannustehokkaalla tavalla. Ongelmana on, että ulkopuolisen tarkkailijan on erittäin vaikea sanoa, mikä on kustannustehokkain tapa hoitaa toimintaa. Kustannustehokkaan toiminnan vaatimuksesta tulee siksi helposti tyhjä kirjain.
Yritykset tunnistavat todennäköisesti itse parhaiten mahdollisuudet kustannussäästöihin. Paras ratkaisu on siksi yrittää kannustaa yhtiöitä paljastamaan kuinka kustannustehokkaasti ne pystyvät todellisuudessa toimimaan. Tähän Energiavirasto on pyrkinyt erilaisilla kannustinjärjestelmillä.
Epärealistiselta tuntuu myös ajatus siitä, että kustannuksia voitaisiin olennaisesti hillitä kasvattamalla kilpailua alalla, joka on koulukirjaesimerkki luonnollisesta monopolista.
Toimintavarmuuden toteuttamisen lykkääminen korvausta vastaan hyvä ajatus
Hallituksen esityksessä tulevien vuosien hinnankorotuspaineita vaimennetaan myös lykkäämällä aikataulua toimitusvarmuusvaatimusten toteutumiseksi. Lykkäystä korvataan asiakkaille sille, että korotetaan heidän saama korvaus toimintahäiriöiden sattuessa.
Tämä voi olla kaikille osapuolille hyvä ratkaisu alueella, jossa toimitusvarmuuden varmistaminen maksaa enemmän kuin se hyöty mitä käyttäjät saavat toimituskatkojen vähenemisestä. Kustannukset ovat alemmat, ja käyttäjät ovat tyytyväisiä, kun ansaitsevat rahaa kuin toimitushäiriöt sattuvat.
Itse asiassa tämä olisi järkevä pysyvänä ratkaisuna toimitushäiriöongelmaan. Ajatus siitä, että toimitusvarmuuden pitäisi olla sama koko maassa kustannuksista riippumatta johtaa voimavarojen tuhlaukseen. Kansalaisaloitteessa ja lakiehdotuksissa esille tuodut ideat, jossa käyttäjät voisivat korvausta varten suostua alhaisempaan toimitusvarmuuteen tai aikataulua toimitusvarmuuden toteuttamiselle vielä pidennettäisiin ovat siksi järkeviä.
Valvojien valvonnan tärkeys
Sähkön siirtohintojen pysyminen kurissa riippuu ensi sijassa Energiaviraston päätöksistä ja sen käyttämistä kannustinmenetelmistä, eikä suoraan lain sisällöstä. Keskeinen kysymys on siksi Quis custodiet ipsos custodes – kuka valvo valvojia?
Riippumattomien keskuspankkien kohdalla on kehittynyt käytäntö, että päätöksiä selitetään läpinäkyvällä tavalla suurelle yleisölle ja parlamenteille. Samantyylinen käytäntö olisi ehkä suotavaa riippumattoman Energiaviraston kohdalla.
Pohdin perjantaina MustReadissa ovatko Suomalaiset työmarkkinat todellakin maailman jäykimmät erilaisten kansainvälisten vertailujen valossa. Totesin siinä muun muassa, että irtisanominen Suomessa ei vertailujen mukaan ole erityisen hankalaa. Juhana Vartiainen kommentoi, että ”Tuotanto- ja yksilöperusteisen irtisanomisen olisit voinut eritellä tarkemmin”. Suomen sijoitukseen OECD:n vertailussa todellakin vaikutta merkittävästi se, että kollektiivisten irtisanomisten arvioidaan olevan helppoja tehdä.
Tuotanto- ja yksilöperusteisen irtisanomisen olisit voinut eritellä tarkemmin. Itävallan superkeskitetty palkkasopiminen koskee yleensä vain minimitasoja. Muuten hyvä juttu.
— juhana vartiainen (@filsdeproust) 2 februari 2018
Kuten totesin Mustread-jutussa ”eri maissa on hyvin erilaisia irtisanomismenettelyjä koskevia sääntöjä, joita on vaikeata yhteismitallistaa”. Keskustelen siitä miksi eri indeksit antavat erilaisen kuvan. Juuri tätä Juhanan esille tuomaa näkökulmaa en tosiaankaan eritellyt. Haluaako yritys jostain tietystä työntekijästä eroon, vai ylipäätänsä vähentää henkilökunnan määrää? Näitä eri tilanteita koskevat erilaiset säännöt.
OECD:n yleisindeksi väittää, että irtisanominen Suomessa olisi suhteellisen helppoa verrattuna moniin muihin EU-maihin. Tämä perustuu kuitenkin ennen kaikkea siihen, että kollektiivisia irtisanomisia koskevat säännöt arvioidaan olevan löysimpien joukossa. Yt-neuvottelujen kautta yritys voi suhteellisen mutkattomasti vähentää henkilökunnan määrää.
Yksilöllisten irtisanomisten kohdalla Suomen säännöt kuuluvat sen sijaan tiukempien joukkoon. Mitenkään poikkeuksellisen tiukkoja Suomen säännöt eivät tosin oli. Moni muu EU-maa (Ruotsi ja Saksa mukaan lukien) on samalla tasolla.
Kumpi näistä sitten on tärkeämpi työmarkkinoiden joustavuuden kannalta? Molemmilla on merkitystä. Kumpi on tärkeämpi riippuu mistä näkökulmasta asian katsoo.
Talouden dynaamisuudelle ilman muuta on tärkeätä, että yritykset voivat joustavasti sopeuttaa työntekijöiden määrää. Teknoloogisesta kehityksestä saadaan nopeasti hyöty irti. Työvoimaa voidaan ripeästi vapauttaa uusiin tehtäviin kun talous muuttuu.
Henkilökohtaisten irtisanomisten vaikeus on sen sijaan, kuten Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen juttuni herättämässä twitter-keskustelussa toteaa, haaste eteenkin pienille yrityksille. Pienelle yritykselle voi olla kohtalokasta, jos yritykselle sopimattomasta työntekijästä on hankala päästä eroon. Tälläkin voi tietysti olla talouden kehitystä jarruttava vaikutus vaimentamalla intoa palkata henkilökuntaa.
Suurille yrityksille tämä on pienempi ongelma, koska riski on paremmin hajautettu. Epätoivotuista työntekijöistä voidaan kuitenkin suhteellisen helposti päästä eroon, jos ja kun seuraavan kerran järjestetään yt-neuvotteluita.
On jälleen aika kiittää teitä kaikkia blogin lukijoita kuluneesta vuodesta ja toivottaa rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta.
Erityinen kiitos kuuluu kommenttien ja kysymysten kirjoittajille. Keskustelu on pysynyt asiallisena ja korkeatasoisena vastoin huolia internetin turmelevasta vaikutuksesta. Kommentit ovat haastaneet minua selkeyttämään sanomaani ja antaneet virikkeitä ja uusia ajatuksia. Suuri kiitos kuuluu myös kaikille. jotka ovat auttaneet levittämään linkkejä kirjoituksiini sosiaalisissa medioissa.
Tänä vuonna minulla on ollut vähemmän aikaa kirjoittaa blogia, kun muita toimeksiantoja on kasautunut. Lokakuun alusta olen kirjoittanut ensisijaisesti MustRead-verkkojulkaisuun. MustRead-kollegat ovat auttaneet tekemään kirjoituksistani parempia, joten suosittelen tutustumista siihen. Kirjoitukset ovat maksumuurin takana, mutta uusille tilaajille on kahden viikon ilmainen tutustumisjakso. Tänä aikana voi perua tilaus maksutta. Julkaisusta löytyy minun kirjoitukseni lisäksi paljon muuta laadukasta luettava.
Keväällä olin mukana kirjoittamassa Liberalle Suomi jää jälkeen-raporttia, jossa porauduttiin siihen missä muilta mailta voimme ottaa esimerkkiä talouden kohentamiseksi. Huolimatta talouskasvun suhdanneluonteisesta piristymisestä raportin analyysi on edelleen mielestäni ajankohtainen.
Olen edelleen kirjoittanut myös säännöllistä kolumnia osakesäästäjien Viisas Raha-lehteen, jossa talouden kehitystä on tarkasteltu enemmän sijoittajien näkökulmasta.
Toisella kotimaisella olen kirjoittanut Ekonomiska Samfundetin Tidskriftiin pohdinnan siitä onko Euro alkuvuoden ongelmista nyt opittu Är eurokrisen en barnsjukdom? sekä kirja-arvostelun uusliberalismin, ja erityisesti Alan Greenspanin, vaikutuksesta talouspolitiikkaan Nyliberalismens segertåg och dess konsekvenser.
Keräsin jälleen listan blogini 10 luetuimmista kirjoituksista vuoden aikana. Ne antavat hyvän kuvan siitä, mitä kiinnostavia asioita tänä vuonna minulla on ollut tilaisuus pohtia tänä vuonna.
Listan kärjessä on analyysi Trumpin ”veroa rajalle”-ehdotuksesta, joka on vähemmän ajankohtainen koska republikaanien lopullisessa verouudistuksessa ei juuri tästä ajatuksesta ole mitään jäljellä. Korkealla listalla yhä yhtä ajankohtaisia on pari kirjoitusta ikuisuusaiheesta julkisen talouden koko ja miten sitä pitää ilmaista. Ilahduttavasti viime viikon parin kuukauden tauon jälkeinen bitcoin-pohdinta myös nousi heti kärkisijoille. Tämä rohkaisee jatkamaan blogiin ylläpitämistä, vaikka en ehdi tällä hetkellä säännöllisesti siihen kirjoittaa.
10 kärjen lista:
1. Trumpin ”veromuurin” oikulliset vaikutukset
2. Julkisen talouden kokoa vähätellään herkästi
3. Ponzipelit. Bitcoin, osakkeet ja valuutat
4. Robotit ja tulojen kasautuminen pääomalle
5. Suomi jää jälkeen: Työikäinen väestö
6. Miten puhua julkisista menoista ymmärrettävästi
7. USA:n harhaanjohtava palkka – tuottavuus kuilu
8. Haasteena 72 prosentin työllisyys
9. Kilpailukyky ei tarkoita kehnoja palkkoja
Bitcoinin puolestapuhujatkaan eivät näytä kiistävän, että se on pyramidipeli. Puolustuksena on pikemmin, että muutkin sijoituskohteet ja kaikki valuutat ovat pyramidipelejä. Väitteessä on totuuden siemen, mutta on kuitenkin oleellisilta osin sumuverho. Järkevissäkin sijoituskohteessa voi olla spekulatiivisia kuplia. Niiden tuotto perustuu viime kädessä sijoitusten tuottamiin kassavirtoihin. Valuutat taas täyttävät kestävän Ponzi-pelin ehdon: haltijat eivät odota niiden tuottavan mitään.
Olen MustReadissä selittänyt ilmeisen tosiasian, että Bitcoin on pyramidipeli. Tuottoa voidaan realisoida ainoastaan sillä, että toiset sijoittajat ovat valmiita ostamaan vielä kalliimmalla. Jotkut sijoittajat voivat voittaa toisten sijoittajien kustannuksella. Nettomääräisesti sijoittajat jäävät vääjäämättä tappiolle, kun ”louhijat” ja lukuisat muut välikädet ottavat osuutensa.
Kukaan ei syntyneessä keskustelussa ole kiistänytkään tätä tosiasiaa. Tyypillinen vastaväite on ollut, että sama pätee osakkeisiin, valuuttaan ja kultaan.
Sijoituskohteiden kestävä tuotto tulee kassavirroista
Osakkeiden tuotto toki lyhyellä tähtäimellä riippuu siitä, mihin hintaan niitä saa myytyä toisille sijoittajille. Tältä osin osakkeetkin ovat nollasummapeliä. Kurssimuutoksilla spekulointi tuottaa keskimäärin sijoittajille vääjäämättä tappiota, kun välittäjät ottavat siivunsa.
Osakesijoittajat voivat kuitenkin ryhmänä tehdä pitkällä tähtäimellä tuottoa, jos ne sijoittavat kannattavaan liiketoimintaan. Kestävät osakesijoitukset perustuvat liiketoiminnan luomiin kassavirtoihin, jotka osinkojen ja osakkeiden takaisinoston kautta kanavoituvat sijoittajille.
Bitcoin ei tietysti luo mitään kassavirtaa. Sijoitetut varat valuvat välikäsien taskuihin ja ”louhinnan” järjettömään sähkönkulutukseen.
Valuutat eivät pyramidipeli koska tarjoavat vakautta, ei tuottoa
Vankemmalla pohjalla on rinnastus valuuttoihin. Nekään eivät tuota mitään. Valuutalla on arvoa ainoastaan koska muut ihmiset ovat valmiita hyväksymään sitä maksuna.
Raha ei ole kuitenkaan kestämätön pyramidipeli, koska sen ei odotetakaan tuottavan mitään. Inflaation jälkeen rahan odotettu reaalituotto on negatiivinen.
Selitin kolme vuotta sitten jutussa Valtion rahoitusta WinCapitan malliin, ehdon on sille, että Ponzi-peli voi olla kestävä. Sijoittajien tuoton (luvatun reaalikoron) täytyy olla alhaisempi kuin talouden kasvu, vähennettynä pelin järjestäjän pelistä keräämillä vuotuisilla tuloilla.
Ponzi-pelissä tuoton, ja pelin järjestäjän tulot, täytyy kokonaan rahoittaa sillä, että sijoittajat kasvattavat sijoituksiaan peliin. Joko täytyy houkutella uusia sijoittajia mukaan tai vanhojen sijoittajien täytyy jättää tuottonsa nostamatta.
Mitä korkeampi korko on, sitä jyrkemmin pyramidin täytyy kasva, ja sitä nopeammin peli paisuu kestämättömän suureksi.
Valuuttojen kohdalla korko on nolla. Pyramidin vaadittava kasvuvauhti on siten myös nolla. Peli on vakaa niin kauan kuin keskuspankki ei yritä lisätä rahan määrää ripeämmin kuin yleisön valmius pitää rahaa kasvaa.
Syy miksi rahaa ollaan valmiita pitämään nollakoroilla on, että se on toimiva maksuväline, jonka arvo on suhteellisen vakaa.
Bitcoinin kestävät taso riippuu tosiuskovaisten lahkon koosta
Bitcoinkaan ei lupaa mitään korkoa. Selvää on, että kiinnostus kuitenkin liittyy siihen, että sen arvo on noussut tähtitieteellistä vauhtia. Pyramidi on kasvanut ripeästi.
Kehitys voi olla kestävä ainoastaan, jos sijoittajat ovat valmiita pitämään bitcoinia myös tilanteessa, jossa kurssin nousu hyytyy olemattomaksi. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Muistettakoon, että sijoittajien täytyy myös rahoittaa ”louhinnan” valtavan sähkönkulutuksen, joka nykykurssilla polttaa ehkä 10 miljardia dollaria vuodessa. Tämä kustannus riippuu suoraan markkina-arvosta. Kupla silloin vääjäämättä puhkeaa siinä vaiheessa kuin uusia höynäytettäviä ei enää löydy pyramidin rahoittamiseksi.
Vahvin perustelu sille, että bitcoinilla voi kestävästi olla jotain arvoa on kulta. Sijoittajat ovat valmiita pitämään valtavan määrän kultaa, vaikka sen tuotto suhteessa rajuihin kurssivaihteluihin on ollut surkea. Kullalla on pitkän historian tuoma maaginen hohto, joka saa sijoittajia pitämään sen turvallisena vailla järkiperusteluja.
Bitcoinin kohdalla hinta voi vastaavasti saavuttaa vakaan tasapainon, kun kaikki siihen sijoittaneet kuuluvat uskovaisten lahkoon, jotka ovat valmiita pitämään niitä, kun ne eivät enää tuota mitään. Kuinka suuri tällainen lahko voi olla on pikemmin sosiaalipsykologinen kuin taloudellinen kysymys.
Pohdin MustReadin sivuilla riskiä, että Nordea ajautuu ongelmiin. Ketkä joutuisivat silloin maksumiehiksi. Voiko Ruotsin asuntokuplan puhkeaminen horjuttaa pankin? Toteutuuko sijoittajavastuu? Pelastaako euroalueen yhteinen kriisinratkaisurahasto?
Sivuilla on paljon muuta luettava taloudesta ja taloudellisesta analyysistä kiinnostuneille. Heikki Pursiainen selittää miksi yliopistojen valintajärjestelmä on nuorten ajan ja tulevaisuuden haaskausta sekä pohtii uuden talousnobelistin ajatuksia. Linda Pelkonen ruotii hallituksen sekavia hallituksen sekavia omistajaohjauskuvioita. Heidi Hammarsten antaa ekonomistille tilaisuuden selittää, miksi Helsingissä pitäisi rakentaa tiiviimmin. Ja monta muuta hyvää juttua muista aiheista.
Olen, kuten ehkä joku on jo toisista kanavista huomannut, aloittanut työskentelyn tänään avautuneen MustRead verkkojulkaisun toimituksessa. MustReadin tarkoituksena on tuottaa korkealaatuisia suomalaisille päättäjille kohdennettuja kirjoituksia yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Suurin osa kirjoituksistani tullaan tästä lähtien julkaisemaan kyseisillä verkkosivuilla, joihin seuraavat pari viikkoa voi tutustua maksutta rekisteröitymällä. Blogissani aktiviteetti jäänee varsin vähäiseksi. Hanna Säntin ja minun juttu siitä mistä voisi Suomesta löytyä työvoimaa työllisyysasteen nostamiseksi löytyy tästä.
Tulen edelleen jatkamaan toimintaa yrittäjänä. Olen varannut aikaa kaikkien sovittujen toimeksiantojen hoitamiseen. Otan myös entiseen tapaan uusia toimeksiantoja vastaan, jos aikaa vain riittää niiden hoitamiseen.
Kokonaistuottavuus, jota pidetään parhaimpana mittarina teknologisen kehityksen taloudellisesta vaikutuksesta, laski reippaasti finanssikriisin jälkeisen syvän taantuman aikana. Mistään teknologiasokista tuskin tältä osin on kuitenkaan kyse. Tuottavuuden heikkeneminen on luonteva seuraus talouden notkahduksesta. Enemmän kysymyksiä herättää se, että tuottavuuskasvu on pysynyt taantuman jälkeenkin vaisuna. Tässäkin edelleen finanssikriisin vaikutukset voivat näkyä mm. alhaisten investointien kautta.
Twitterissä joukko suomalaisia ekonomisteja kävivät viime viikolla vilkasta keskustelua heikosta tuottavuuden kasvusta, joka Suomen Pankin Juha Tarkan mukaan on ”aikamme tärkeimpiä taloustieteellisiä arvoituksia”
Vähän. Silti finanssikriisin ja tuottavuuskasvun ison pysähdyksen yhdenaikaisuus on aikamme tärkeimpiä taloustieteellisiä arvoituksia.
— Juha Tarkka (@JuhaTarkka) 25 september 2017
Kokonaistuottavuuden rajun laskun selittämiseksi sinällään pitkälti riittää, että selitämme miksi talous ylipäätänsä romahti.
Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten vahvasti työvoiman tuottavuus heiluu talouden suhdanteiden mukana. Kun talous notkahtaa yritykset eivät ehdi vähentää työvoimaa samassa tahdissa jolloin tuotanto työtuntia kohden luontevasti laskee.
Tuon ilmiön ei kai kuitenkaan pitäisi näkyä oikein mitatussa TFP:ssä.
— juhana vartiainen (@filsdeproust) 26 september 2017
Vaikutus on (päinvastoin kun yllä väitetty) vielä voimakkaampi, jos tarkastelee kokonaistuottavuutta, eli huomioidaan kaikki tuotantopanokset, myös pääomakanta ja työvoiman laatu (koulutustaso). Nämä tekijät joustavat vielä hitaammin kuin työpanos.
Erot tuotantopanosten joustojen nopeudessa näkyy esimerkiksi siinä, että Yhdysvalloissa työvoiman tuottavuus nousi reippaasti romahdusvuonna 2009, kun kokonaistuottavuus sen sijaan yhä jatkoi laskuaan. Yritykset ehtivät reagoida 2008 iskeneeseen taantumaan vähentämällä työvoimaa, mikä nosti työvoiman tuottavuutta. Pääomakantaa ei pystytty vastaavasti vähentämään. Aikaisempina vuosina tehtyjä investointeja on vaikeata perua. Kokonaistuottavuuden kehitys oli siten vähemmän ruusuinen.
Kokonaistuottavuuden kasvun nähdään yleensä heijastavan teknologista kehitystä. On vaikea uskoa, että teknologinen osaaminen yhtäkkiä muutaman vuoden aikana olisi taantunut. Finanssikriisin jälkeinen romahdus siten lähinnä vahvistaa, että lyhyellä tähtäimellä teknologiakehityksen vaikutus jää helposti suhdanneheilahtelujen varjoon. Teknologisen kehityksen mittarina kokonaistuottavuus on järkevä ainoastaan, kun tarkastellaan pitkän aikavälin muutoksia.
Tuottavuuden pitäisi kuitenkin vastaavasti palautua, kun talous kääntyy takaisin kasvuun. Tuotantoa voidaan lisätä ottamalla käyttöön vajaakäytössä ollutta kapasiteettia, ilman tarvetta palkata henkilökuntaa tai investoida. Näin tapahtuikin Yhdysvalloissa 2010. Sen jälkeen tuottavuuden kasvu on kuitenkin pysynyt hyvin nihkeänä.
Vaikka talous ei kääntyisikään kasvuun etenkin työvoiman tuottavuus pitäisi kohtuullisen ripeästi palautua suhdanneluonteisesta notkahduksesta, kun yritykset ehtivät irtisanoa heikomman aktiviteetin myötä tarpeettomat työntekijät. Yhdysvalloissa tätä siis nähtiin jo 2009, mutta Suomessa vastaavaa palautumista ei olla nähty.
Tuottavuuden jatkuvalle heikolle kasvulle ei ole vaikeata löytää selityksiä. Ongelmana pikemmin on, että mahdollisia selityksiä on liikaa.
On esimerkiksi mahdollista, että teknologinen edistyminen on todellakin hidastunut täysin finanssikriisistä riippumatta, kuten mm Robert Gordon on argumentoinut. Tuottavuuskasvussa oli tilapäinen piristyminen vuosituhanteenvaihteen ympärillä, kun saatiin nauttia IT:n ja internetin tuomista tehostamishyötyjä ja nyt kasvu on jälleen hiipunut merkittävien mullistusten puutteessa. Tätä näkemystä tukee se, että tuottavuuskasvussa nähtiin hidastumista jo ennen finanssikriisiä ja talouden taantumaa.
Toisaalta finanssikriisin vaikutus voi yhä näkyä. Jatkunut epävarmuus ja rahoitushanojen kiristyminen on jarruttanut investointeja ja siten pääomakannan kasvua. Tämä näkyy suoraan yllä olevista kuvista siinä, että pääomakannan kontribuutio vuotuisen talouskasvuun arvioidaan supistuneen sekä USA:ssa että Suomessa noin puolella prosenttiyksiköllä. Tämän suoran negatiivisen vaikutuksen lisäksi, todennäköisesti investointien heikkous on myös vaikuttanut siihen missä määrin teknologista kehitystä on hyödynnetty ja siten myös kokonaistuottavuuden kasvuun. Kun on investoitu vähemmän, on todennäköisesti myös otettu vähemmän käyttöön uutta teknologia.
Mahdollinen selitys tuottavuuden heikkoon toipumiseen on myös finanssikriisin jälkeinen rakenteellinen muutos. Asuntorakentaminen on esimerkiksi Yhdysvalloissa yhä selkeästi alle kriisiä edeltävien huippujen. Rakennustoimintaan sidottu pääoma on siten ehkä edelleen vajaakäytössä. Entiset rakennustyöläiset ovat kenties työllistyneet toisilla aloilla, jossa niiden ammattiosaaminen on heikompaa ja tuottavuus siten alhaisempi. Öljyntuotannon kasvu on vaatinut uusia investointeja ja siten pääomakannan kasvua, vaikka vanhasta pääomakannasta osa on vajaakäytössä.
Tämän perusteella en vetäisi viime vuosien kehityksestä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä teknologisen edistymisen ripeydestä, tai tulevasta tuottavuuden kasvusta. Voidaan hyvin toivoa nopeampaa tuottavuuden nousua, etenkin jos saamme tavalla tai toisella tuottavat investoinnit nousuun.
Pohdiskelin viime viikolla Iltalehdessä, voisiko työllisyyttä parantaa muuttamalla sosiaaliturvajärjestelmää perustulon suuntaan, jolloin työn vastaanottaminen aina kannattaisi matalallakin palkalla. Sain palautteena vastaväitteen, että perustulo olisi vääristävä yritystuki, jonka varassa ylläpidettäisiin kannattamatonta liiketoimintaa. Väite kuulostaa pintapuolisin loogiselta. Perustulo ei kuitenkaan vaikuta samalla tavalla kuin yritykselle maksettava tuki, koska sen ehtona ei ole, että tulon saaja työskentelee yrityksessä.
Lukija kirjoitta (näköjään muistaen, että Björn Wahlroos kuuluu perustulon puolestapuhujiin) mm:
” Eikös Nalle Wahlroos ole sanonut, että kannattamatonta liiketoimintaa ei pitäisi olla lainkaan.
Liiketoiminnan tehtävänä on tehdäkin voittoa. Mutta, mutta, miten me enää määrittelisimme ”kannattavan liiketoiminnan”, kun kuitenkin ihminen voitaisiin pitää töissä, palkalla jolla hän ei kuitenkaan elä, mutta valtio maksaisikin perustulona, tuon ”puuttuvan palkanosuuden”.
Onko liiketoiminta kannattavaa, ellei tuo samainen toiminta pysty ”edes itse rahoittamaan omia tekijöitään…?”
Voidaan verrata perustuloa tilanteeseen, jossa valtio maksaa palkkaavalle yritykselle tukea, joka on perustulon suuruinen, ja yhtiö maksaa työntekijälle palkan, joka on saadun tuen verran korkeampi. Yrityksen nettokustannukset ovat silloin molemmissa tapauksessa samat (tukiaiset korvaavat korkeamman palkan) kuten myös palkansaajan saamat kokonaistulot (korkeampi palkka ilman perustuloa, tai alhaisempi palkka perustulolla).
Vaikka yllämainitussa esimerkissä lopputulema onkin samanlainen, näin ei välttämättä ole. Perustulo asettaa tulon saajan erilaiseen valintatilanteeseen kuin yritystuki, koska hän saa pitää rahat, vaikka ei ota työtä vastaan, tai valitsee toisen työpaikan.
Yritykselle maksettava tuki voi johtaa siihen, että tehdään ”kannattamatonta työtä”, jota ei ollenkaan pitäisi tehdä, kahdesta syystä: Työntekijä tekisi enemmän lisäarvoa toisessa työpaikassa, tai työn tuottama lisäarvo on niin alhainen, että se ei kompensoi työntekijän kokemaa rasitusta.
Esimerkiksi voi vaikuttava kannattavalta palkata työntekijän kaivamaan 200 tuntia lapiolla ojaa, vaikka kaivinkoneella työ saataisiin tehtyä 200 eurolla. Työntekijän tuottama arvo tuntia kohden on vain euro. Tämä ei ole järkevää, jos työntekijä mieluummin säästää vaivan ja tinkii 200 euroa menoistaan tai ottaa työpaikan pizzapyörälähettinä, jolloin tuottaa kuukaudessa 500 euron edestä toimituspalveluita. Jos työnantaja saa 500 euroa kuukaudessa työllistämistukea hän voi kuitenkin houkutella työntekijän kaivamaan 200 euron arvoista ojaa tarjoamalla 700 euron palkka.[1]
Perustulo ei voi kannustaa tekemään kannattamatonta työtä, koska työntekijä saa perustulon riippumatta siitä missä työllistyy, tai työllistyykö ollenkaan. Yllä mainitussa esimerkissä työntekijän tulot ovat 700 euroa ojan kaivamisessa ja 1000 euroa tuottavammassa työssä pizzojen toimittajana. Jos hän jäisi täysin ilman työtä hän saisi 500 euroa kuussa, joten ojaa ei kannata lähteä kaivamaan, jos työn 200 euron arvo ei kohtuullisesti korvaa rasitusta.
Työ ei ole kannattamaton, vaikka se ei yksinään tuota tulotasoa, jota pidämme kohtuullisena miniminä. Jollei työntekijälle löydy tuottavampaa työtä, kyseisen työn tekeminen voi silti olla paras vaihtoehto. Parempi pieni kontribuutio yhteiskunnan hyvinvoinnin luomiseen, kun ei kontribuutiota ollenkaan.
Iltalehden juttu fokusoitui etenkin heikosti koulutettujen turvapaikkahakijoiden työllistämiseen. Totta on tietysti, että jos ne työllistyvät ainoastaan matalapalkkatöihin ja elävät osittain jonkunlaisen sosiaalituen varassa, niistä ei ole apua Suomen talouden haasteiden ratkaisemiseksi. Ne eivät auta supistamaan kestävyysvajetta vaan kasvattavat sitä.
Voidaan keskustella siitä missä määrin haluamme auttaa turvapaikan hakijoita. Joka tapauksessa on mielestäni järkevää määritellä tuen ehtoja siten, että ne kannustavat tekemään työtä niillä ehdoilla millä työtä on saatavilla. Nettokustannus turvapaikan etsivien auttamisesta on joka tapauksessa pienempi, jos ne työllistyvät pienelläkin palkalla, kuin jos ne ovat vailla työtä.
[1] Tässä oletan siis, että mitään sosiaaliturvaa ei ole ollenkaan olemassa. Riski siitä, että tuki yrityksille työntekijöiden palkkaamiseen kannustaa teettämään täysin arvotonta työtä on tietysti selkeästi pienempi, kun työtä vailla oleva saa jonkinlaista toimeentulotukea.
Suomen talouden alkuvuoden vahvaa kasvua on siivittänyt häikäisevä nousu tavaraviennin arvossa. On syytä varautua siihen, että viennin kasvuluvut himmenevät mm. johtuen euron viime kuukausien vahvistumisena. BKT:n kasvu voi kuitenkin hyvin jatkua alkuvuoden kolmen prosentin vauhtia selkeästi maltillisimmillakin viennin kasvulukemilla. Alkuvuonna suomalaisten tuotteiden myynti kasvoi edellisvuodesta yli 5 prosenttia, joten myynnin alkuvuoden kasvuvauhti tukee selkeästi vahvempaa tuotannon kasvua.
Tullihallituksen eilen julkaisemat heinäkuun lukemat kertovat tavaraviennin arvon kohonneen häikäisevät 20 prosenttia edellisvuodesta. Koko alkuvuotena ponnistus on ollut 16 prosenttia. Monen heikon vuoden jälkeen luvut tuntuvat lähes uskomattomilta. Kasvu on kutienkin hyvin linjassa maailmankaupan kasvun kanssa, kun kasvu lasketaan Suomen viennin arvon tapaan euroissa.
Vuosi sitten surkasteltiin viennin jatkunutta laskua. Silloinkin kehitys selittyi helposti heikolla maailmankaupalla ja euron arvon nousulla. Viennin raju käänne heijastaa lähinnä muutosta vientiympäristössä.
Vientiympäristö voi tietysti hyvin muuttua toiseen suuntaan. Maailmantaloudessa ei tosin vielä ole näkyvissä hidastumisen merkkejä. Näkymiä synkentää kuitenkin nyt euron vahvistuminen. Tämän vuoden alussa heikentynyt euro vauhditti vientiä, etenkin jos arvoa tarkastellaan Suomen viennillä painotettuna, kun rupla rajusti toipui kuopastaan. Nyt euro on jo vahvempi kuin vuosi sitten. Tämän voidaan olettaa lähikuukausina jarruttavan Suomen viennin arvon kasvua.
On siten syytä varautua siihen, että tavaraviennin kasvulukemat tulevat maltillisemmaksi, etenkin jos maailmantalouden veto jonkin verran laantuu. Tästä ei kuitenkaan voi vetää suoraviivaista johtopäätöstä, että talouden kasvu tulee hidastumaan alkuvuoden kolmen prosentin vauhdista. Päinvastoin, jos viennin kasvu jatkuisi alkuvuoden rataa todennäköisesti BKT:n kasvu kiihtyisi.
Vuoden alkupuoliskolla suomalaisten lopputuotteiden myynti tilastojen mukaan kasvoi yli viiden prosentin vuosivauhtia. Tätä lukua saadaan siis, jos summataan yhteen investointien, kulutuksen ja viennin kasvu ja vähennetään se osa kokonaiskysynnän kasvusta, joka on valunut kasvaneeseen tuontiin. (Viennin ja tuonnin yhteistä vaikutusta kuvaa alla olevassa kuvassa niiden erotus, nettovienti).
Myynti voi kasvaa tuotantoa ripeämmin ainoastaan, jos myydään aikaisempaa tuotantoa varastosta. Näin on alkuvuonna tapahtunut ainakin laivatoimitusten yhteydessä. Kun laivaa rakennetaan tuotannon pitäisi heijastua asteittain varastojen kasvuna. Kun laivaa toimitetaan, näitä rakennettuja varastoja kertaheitolla puretaan.
On myös mahdollista, että kyseessä on tilastovirhe. Joko tuotannon kasvu on ollut ripeämpää kuin tilastot kertovat – tai myynti heikompaa.
Joka tapauksessa ero myynnin ja tuotannon kasvun välillä voi olla ainoastaan hyvin tilapäinen ilmiö. Varastoissa ei riitä kovinkaan pitkäksi aikaa tavaroita myytäväksi. Eli jos myynnin kasvu jatkuu nykyvauhtia BKT:n kasvun pitää ennen pitkää kiihtyä.
Investointien ja kulutuksen alkuvuoden kasvuvauhti riittää ylläpitämään alkuvuoden kaltaista kasvua, vaikka viennin kasvu hidastuisi tuonnin vauhtiin (eli nettoviennin kontribuutio putoaisi nollaan). Siten viennin kasvun selkeäkin viileneminen ei välttämättä tarkoita talouskasvun hidastumista. Tämä eteenkin, kun huomioi, että viennin hidastuminen myös hidastaa tuonnin kasvua, kun vientiin käytetään tuotuja tuotantopanoksia.
Viime viikkoina on Suomessa esitetty hyvin erilaisia näkemyksiä vauhdista millä teknologinen muutos tulee mullistamaan työelämää. Ääripäinä ”odotettua pienempi” ja ”uusi aikakausi”. Retoriikasta huolimatta näkemyksissä on paljon yhtäläisyyksiä: Merkittäviä muutoksia on edessä, mutta kukaan ei näe todennäköisenä, että lähitulevaisuudessa ongelmana olisi, ettei ihmistyövoimaa enää tarvittaisi.
Nordean Aki Kangasharju kiinnitti kirjoituksessaan Suomi selviää – robottien uhkaa yliarvioidaan huomiota OECD:n viime vuonna julkaisemaan analyysin jonka mukaan ainoastaan 7 prosenttia työpaikoista olisi vakavasti uhattuna seuraavien vuosikymmenien aikana. Tämä antaa hyvin toisenlaisen kuvan kuin mm. ETLA:n selvitys jonka mukaan kolmannes työpaikoista olisi uhattuna.
Rise of the Robots kirjan kirjoittaja Martin Ford väitti Suomi-vierailullaan lehtitietojen mukaan, että tällä kertaa koneet todellakin vievät työt. Pii-laaksossa kaikki ovat kuulema vakuuttuneita siitä, että uusi aikakausi on käsillä. ETLA:n seminaarissa globalisaatio-tutkija Richard Baldwin visioi miten digiteknologian avulla myös nyt palvelusektorin työpaikat altistuvat kansainväliselle kilpailulle (esitysvideossa paljon muutakin kiinnostavaa, kannattaa katsoa).
Keneen uskoa? Kuten Baldwin selkeästi sanoikin puheissa, kukaan ei tulevaisuutta tiedä, ei edes hän. On siten järkevää pohtia ja varautua erilaisiin skenaarioihin.
Ammatteja vai työtehtäviä?
OECD:n tutkijoiden alhainen arvio tuntuu olevan hyvin linjassa sen kanssa, että viime vuosien tilastotietojen mukaan ongelmana on pikemmin automatisaation hitaus. Arvio ei kuitenkaan perustu pessimistisempään näkemykseen teknologisesta kehityksestä. Peruslähtökohtana on aivan samat asiantuntija-arvaukset kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Ero on siinä, että OECD:n tutkijat yrittävät ottaa huomioon sitä työtehtävien kirjoa mitä eri ammateissa on, eikä luokitella ammatteja sellaisiin jota voidaan automatisoida ja sellaisiin jota ei voida. Useimmissa ammateissa on sekä työtehtäviä jossa ihmistä voidaan korvata koneella, ja tehtäviä johon ihmistyövoimaa yhä tarvitaan.
OECD:n tutkijat toteavat esimerkiksi, että aikaisemmat tutkimukset, joiden mukaan 98 % kirjanpitäjien ja tilintarkastajien työstä voisi automatisoida eivät ota huomioon sitä, että tälläkin alalla valtaosalla on tehtäviä, joihin liittyy vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, eikä ainoastaan automatisoitavissa olevaa tietojen murskausta. Työn luonne muuttuu kuin rutiiniprosessit koneistetaan, mutta tilintarkastajia edelleen tarvitaan.
Lopputulemana on, että automaation vaikutukset nähdään jakaantuvan tasaisemmin. Harvat ammatit ovat suuressa vaarassa hävitä, mutta lähes kaikissa ammateissa on mahdollista automatisoida ainakin osan tuotannosta. Tämä olisi varsin miellyttävä skenaario. Tuottavuus kasvaisi mukavasti, mutta haaste löytää korvatuille työntekijöille muuta työtä ei olisi yhtä suuri, kun kokonaisia ammattikuntia ei samassa määrin katoaisi.
Lähde: OECD: The risk of automation for jobs in OECD countries
OECD:n ennakoima kehitys ei luonteeltaan poikkeaisi aikaisemmista teknologiamurroksista. Lähtökohtaisesti robotit siis vapauttavat ihmisiä muuhun työhön kuten traktorit ja muut koneet aikaisemmin. Ero olisi ainoastaan siinä mitä työtehtäviä automatisoidaan.
Entä jos kaikki työtehtävät koneistetaan?
Aivan toisenlainen haaste olisi, jos tekoäly kehittyisi siten, että koneet voisivat korvata ihmisen kaikissa työtehtävissä. Tietokoneet kirjoittaisivat romaaneja, ja erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät androidit hoitaisivat vanhuksia.
Tällaisen skenaarion Martin Fordkin esittää kirjassaan, mutta hänkin pitää tätä yhä kaukaisena. Olin varsin yllättynyt, että hänen käsitys todennäköisestä muutoksesta oli varsin maltillinen. Hän esimerkiksi uskoo kirjassaan, että vie vielä paljon aikaa ennen kuin itseään ajavien autojen sallitaan valtaavan teitä, vaikka teknologisesti se olisikin mahdollista paljon ripeämmin. Hän suhtautuu myös suhteellisen pessimistisesti siihen, että automatisaatio voisi tehostaa terveydenhuoltoa ja koulutusta.
Ford ei esitä tarkkoja lukuja siitä kuinka ripeästi työpaikkoja kokonaisuudessaan automatisoidaan. Teknologinen visio ei kuitenkaan näytä paljon poikkeavä OECD:n tutkijoiden.
Tässä Baldwinin visio siitä miten hotellien siivoustakin ulkoistetaan matalapalkkamaihin kauko-ohjattavien laitteiden kautta kuulostaa paljon radikaalimmalta. Kielitaitokaan ei ole kynnys, kun koneet kohta (jos ei jo nyt) reaaliaikaisesti pystyvät kääntämään puhuttua kieltä.
En näe syytä epäillä Baldwinin viestiä, että yhä enemmän palveluiden eikä ainoastaan tavaroiden. tuotantoa ulkoistetaan kaukaisiin maihin. Rahoitusalalla jo sekä back-office toimintoja, että osake-analyytikon töitä on siirretty matalapalkkamaihin. Tuskin kukaan, en ainakaan minä, pystyy ennustamaan kaikkea mitä teknologinen kehitys tulee tekemään mahdolliseksi.
Epäilen kuitenkin, että tässäkin tulee olemaan eroa työtehtävien välillä. Minulla on jonkin verran kokemusta työskentelystä intialaisten osakeanalyytikkojen kanssa. Ne voivat tehdä osan työstä, mutta minun on edelleen vaikea nähdä, että kovin moni suursijoittaja haluaa keskustella videolinkin kautta intialaisen analyytikon näkemyksestä suomalaisesta pörssiyhtiöstä. Fyysisellä läsnäololla ja paikallisen kulttuurin ymmärryksellä on vielä monessa asiassa ratkaiseva merkitys, jota googlen kääntäjä ja videokonferenssilaitteet tuskin pian korvaa. Enkä oikeasti jaksa uskoa, että hotellihuoneiden siivoustakaan tullaan hoitamaan etätyönä, ainakaan lähivuosina. Sen sijaan siivojat yhä useammin (jo nyt) ovat maahanmuuttajia.
Eli tältäkään osin asiat tuskin ovat nyt täysin toisin. Globalisaation eteneminen edelleen pienentää palkkaeroja maiden välillä, ja muuttaa tulonjakoa maiden sisällä.
Roger Wessman 