Skip to content

Kuinka paljon kasvuvaraa Suomella on?

Talouselämän haastattelussa povaan Suomen talouskasvun vielä kiihtyvän viime vuoden vauhdista. Jo viime vuoden kasvu näytti kuitenkin olevan kestämättömän vahvaa, koska vaisullakin kasvulla työttömyys laski. Työikäisen väestön supistuminen kaventaa talouden kasvuvaraa, ja pitkäaikaistyöttömien kasvava määrä ruokkii huolia kasautuneesta syrjäytyneiden joukosta. Jo nyt on hajanaisia merkkejä ammattityövoiman puutteesta. Tilaa on kuitenkin muutaman vuoden selkeästi ripeämmälle kasvulle, ennen kun työvoiman puute pysäyttäisi talouden kasvun.

Vaikka talouden kasvu viime vuonna näyttää olleen vain noin 1,5 prosenttia, työttömyys tippui jo puolella prosenttiyksiköllä. Työttömyyden lasku on toki sinällään positiivinen uutinen. Se kuitenkin samalla viestii, että viime vuodenkin vaisu kasvu olisi ollut kestämättömän vahvaa.  Työttömyys ei voi loputtomiin laskea, joten talouden pitkäaikainen trendikasvu näyttää viime vuoden perusteella olevan vain noin prosenttiyksikön luokkaa.

suomi-bktn-kasvu-ja-tyottomyys

Keskeinen kysymys on siten miten paljon kasvuvaara on, ennen kun työvoiman puute laittaa pisteen trendikasvua ripeämmälle talouden kasvulle.

Huolia työvoimapulasta on herättänyt avointen työpaikkojen määrän vauhdittunut kasvu. On kuitenkin täysin normaali ilmiö, että talouden käänteet näkyvät ensin avoimissa työpaikoissa, ja vasta viiveellä työllisyydessä. Työpaikkojen täyttäminen vie aikansa. Siten avointen työpaikkojen ripeä nousu vuoden loppua kohden voidaan pitää enteenä siitä, että työllisyyden kasvu tulee tänä vuonna kiihtymään.

suomi-avoimet-tyopaikat-ja-tyollisyyden-kasvu

Kasvavia huolia ammattityövoimaan puutteesta näkyy myös EK:n suhdannebarometrissä. Toistaiseksi ongelma näyttää kuitenkin vielä rajoittuvan muutamalle yksittäiselle alalle. Osuus yrityksistä jotka näkevät ammattityövoiman puutteen kasvua rajoittavan tekijänä on samalla tasolla kuin 2005, jolloin myös työttömyys oli suurin piirtein nykytasoilla. Näiltä tasoilta työttömyys laski vielä seuraavan kolmen vuoden aikana runsaat kaksi prosenttiyksikköä suhdannehuippuun.

suomi-tyottomyys-ja-tyovoiman-puute

Huolta on myös siitä, että yhä suurempi osa työttömistä olisi pysyvästi syrjäytyneet työmarkkinoista, kun pitkäaikaistyöttömien määrä on nyt selkeästi korkeampi kuin 10 vuotta sitten.  On kuitenkin syytä muista, että osa tästä noususta heijastaa sitä, että aikaisemmin työttömyyseläkkeellä puhdistettiin kortistosta vaikeasti työllistettäviä iäkkäitä työntekijöitä.

suomi-pitkaaikaistyottomar-ja-tyottomyyselakkeella-olevat

TE-ministeriön raportoimat pitkäaikaistyöttömät eivät myöskään välttämättä ole mukana tilastokeskuksen työttömyysluvuissa, jos kyseiset henkilöt eivät aktiivisesti hae työtä. Ero ministeriön ja tilastokeskuksen lukujen välillä on kasvanut suurin piirtein saman verran, kun pitkäaikaistyöttömien määrä on noussut. Siten ei ole erityistä syytä olettaa, että tilastokeskuksen työttömyysluvut antaisivat väärän kuvan työmarkkinoiden kireydestä.

Työttömyyden laskua on nyt vauhdittanut se, että työikäinen väestö on supistumassa väestön ikääntymisen myötä. Viimeisen vuoden lasku työttömyysasteessa on silti pikemmin tullut parantuneesta työllisyydestä, kun työvoiman laskusta. Viime vuosina työvoima on jatkuvasti kasvanut ripeämmin kuin työikäinen väestö, eli työvoimaan osallistumisaste on noussut.

suomi-tyollisyys-ja-tyovoima

Lähivuosina on pikemmin syytä olettaa, että työvoiman kasvu kiihtyisi, jos talouden kasvu jatkaa piristymistään. Tyypillisesti työvoiman kasvu seuraa työllisyyden kehitystä. Osa uusista työpaikoista täytetään työntekijöillä, joita houkutellaan työvoiman ulkopuolelta.  Kun työllisyys kasvaa se houkuttelee yhä suuremman osan väestöstä työelämään. Työikäisen väestön supistuminen todennäköisesti nyt hidastuu, kun sodan jälkeiset suuret ikäluokat ovat jo siirtyneet eläkeikään.

Kahden prosentin työttömyyden lasku saavutettaisiin viimeisen vuoden vauhdilla neljässä vuodessa. Ripeämmällä talouden kasvuvauhdilla raja tulisi ripeämmin vastaan, mutta muutaman vuoden selkeästi ripeämpi kasvu on hyvin mahdollisuuksien rajoissa. Työvoiman kasvun kiihtyminen antaisi jonkun verran vielä lisää tilaa talouden kasvulle, ennen kun työvoiman puute iskisi jarrut päälle.

Miten puhua julkisista menoista ymmärrettävästi

Julkiset menot ovat 57 prosenttia BKT:sta. Tämä ei tarkoita sitä, että yksityiset menot olisivat 43 prosentti BKT:sta. Suuri osa julkisista menoista on tulonsiirtoja (eläkkeitä, lapsilisiä, avustuksia yrityksille jne.), joita saajat voivat käyttää omien menojen kattamiseen.  Yksityinen kulutus ja investoinnit ovat 72 % BKT:sta.

Yllä mainittu kappale on viime viikolla julkaisemani kirjoituksen aiheuttaman keskustelun lopputulos. Sain apua sen kehittämisessä kriittisiltä keskustelijoilta, jotka valaisivat sitä millä tavalla kappaleen ensimmäinen lause tulkitaan väärin: Jos julkiset menot ovat 57 % BKT:stä niin yksityiset menot ovat 43 %.

Jotkut varmasti jo suuttuvat siitä, että ensimmäinen lause ei ole tarkka. Pitäisi sanoa, että Julkiset menot ovat 57 prosenttia suhteessa BKT:hen. Keskustelu on kuitenkin vahvistanut minun vakaamusta siitä, että korrektia muotoa yleensä tulkitaan täsmälleen samalla tavalla (väärin) kuin epäkorrektia muotoa.  En enää siten jaksaa yrittää käyttää monimutkaisempaa sanamuotoa, kun sama viesti välittyy sujuvammalla tavalla. Jos haluaa välttää väärinymmärryksiä, sen sijaan on syytä tarkentaa asiaa useammalla lauseella, kuten alkukappaleessa.

Minua ei vakuuta sekään, että julkisen sanan neuvosto on päättänyt, että näin ei saa sanoa.  JSN:n mukaan lausetta voidaan tulkita siten, että ”julkisyhteisöt tuottavat BKT:sta kyseisen osuuden”.

Kaikella kunnioituksella, JSN ei välttämättä edusta korkeinta asiantuntemusta talouskysymyksissä.  Saman logiikan mukaan olisi väärin sanoa että ”asuntomenot ovat 30 prosenttia tuloistani” koska sitä voidaan tulkita siten, että saan kyseisen osuuden tuloistani asuntojen vuokraamisesta.

Ekonomistille tämä on hyvin läheinen analogia (ainakin sen perusteella mitä reaktiota asiasta lähettämäni twiitti on saanut). Kun puhutaan julkisten menojen suhteesta BKT:hen tämä ei ole mikä tahansa mielivaltainen suhdeluku, vain näillä suureilla on luonteva yhteys toisiinsa, aivan kuten  asumismenoilla ja tuloilla. BKT on mittari koko kansantalouden tuloista, joista myös julkisia menoja täytyy rahoittaa.

Yritin piirtää tästä karkean kuvan. BKT mittaa sitä tuotantoa mitä meillä on käytettävissä.  Kaikki tuotanto antaa tekijöille vastaavaa tuloa. Valtaosa näistä tuloista on yksityisiä tuloja. Julkisesta tuotannosta suurin tuotannontekijätulo on julkisen sektorin työntekijöiden saamat palkat.

BKT:n ja julkisten menojen yhteys

julkiset-menot-kaaviokuva

Julkiset menot rahoitetaan tuotantotekijätuloista joko verojen, palvelumaksujen, julkisyhteisöjen pääomatulojen tai niiden ottamien lainojen kautta. Osa julkisista menoista palautuvat takaisin erilaisten tulonsiirtojen muodossa yksityisille toimijoille. Kotitaloudet ja yksityiset yhteisöt voivat siten kuluttaa ja investoida käyttämällä tulonsiirroilla saatuja rahoja sekä sitä osaa yksityisistä tuotannontekijätuloista, joita ei ole veroilla kerätty pois tai annettu julkisyhteisölle lainana. Julkisyhteisöjen keräämät palvelumaksut lasketaan mukaan yksityiseen kulutukseen.

Jos ulkomaankauppa on tasapainossa, yhteenlaskettuna julkinen ja yksityinen kulutus ja investoinnit ovat täsmälleen yhtä suuria kuin BKT. Ulkomaankauppa mahdollistaa sen, että käytämme enemmän kuin tuotamme (velkaantumalla ulkomailta) tai vähemmän (jolloin keräämme saatavia ulkomailta).

Todettakoon, että tässä kuvassa, sektorin sisäisä tulonsiirtoja ei esitetä, vaan ainoastaan tuotantoa, tuotannon lopullista käyttöä sekä julkisyhteisöjen ja yksityisten välisiä tulonsiirtoja. Tämä suurin piirtein, mutta ei aivan täsmällisesti, vastaa sitä miten julkisia menoja mitataan.

Julkisen talouden kokoa vähätellään herkästi

Toimittaja Janne Toivonen korjaa artikkelissaan Ylen verkkosivuilla Suomen yrittäjien pääekonomistin Mika Kuismasen hivenen epätarkkaa ilmaisua julkisten menojen suuruudesta. Korjaus johtaa kuitenkin enemmän harhaan, kun korjattu ilmaisu. Toivonen antaa ymmärtää, että Kuismasen antama lukema olisi ollut asiallisesti väärin otsikoimalla sen ” Suomen julkisen talouden kokoa liioitellaan herkästi”. Korkeintaan pääekonomistia voidaan syyttää siitä, että asiaan perehtymätön kuulija olisi voinut tulkita häntä väärin.

Kuismanen oli artikkelin mukaan lausunut että ”julkiset menot … on about 57 prosenttia BKT:sta”. Itse olen usein huolimattomasti kirjoittanut ja sanonut samalla tavalla, vaikka yritän muistaa, että täsmällinen ilmaisu on ”57 prosenttia suhteessa BKT:hen”.  Asiantuntevalle kuulijalle on aivan ilmeistä, että tätä Kuisma tarkoitti. Edeltävä ilmaisu on epätarkka, koska joku voisi tulkita sitä siten, että julkiset menot ovat osa BKT:sta. [i]

Toivonen väittää otsikossa (tilastokeskuksen yliaktuaariin Tuomas Rothoviukseen tukeutuen), että oikeasti julkisen talouden koko olisi lähempänä 20 %.  Tämä ei ole kuitenkaan millään tavalla oikeampi mittari, kuin Kuismasen antama lukema. Luvut vain mittaavat eri asiaa. 20 % kuvaa julkisyhteisöjen tuotannon osuutta kokonaistuotannosta.

Julkisiin menoihin, joiden koosta Mika Kuismanen ilmeisesti oli huolissaan, kuuluu paljon muutakin kuin oman tuotannon kustannukset. Valtio ja kunnat ostavat myös tavaroita ja palveluita yksityisiltä tuottajilta. Lisäksi julkisiin menoihin kuuluu tulonsiirrot (eläkkeet, tukiaiset jne.) sekä julkisen velan korot. Näitä kaikkia julkisia menoja, eikä ainoastaan julkisen tuotannon kustannuksia, täytyy kattaa joko verotuksella, muilla tuloilla (ennen kaikkea julkisten palveluiden käyttäjiltä kerätyillä maksuilla) tai ottamalla velkaa.

suomi-julkiset-menot

Vielä sekavammaksi asia muuttuu, kun Toivonen alkaa keskustella yksityisistä menoista, jotka ovat peräti 180 prosenttia suhteessa BKT:hen. Näihin verrattuna julkiset menot eivät olekaan niin suuria.

Miten ihmeessä yksityiset menot voivat olla melkein kaksi kertaa suurempia kuin koko BKT? Emmehän voi kuluttaa enemmän kuin tuotamme, paitsi ostamalla reippaasti enemmän ulkomailta kuin itse viemme ulkomaille?

Oleellisemmat luvut ovat nämä: Kansantalouden tilinpidon mukaan vuonna 2015 julkinen kulutus ja investoinnit olivat 28 prosenttia suhteessa BKT:hen. Yksityinen kulutus ja investoinnit olivat 72 %, joista merkittävä osa siis oli rahoitettu julkiselta sektorilta saaduilla tulonsiirroilla. (Ulkomaankauppa oli tänä vuonna lähes tasapainossa, joten luvut summautuvat 100: aan).

Yksityiset menot ovat kuitenkin merkittävästi tätä suurempia, koska niihin sisältyy myös tuotannon välivaiheita. Samat kulut lasketaan siten useampaan kertaan. Esimerkiksi jos ostan 3 eurolla leivän kaupasta, niin leivän loppuhinta on minun kulutusmeno. Kauppa on  ostanut leivän leipomolta, jolloin kaupalla on 2 euron menot tästä, jota kauppa edelleen laskuttaa minulta. Leipomo maksaa leipureille palkkaa, mikä muodostaa menoerän sille jne.

Eli vaikka tässä varsinaisesti kulutetaan 3 euron edestä tuotantoa (leipomon tuottamaa leipää, kaupan tuottamia myyntipalveluja jne.) kokonaismenot tässä ketjussa voivat olla moninkertaisia. Menojen suhde todelliseen tuotettuun lisäarvoon on aika sattumanvarainen lukema. Mitä useammalle eri toimijalle ketju jakautuu, sitä suuremmat ovat menot.  Jos esimerkiksi ostaisin leivän suoraan leipomon omasta kaupasta, menot pienenisivät, vaikka tuotanto ja kulutus olisivat täysin samoja.

Pääsääntönä on, että julkiset menot sen sijaan ilmoitetaan sulautettuina, eli julkisyhteisöjen väliset maksut (kuten esimerkiksi valtion kunnille maksamat valtionosuudet) puhdistetaan pois. Nämä luvut eivät siten ole millään tavalla vertailukelpoisia toistensa kanssa.

Jonkun verran kahteen kerran laskentaa sisältyy myös julkisten menojen kohdalla, kuten Olli Savela esimerkiksi argumentoi  Tilastokeskuksen Tieto & Trendit blogissa. [ii] Siten 57 prosentin lukema hivenen liioittelee julkisyhteisöjen aiheuttamaa kustannusrasitusta. Oikea lukema on kuitenkin paljon lähempänä 57 kuin 20.

 

 

 

[i] Rotsinkielisenä en ehkä ymmärrä kaikkia vivahteita, mutta minusta tässä yritetään olla hyperkorrekteja sujuvan kielenkäytön kustannuksella. Voin myös vahingossa sanoa, että Suomen vienti Venäjälle on puolet meidän viennistä Ruotsiin, enkä silloin tarkoita, että osa meidän viennistä Ruotsiin menee Venäjälle.  En myöskään ole vakuuttunut siitä, että hyperkorrekti ilmaisu ”57 prosenttia suhteessa BKT:hen” millään tavalla vähentäisi riskiä siitä, että asiantuntematon vetää luvun perusteella vääriä johtopäätöksiä

[ii] Savela tekee tosin myös puhdistuksia, jotka pidän kyseenlaisina. Mielestäni työnantajien sosiaaliturvamaksut ovat relevantti menoerä siinä missä muutkin palkkakustannukset, eikä sitä ole syytä puhdistaa. Toisaalta laskelmiin sisältyy myös muita kyseenalaisia eriä, kuin mitä Savela luettelee.

Trumpin ”veromuurin” oikulliset vaikutukset

Presidentti Trump on jatkanut uhoamistaan siitä, että ulkomailla tuotetuille tavaroille tulee huikea vero rajalle, vastoin toiveita siitä, että lupaukset kaupan rajoittamisesta olisivat olleet pelkästään vaalipuhetta. On kuitenkin epäselvää mitä Trump konkreettisesti aikoo tehdä. Veromuutokset vaativat lisäksi kongressin hyväksynnän. Kongressin republikaaneilla on oma suunnitelma.  Kun huomioi mm. valuuttakurssien ja hintojen sopeutuminen sekä keskuspankin reaktio mahdollisten tuontiverojen vaikutus jää kuitenkin selkeästi pienemmäksi, kuin miltä ensi silmäyksellä voi vaikuttaa. Voittajia voivat loppujen lopuksi olla mm. meksikolaisten maahanmuuttajien sukulaiset ja kiinalaiset sijoittajat.

Yritys devalvoida veromuutoksella

USA:n presidentillä on jonkin verran valtuuksia asettaa tuontitulleja ilman kongressin hyväksyntää. Pysyvän veromuurin asettamiseksi rajalle vaaditaan kuitenkin kongressin tukea. Republikaanit suhtautuvat penseästi ulkomaankaupan rajoituksiin, mutta ovat esittäneet oman ehdotuksenrajasäätöverosta” (border-adjustment tax), joka asettaisi tuonnille veron.

Ehdotus ei ole kuitenkaan tullin tapaan pelkästään ulkomaankauppaa rankaiseva, koska siihen sisältyy yhtä suuri verohelpotus (tukiainen) viennille.[i] Siten ehdotuksen suora vaikutus ulkomaankauppaan on suurin piirtein sama kuin valuutan devalvaatiolla, ei tuontitullilla.

20 prosentin rajasäätöverolla olisi sama vaikutus ulkomaankauppaan kuin dollarin 20 prosentin dollarin heikkenemisellä, jos valuuttakurssit eivät muutu. Yhdysvaltain vientituotteet halpenisivat 20 prosenttia, jos vientiyritykset siirtäisivät saamansa veronalennuksen (tukiaisen) suoraan hintoihin. Tuontitavarat ja palvelut kallistuisivat USA:ssa samalla tavalla kuin jos dollari olisi heikentynyt, kun tuontihintoihin lisättäisiin uusi vero[ii].

Ei toimi kelluvalla valuutalla

Yhdysvaltain dollari on kuitenkin kelluva valuutta. Vero sinällään hillitsisi tuontia ja kannustaisi vientiä. Nettomääräinen valuuttavirta USA:han vavistuisi, mikä asettaisi paineita dollarin vahvistumiseen.

Dollari jo vahvistunut Trumpin valinnan jälkeen

dollarin-arvo-eri-valuutoissa

Jos ainoat toimijat valuuttamarkkinoilla olisivat ulkomaankauppaa käyvät yritykset, dollarin pitäisi vahvistua tarpeeksi (25 prosenttia), jotta tuonti ja vienti palautuisi veroa edeltävään tasapainoon.  Vientituotteiden hinnat olisivat silloin samat ulkomaisille ostajille kuin ilman veroa, laskettuna ostajan valuutassa, ja amerikkalainen vientiyritys saisi dollareissa saman rahasumman kuin ennen veroa[iii].  Samoin Yhdysvaltalaiselle ostajalle tuontitavaroiden hinta dollareissa olisi sama kuin ennen veroa, ja ulkomainen tuottaja saisi omassa valuutassaan samat tulot. Kaikkien osapuolten tilanne olisi siis tällöin täysin sama kuin ennen vero- ja valuuttakurssimuutosta. Jos valuuttamarkkinat olivat tasapainossa ennen verimuutosta, tämän täytyisi kaiken järjen mukaan olla uusi tasapaino.

Hyötyjiä mm. meksikolaiset maahanmuuttajat ja kiinalaiset sijoittajat

Todellisuudessa kuitenkin valuuttamarkkinoilla on valuuttavirtoja joita uusi vero ei koskisi.

Rajasäätövero ei vaikuta matkailijoihin. Dollarin vahvistuminen tekisi Yhdysvaltoihin matkustamisen ulkomaalaisille kalliimmaksi ja vastaavasti ulkomaan matkailun jenkeille halvemmaksi. USA:n palvelutase siten heikkenisi veron aiheuttaman dollarin vahvistumisen myötä.

Vero ei myöskään vaikuttaisi maahanmuuttajien kotimaahansa lähettäviin dollarivirtoihin. Meksikossa asuvien sukulaisten ostovoima kasvaisi, kun dollareilla saisi nyt ostaa verotukiaisilla subventoituja jenkkituotteita.

Ennen kaikkea dollarin vahvistuminen nostaisi ulkomaalaisten sijoittajien dollarimääräisten sijoitusten arvoa. USA:n ulkomaanvelka on pääosin dollarimääräisissä lainoissa. Kokonaisuudessaan 25 prosentin dollarin arvon nousu kasvattaisi ulkomaisten sijoittajien saatavien arvoa yli 7 000 miljardilla eurolla. Summa vastaa lähes 40 prosenttia USA:n BKT:sta!

USA:lla enemmän ulkomaan velkaa kuin saataviausan-ulkomaanvelka-ja-ulkomaiset-saatavat

Sijoittajat todennäköisesti olisivat taipuvaisia vähentämään dollarisijoituksia niiden arvon noustua.  Kasvanut varallisuus kannustaisi kuluttamaan enemmän ja säästämään vähemmän. Lisäksi kun dollarisijoitusten osuus salkusta on dollarin vahvistumisen myötä kasvanut, sijoittajat todennäköisesti haluaisivat myydä dollarisijoituksia säilyttääkseen varallisuuden maantieteellisen hajautumisen tavoitellulla tasolla.

Palvelutaseen heikkeneminen ja ulkomaisten sijoittajien dollarisijoitusten vähentäminen jarruttaisi dollarin vahvistumista. Valuuttakurssin muutos tuskin siten täysin kumoaisi rajasäätöveron aiheuttaman ”devalvaatiovaikutuksen”. Vero siten vahvistaisi tavaroiden vientiä ja heikentäisi niiden tuontia ja elvyttäisi taloutta jonkun verran.

Nettomääräistä elvytysvaikutusta vähentäisi mm. se, että yhdysvaltalaisille varallisuusvaikutus olisi negatiivinen. Ulkomaisten saatavien arvo dollareissa laskettuna heikkenisi dollarin vahvistumisen myötä, samaan aikaan kun ulkomaalaisten sijoittajien dollarisijoitusten vähennykset painaisivat osakekursseja ja muita varallisuusarvoja Yhdysvalloissa.

Devalvaatiokin tehoton jos täystyöllisyys vallitsee

Viimeinen haaste on kuitenkin, että devalvaatio sen enempää kuin velkaelvytyskään  eivät voi kasvattaa taloutta, jos taloudessa jo vallitsee täystyöllisyys ja työvoimasta alkaa olla pulaa. Elvytys johtaa silloin vain palkkojen ja hintojen nousupaineisiin, jotka ennen pitkään syövät devalvaation antaman kilpailukykyhyödyn.  Tosin ennen sitä, keskuspankin todennäköisesti inflaatiopaineiden vaimentamiseksi nostaa korkoja, mikä jarruttaisi talouden kasvua.

Fed reagoi kiihtyvään palkkojen nousuun nostamalla korkoja

usa-palkat-ja-fedin-ohjauskorko

Lopputuloksena rajasäätöverosta siten ei olisi niinkään talouskasvun vahvistuminen kuin talouden aktiviteetin siirtyminen jonkun verran kotimarkkinoilta vientiin. Sivuvaikutuksena olisi mm. yhdysvaltalaisten varallisuuden heikkeneminen ja ulkomaisten sijoittajien rikastuttaminen.  Ja tällöin ei oteta huomioon mahdolliset muiden maiden asettamat vastatoimet, perustuen siihen, että rajavero olisi mm. maailman kauppajärjestön sääntöjen vastainen.[iv]

[i] Ehdotus muuttaisi itse asiassa yritysverotusta siten, että ulkomailta saatuja tuloja ei laskettaisi verotettaviksi tuloiksi eikä ulkomaisista ostoista aiheutuneita menoja kelpuutettaisi verotuksessa kuluiksi. Siten tuontimenot lisättäisiin verotuksessa voittoihin ja niistä maksettaisiin yritysveroa.  Myyntituloja ulkomailta vastaavasti vähennettäisiin voitoista. Vientiyhtiö näyttäisi siten herkästi verotuksessa tappiota, ja saisi tukiaisen veronpalautuksen muodossa.

[ii] Hinnat nousisivat 25 % eikä 20 prosenttia, koska vero on 20 prosenttia verollisesta myyntihinnasta, jolloin se on 25 prosenttia verottomasta hinnasta.  Dollarin heikentyminen 20 prosentilla myös nostaa hintoja 25 prosentilla: Jos dollarin arvo on 20 prosenttia alhaisempi, tarvitaan 25 prosenttia enemmän dollareita ostamaan saman määrän ulkomaista valuuttaa.

[iii] Jos tuotteen hinta ilman veroa esimerkiksi olisi 100 dollaria ja dollarin arvo jeneissä 100 jeniä, hinta japanilaiselle ostajalle olisi 10 000 jeniä. Rajasäätövero laskisi hintaa 80 dollariin. Silloin amerikkalainen vientiyritys saa myynnistä samat 100 dollaria (80 dollaria + 20 dollarin tukiainen). Jos dollarin arvo vahvistuisi 125 jeniin hinta olisi edelleen 80*125 = 10 000 jeniä.

[iv] Ehdotusta on usein rinnastettu arvonlisäveroon, jossa samaan tapaan tuontia verotetaan ja vientiyhtiöt saavat veronpalautusta. Merkittävänä erona on kuitenkin, että ehdotetussa yritysverotuksessa kotimaisia kuluja kuten palkkoja saadaan vähentää verotuksessa. Kotimaisen tuotannon kohdalla vero koskee ainoastaan voittojen ja muiden pääomatuottojen osuutta tuotantokustannuksista. Siten, päinvastoin kun arvonlisävero, tämä vero selkeästi rasittaa tuontitavaroita kotimaista tuotantoa enemmän.

Arvonlisäverojärjestelmässä vientiyhtiöille vain palautetaan niiden ostoihin liittyvä arvonlisävero. Ehdotetussa rajasiirtoverossa palautus laskettaisiin kaikista kustannuksista, joista ainoastaan osasta on maksettu yritysveroa. Siten vientituotannon yritysvero olisi negatiivinen.     

 

Kulutus, säästäminen ja talouskasvu

Suomen kulutuskasvua on viime vuosina tukenut säästämisasteen lasku historiallisen alhaisille tasoille. Keskeinen kysymys talousennusteiden kannalta on, kuinka kauan tämä kehitys voi jatkua. Mitään äkillistä käännettä ei ole kuitenkaan ole syytä odottaa. Paraneva luottamus talousnäkymiin pikemmin voi painaa säästämisasteen vielä alhaisemmille tasoille, ja siten yhä tukea talouden elpymistä seuraavaan vuoden aikana. Toistaiseksi kotitalouksien velkaantuminenkaan ei ole kovin hälyttävä.    

Valtiovarainministeriön varovaisen  talouskasvuennusten taustalla esimerkiksi on ennuste kulutuksen kasvun hidastumisesta, kun öljyn hinnan nousu syö nimelliset tulojen korotukset. Kulutuksen kasvu olisi siten edelleen säästämisasteen laskun varassa.

Säästämisasteen lasku vauhditti viime vuoden ensimmäisellä kolmannella neljänneksellä kulutuksen kasvua runsaalla prosenttiyksiköllä.  Siten kulutus kasvoi lähes kahden prosentin vauhtia, vaikka kotitalouksien käytettävissä olevien reaalitulojen kasvu jäi olemattomaksi.

suomi-kulutskavu-ja-saastaminen

Ei ole kuitenkaan suurta syytä odottaa säästämisasteen laskevan trendin pysähtyvän nyt. Säästämisasteen lasku viime vuosina on seurannut kuluttajien luottamuksen asteittaista toipumista eurokriisiin jälkeen. Viime kuukausien myönteisten talousuutisen myötä luottamuksen toipuminen on vain kiihtynyt. Korot näyttävät pysyvän ennätysalhaisilla tasoillaan, eivätkä siten kannusta säästämiseen.

.kotitalouksien-saastamisaste-ja-kuluttajien-luottamusBruttosäästäminen on se osuus tuloista, jota ei käytetä kulutukseen.

Ennätysalhaisesta säästämisasteesta huolimatta, kotitalouksien velkaantumisvauhti ei ole ollut päätä huimaava. Luottojen kasvu on hivenen kiihtynyt mutta on edelleen alle kolmen prosentin vuosivauhdissa. Tämäkin toki on ripeämpi kuin tulojen kasvu, joten kotitalouksien velkaantumisaste on hivenen noussut.  Kolmen prosentin luottokannan kasvu ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä ole mitenkään kestämätön. Velka suhteessa tuloihin pysyisi tällä kasvuvauhdilla vakaana, jos talous reaalisesti kasvaisi prosentin vauhtia, kuten pitkän aikavälin ennusteet ennakoivat, ja EKP:n kahden prosentin inflaatiotavoite saavutetaan.

kotitalouksien-velkaantuminen-ja-tulojen-kasvu

Kuten viime vuosien kehitys osoittaa, kotitalouksien säästämisasteen lasku ei välttämättä tarkoita velkaantumisen kiihtymistä. Kotitaloudet eivät velanotollaan rahoita ensisijaisesti kulutusta, vaan sijoituksia ja investointeja, etenkin asuntoihin. Investointien osuus kotitalouksien tuloista on pysynyt lähellä viime vuosien pohjalukemia.

kotitalouksien-saastaminen-ja-investoinnit

Bruttosäästämisen (eli kulutuksen jälkeen jäävä rahan määrän) ja investointien erotus on tosin kasvanut, kun säästäminen on laskenut. Kotitalouden ovat siten vääjäämättä kiihtyvää vauhtia nettolainanottajia. Nettolainanoton kasvu ei kuitenkaan heijastaa ainoastaan kotitalouksien velanoton kasvua, vaan myös kotitalouksien sijoitusten (talletuksiin ja muihin rahoitusinstrumentteihin) vähenemistä.

On ymmärrettävää, että alhaiset korot nakertavat säästämisintoa. Etenkin osakekurssien nousun myötä kotitalouksien varallisuus on myös edelleen kasvanut, joten tältäkin osin kotitaloudet tuntevat vähemmän tarvetta säästää.

Kasvavan luottamuksen myötä sen sijaan on sekä syytä odottaa, että toivottavaa, että kotitalouksien investoinnit piristyisivät. Asuntokannan ylläpito vaatisi kasvavia korjausinvestointeja. Tämä tukisi talouskasvua jopa paremmin kuin kulutuksen kasvu siltä osin, kun kulutuksen kasvu merkittävässä osin kohdistuu tuontitavaroihin.

Kilpailukyky ei tarkoita kehnoja palkkoja

Kilpailukykyä samaistetaan usein virheellisesti alhaisiin palkkoihin: ”Kilpailukyky tarkoittaa kehnoja palkkoja” kirjoitti esimerkiksi Helsingin Sanomissa kolumnisti Pekka Seppänen (muista syistä oikeutettua kritiikkiä herättäneessä kirjoituksessaan).  Huolia Suomen kilpailukyvystä on torjuttu viittamaalla siihen, että palkat ovat korkeampia kilpailijamaissa.  Palkat ovat kuitenkin vain yksi osatekijä kilpailukyvyssä, jonka keskeinen mittari on palkkojen suhde tuottavuuteen. Totta sen sijaan on, että jos laiminlyömme tuottavuutta, vääjäämättä meidän on tyydyttävä alhaisiin palkkoihin.

Tuotteen kilpailukyky: hinta/laatu-suhde

saksetHelpommin voimme ehkä ymmärtää kilpailukykyä aloittamalla yrityksestä joka tuottaa jotain tuotetta tai palvelua, esimerkiksi saksia. Tuotetut sakset ovat kilpailukykyisiä, jos ne menevät kaupaksi, asiakkaat ostavat niitä. Tämä ei tietysti riipu ainoastaan hinnasta vaan myös laadusta. Istuvatko kahvat hyvin kädessä, leikkaavatko terät hyvin, onko väri asiakkaalle mieluinen.

Laatu ei ole objektiivinen ominaisuus, vaan vaihtelee asiakkaiden tarpeiden mukaan. Vasenkätiset esimerkiksi arvostavat niille räätälöityjä saksia.

Halvemmat sakset eivät siis välttämättä ole kilpailukykyisempiä, jos asiakkaat kokevat, että toisen tuottajan sakset ovat laadukkaampia. Tuote on kilpailukykyinen, jos hinta on oikea suhteessa laatuun. Huonommalla laadulla täytyy tyytyä alhaisempaan hintaan.

Tuotetta on nimenomaan syytä hinnoitella siten, että kilpailukyky on sopivalla tasolla. Tuote on turhan kilpailukykyinen, jos tuotanto menisi hyvin kaupaksi korkeammallakin hinnalla.

Työvoimakustannukset rajoittavat kilpailukykyä

Yritys voi yleensä saada tuottamansa sakset myydyksi laskemalla hintaa tarpeeksi. Se ei voi kuitenkaan jatkaa toimintansa kovinkaan pitkään, jos myyntitulot jäävät alle tuotantokustannusten.

Tuotantokustannuksista palkat ovat osatekijä, mutta kulueriä tulee myös esimerkiksi ostetuista raaka-aineista, mainostoimistojen palveluista ja rahtikustannuksista saksien kuljetuksista asiakkaille. Yksittäisen yrityksen kohdalla palkat vaikuttavat siten vain yhdeltä kuluerältä muiden joukossa. Alihankkijoilta ostettujen tuotteiden ja palveluiden hinnat sisältävät kuitenkin myös palkkakuluja. Viime kädessä yli 70 prosenttia kuluista ovat työvoimakuluja. Kyvylle tuottaa saksia, tai muuta tuotetta, kilpailukykyiseen hintaan Suomessa työvoimakustannusten tasolla on ratkaiseva merkitys.

Työvoiman kilpailukyky palkka/tuottavuus-suhde

Aivan kuten lopputuotteen, saksien, kohdalla pelkkä palkka ei sinällään kerro suomalaisen työn kilpailukyvystä. Keskeistä on työvoimakustannusten suhde tuotannon arvoon, eli palkka suhteessa tuottavuuteen. Vaikka palkat kilpailijamaissa olisivat korkeampia, kilpailukyky voi olla heikompi jos työn tuottavuus on matalampi

Tuottavuus ei tässä ole tekninen suure: tuotettujen saksien määrä työntekijää kohden, vaan taloudellinen suure: tuotettu arvo työntekijää kohden. Tuottavuus ei parane ainoastaan organisoimalla töitä tehokkaammin, vaan myös jos kohentamalla laatua voidaan nostaa hintaa. Vastaavasti jos kilpailijat parantavat tarjontaansa, ja hinta johon sakset saa myytyä alenee, tämä alentaa taloudellista tuottavuutta.

Aivan kuten saksien kohdalla, tavoite ei ole minimoida työn hintaa ja pyrkiä mahdollisemman kehnoon palkkaan. Palkan pitää olla oikea suhteessa tuottavuuteen. Ainoa tapa nostaa palkkoja kestävällä tavalla on lisätä tuottavuutta. Jos annamme tuottavuuden murentua ainoa tapa ylläpitää tuotannon kannattavuutta ja siten työllisyyttä on laskemalla palkkoja. Siten kehnot palkat ovat seuraus siitä, jos laiminlyömme muut kilpailukykyä ylläpitävät tekijät.

Haasteena 72 prosentin työllisyys

Piristyneen talouskasvun myötä työllisyysaste nousi viime vuonna vuoden 2015 pohjalukemista.  Hallituksen 72 prosentin työllisyystavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan kuitenkin vielä reippaasti ripeämpää talouden elpymistä, ja lisäksi työvoiman tarjonnan kasvua.  Viime vuosikymmenellä oli selkeitä merkkejä työvoimapulasta jo tavoitetta alemmalla työllisyysasteella. Haastetta lisää lisääntyvä määrä syrjäytymisvaarassa olevia pitkäaikaistyöttömiä. Toisaalta rohkaisevaa on, että vanhenevia työntekijöitä on pystytty yhä paremmin pitämään työelämässä.

Työikäisten (16-64 vuotiaiden) työllisyysasteen nostamiseksi 72 prosenttiin työllisyyden pitäisi kasvaa 5 prosenttia vuoden 2016 tasolta.  Jos tavoite halutaan saavuttaa 2019, työllisyyden pitäisi kasvaa vuosittain yli puolitoista prosenttia.  Näin ripeätä työllisyyden nousua ei olla nähty sitten finanssikriisiä edeltävän noususuhdanteen, jolloin BKT kasvoi neljän prosentin vuosivauhtia.

suomen-bkt-ja-tyollisyys

Puolentoista prosentin työllisyyskasvun saavuttamiseksi vaaditaan tyypillisesti reippaasti tätä ripeämpää BKT:n nousua. Kun talous vetää paremmin yleensä työvoimaa myös käytetään tehokkaammin – tuottavuus paranee ja työntekijät tekevät pidempää työviikkoa. Karkeana nyrkkisääntönä (ns. Okunin laki mukaisesti), prosentin parannus työllisyydessä vaati noin kahta prosenttia korkeampaa BKT:ta. Puolentoista prosentin vuosittainen kohentuminen työllisyydessä vaatisi siten kolmen prosentin BKT:n nousuvauhtia.

Toki yhteys on vain nyrkkisääntö. Täsmällinen suhde riippuu esimerkiksi siitä, onko vilkastumisen painopiste korkean tuottavuuden vientiteollisuudessa vai työvoimavaltaisilla matalan tuottavuuden aloilla. Sääntö on kuitenkin Suomen kohdalla pitänyt kohtuullisen hyvin paikkansa tällä vuosituhannella.

Vauhdikkaamman elpymisen tuoma työvoiman kysyntä ei kuitenkaan vielä riitä. Työpaikkoihin täytyy myös löytyä tarpeeksi sopivia halukkaita työntekijöitä, tai koheneminen hyytyy työvoiman puutteeseen. Finanssikriisiä edeltävän nousukauden huipuilla työllisyysaste jäi runsaaseen 70 prosenttiin, kun merkit työvoimapulasta kasaantuivat.

suomi-tyollisyys-ja-tyovoima

Tavoitteena on nyt ylittää kymmenen vuoden takainen huippulukema. Tämä on erityisen haastavaa, kun viime vuosien talousmullistusten jälkeen yhä suurempi osa vailla työtä olevista uhkaa jäädä pysyvästi syrjäytyneiksi. Ehkä niillä ei ole sopivaa ammattitaitoa tai ne ovat pitkittyneen työttömyyden myötä passivoituneet. Valtiosihteeri Hetemäki esimerkiksi kiinnitti viime viikon esityksessään huomiota moniin varoittaviin signaaleihin tästä, mm siihen että työttömyysjaksot ovat jatkuvasti keskimäärin pidentyneet.

Toisaalta rohkaisevaa on, että osallistumisaste (eli työvoimaan kuuluvien, joko työllisten tai aktiivisesti töitä hakevien, osuus työikäisistä) on nyt samalla tasolla kuin edellisen noususuhdanteen huipulla. Normaalisti osallistumisaste seuraa työmarkkinoiden kehitystä. Kun työpaikoista on pulaa, osa työtä vailla olevista jättäytyy pois työmarkkinoilta, pidentää opintojaan tai jää hoitamaan perhettä. Jos talous jatkaa vahvistumistaan voimme siten odottaa työvoiman lisääntyvän.

Syy viime vuosien nousuun osallistumisasteessa on todellisen eläkeiän nousu. Osuus eläkeikää lähestyvistä jotka jatkavat työelämässä on ollut jatkuvassa nousussa. Sen sijaan nuorista, etenkin 25-34 vuotiaista, kasvanut osuus on työmarkkinoiden ulkopuolella.

tyovoimaan-osallistumien

Nuorten osallistumisasteen lasku alkoi finanssikriisiin jälkeisessä taantumassa, ja kiihtyi uudelleen vuonna 2012 alkaneen uuden taantuman myötä, joten syynä näyttää selkeästi olleen heikko talouskehitys. Kysymys on nyt miten hyvin työn kysynnän vahvistuminen saa niitä palamaan työelämään?

Jos onnistutaan palauttamaan nuorten osallistumisasteen finanssikriisiä edeltävälle tasolle, ja edelleen saataisiin iäkkäiden työntekijöiden osallistumisastetta nousemaan, 72 prosentin työllisasteen saavuttaminen alkaisi näyttää mahdolliselta – kunhan vain talouden nousuvauhti ylittäisi villeimmätkin toiveet.