Skip to content

Macron ja euroalueen kohtalo

Le Penin murskatappiosta huolimatta huolet Ranskasta uhkana EU:lle ja euroalueelle eivät ole täysin haihtuneet. Korkoero Saksaan on yhä korkeampi kuin ennen presidenttivaalien aiheuttamaa nousua. Macronia nähdään nyt EU:n viimeisenä toiveena, jonka täytyy onnistua oman maan ja EU:n valtavien ongelmien ratkaisemisessa. Näen kuitenkin Ranskan tilanteessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Mitään vääjäämätöntä katastrofia ei ole näkyvissä, vaikka Macron ei saisi paljoakaan aikaan. Parhaimmillaan hän voi pidentää Ranskan ja euroalueen alkanutta nousukautta.

Le Pen 2022?

Macron itsekin on lietsonut epävarmuutta varoittelemalla mm siitä, että jos EU ei muutu Kansallinen rintama voitta viiden vuoden kuluttua. Tämän uhkakuvan maalaaminen tietysti hyvin sopii presidentille, joka halua koota rivit hänen ehdottamien uudistusten taakse ja saada muita EU-maita taipumaan syvempään integraatioon

Selvää on, että monet ranskalaiset ovat tyytymättömiä merkittävältä osin johtuen talouden ongelmista. EU-komission kyselyssä ranskalaisten ilmaisema epäluottamus sekä omaan hallitukseen että Euroopan unioniin on kärjistynyt sitä myötä, kun työttömyys on noussut. Tilastojen mukaan tyytymättömyys ei tosin kohdistuu erityisesti EU:hun. Epäluottamus maan omaan hallitukseen on vielä korkeampi.

Talousongelmat eivät tosin ole ainoa syy epäluottamukseen. Huomionarvioista on, että epäluottamus EU:hun vahvistui jyrkästi 2015 loppupuoliskolla vaikka työttömyys laski. Luonnollinen selitys tälle oli räjähdysmäinen turvapaikkahakijoiden määrän kasvu.

On tuskin kovin rohkea arvaus, että ranskalaiset pysyvät tyytymättöminä ja haluavat jälleen muutosta vuoden 2022 vaaleissa, jos työttömyys pysyy nykytasoilla. Aivan toinen kysymys on ovatko ranskalaiset silloinkaan valmiita antamaan vallan Le Penille.

Valtaenemmistön negatiivinen käsitys Le Penistä on viime vuosina pikemmin lujittunut. Äärioikeistoon positiivisesti suhtautuneiden osuus ei viimeiseen viiteen vuoteen ole kasvanut. Molemmilla perinteisillä pääpuolueilla on surkeasta presidenttivaalituloksesta huolimatta tässä edelleen etumatka. Sosialisteilla ja republikaaneilla on nyt viisi vuotta aikaa palautua Hollanden presidenttikauden, Fillonin skandaalien ja Macronin aiheuttamasta hajaannuksesta.

Uudistukset ja talouden nousu

Uhkakuvat näyttävät myös liioitellulta ottaen huomioon, että Ranskan talous on jo muutaman vuoden ollut maltillisessa kasvussa ja työllisyys on lievästi parantunut. Toki paraneminen on toistaiseksi ollut varsin hidasta, mutta luottamuskyselyt ennakoivat käänteen voimistuvan.

Julkista alijäämää on jo viime vuosina supistettu. OECD:n arvion mukaan julkisen talouden rakenteellinen alijäämä on jo nolla: jos talous saavuttaisi täystyöllisyyden julkinen alijäämä tasapainottuisi itsestään. Macronilla ei siten ole suurta tarvetta kiristää valtiontalouden nyörejä julkisen talouden tasapainottamiseksi, mikä jarruttaisi talouden kasvua.

Maan ongelma ei missään vaiheessa ole ollut ulkomainen velkaantuminen. Vaihtotase on jatkuvasti ollut kohtuullisen hyvässä tasapainossa. Siten Ranskalla on varaa kasvattaa kotimaista kysyntää samaa vauhtia kuin vienti kasvaa.

Mitään erityistä syytä huoleen ei siten ole siitä, että Ranska vajoaisi euroalueen kriisimaiden kaltaiseen deflaatiokierteeseen (kuten esimerkiksi Kreikan entinen valtiovarainministeri Varoufakis on varoittanut).

Ranskan taloudessa toki on paljon parantamisen varaa. Verotaakkaa on korkea, työmarkkinoiden joustavuus on puutteellinen ja verrattain suuri osa työikäisistä on työmarkkinoiden ulkopuolella. Macron on luvannut tältä osin uudistuksia, mitkä nostaisivat talouden kasvupotentiaalia. Itse asiassa viime vuosina jo osallistumisaste on noussut, mikä osittain on nostanut työttömyyslukemia.

Edellytykset uudistusten läpiviemiseksi ovat kohtuullisen hyvät. Kaksivaiheinen enemmistövaalijärjestelmä antaa Macronin En Marche-liikkeelle hyvän mahdollisuuden saada tukevan enemmistön parlamentissa, ja marginalisoi ääriliikkeiden edustusta. Pääoppositiopuolueeksi näyttää nousevan republikaanit, jotka vaativat vielä rajumpia uudistuksia. Vastustus tulee todennäköisesti siten pikemmin parlamentin ulkopuolelta.

Koko EU:n muuttaminen on suurempi haaste. Itselläni on kuitenkin vaikea nähdä miten Macronin ehdotukset esimerkiksi yhteisestä valtiovarainministeristä ratkaisisi Ranskan tai euroalueen ongelmia.

Siltä osin, kun Macron onnistuu viemään läpi rakenteellisia uudistuksia jotka kasattavat tuottavuutta ja työvoiman tarjontaa tällä voi olla merkittävä positiivinen vaikutus koko euroalueelle. Riski siitä, että talouden nousu kasvattaisi palkka- ja hintapaineita siirtyisi yhä kauemmas tulevaisuuteen. Tämän myötä myös EKP:llä olisi syytä tukea talouskasvua alhaisilla koroilla yhä pitempään.

Talouden nousu ei erityisen hätkähdyttävä

Pitkästä aikaa Suomen BKT-luvut antoivat eilen aihetta iloon. Melkein kolmen prosentin kasvu edellisvuodesta selkeästi ylittää kaikki varovaiset ennusteet tämän vuoden kasvusta. Bloombergin tekemässä vertailussa Suomi nousi nopeitten kasvaneeksi euromaaksi. Mistään ihmeparannuksesta luvut eivät kuitenkaan kerro. Kyseessä on ihan normaali suhdanneluonteinen nousu. Luvut eivät ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että talouden rakenteellinen kasvuvauhti on heikentynyt. Verrattuna aikaisempiin noususuhdanteisiin lukemat ovat yhä varsin vaatimattomia.

Ensimmäisen vuosineljänneksen lukemissa erityisen häikäisevä on 1,6 prosentin nousu edellisneljänneksestä. Tämä nosti Suomen ykkössijalle euromaiden vertailussa (joskin mm. Irlannin ja Viron lukemat vielä puuutuvat). Tällaisilla nousuilla vuodessa kertyisi kasvua reippaasti yli 6 prosenttia.

Suomen BKT

Nämä neljännesvuosittaiset lukemat ovat kuitenkin pitkälti tilastohälinää, johon ei kannata kiinnittää kovin paljon huomiota. Yksittäiset tekijät, kuten esimerkiksi lämmin talvisää, helposti heiluttavat lukuja dramaattisesti. Viime vuoden viimeisellä neljänneksellä talouden kasvuvauhti oli tällä mittarilla lähes olematon. Tilastokeskuksen pika-arviota usein myös korjataan puolikin prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen.

Parempi indikaatio todellisesta kasvuvauhdista on vuosikasvu (muutos edellisvuodesta), joka asteittain on kiihtynyt vajaan kolmeen prosenttiin. Tämä tuntuu sekin mukavalta verrattuna yksimielisiin ennusteisiin siitä, että tämän vuoden talouskasvu olisi prosentin ja kahden välillä. Mikään suuri yllätys tällainen kasvulukema ei pitäisi olla. Jo pidemmän aikaa erilaiset talouden indikaattorit ovat kielineet talouskasvun vauhdittumisesta. Yritysten kautta linjan vahvistunut luottamus on hyvin linjassa selkeästi pirteimpien kasvulukujen kanssa.

Suomi talouden luottamus

Piristymisen taustalla ei ole mitään suuria ihmeitä. Ennen kaikkea viimeisen vuoden kiihtymistä on tukenut viennin kääntyminen laskusta vahvaan nousuun, joka on seurannut yleistä maailmankaupan piristymistä. Tällä kertaa Suomen vienti on päässyt nousuun mukaan, kun ei ole ollut mitään erityisiä tekijöitä jotka ovat sitä jarruttaneet, kuten Nokian ongelmat 2012 ja Venäjä-viennin romahdus 2015.

Suomen vienti ja maailmankauppa

Pienenä viennistä riippuvaisena taloutena Suomi heiluu edelleen vahvasti maailmantalouden mukana. Kasvulukujen heilunnasta ei siten kannata vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Suomen talouden kunnosta. Alkuvuoden kasvulukemat maalavat helposti liian ruusuista kuvaa aivan samoin kuin viime vuosien vastoinkäymisisten luomat huolet loputtomasta syöksykierteestä ovat olleet liioiteltuja.

Pitkällä tähtäimellä talouden kestävää kasvuvauhtia rajoittaa käytettävissä oleva työvoima ja työvoiman tuottavuuden koheneminen. Näihin perustuu arviot siitä, että kasvu jää tulevina vuosina keskimäärin prosentin pintaan. Suhdanneheilahtelut eivät kerro tästä paljoakaan. Itse asiassa kolmen prosentin kasvu on vielä varsin verkkainen, verrattuina niihin viiden tai jopa kuuden prosentin kasvulukemiin mitä edeltävinä nousukausina olemme nähneet. Tältä osin nämäkin luvut ovat linjassa sen kanssa, että talouden trendikasvu on alhaisempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Globaali maailmankaupan kasvu

Voidaan tietysti toivoa, että talouskasvu tästä vielä piristyy. Ainakaan muualta maailmalta ei ole kuitenkaan syytä odottaa vahvistuvaa vetoapua viennille. Monia merkkejä on, esimerkiksi teollisuuden ostopäälliköiden indeksissä, että maailmalla ollaan jo nähty suhdanteen huippu tältä erää.

Ongelmana automatisaation hitaus

Länsimaiden viime vuosien talouslukujen valossa huolet siitä, että robotit nyt korvaavat työntekijöitä hurjaa vauhtia tuntuvat oudolta. Tuottavuuden kasvu ei suinkaan ole räjähdysmäisesti kiihtynyt, kuten olisi syytä olettaa, jos työntekijöitä reipasta vauhtia nyt korvattaisiin koneilla. Päinvastoin tuottavuuden kasvu on useimmissa maissa hiipunut hitaimpaan vauhtiin vuosikymmeniin. Toistaiseksi näen siten enemmän syytä huoleen siitä, että poikkeuksellisen heikko tuottavuuden kasvu vaimentaa elintason nousua kuin että koneet korvaisivat ihmistyövoimaa ennenäkemätöntä vauhtia.

Jos automatisaation myötä samaa tuotantoa voidaan tehdä pienemmällä työntekijöiden määrällä tämän pitäisi näkyä kasvavana työvoiman tuottavuutena. Mitattu tuottavuuden kasvu heiluu rajusti vuodesta toiseen. Yleisesti länsimaissa viime vuosina tuotanto työtuntia kohden on noussut yhä hitaammin. [1]

Tuottavuuskasvu

On tietysti mahdollista, että itseään ajavat autot ja muut työtä korvaavat mullistukset kohta tulevat kiihdyttämään tuottavuuskasvua jyrkästi. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ennuste, ja kaikkien ennusteiden tapaan epävarma.

En epäile visioita siitä, että esimerkiksi itseään ajavat autot ja rekat tulevat ennen pitkää valtaamaan maanteitä. Paljon vaikeampaa on sanoa, kuinka ripeä kehitys tulee olemaan. Siirtymä vaatii merkittäviä investointeja autokannan uudistamiseen, ja kuljetuksiin liittyvien prosessien muuttamista. Auto ehkä kohta pystyy ajamaan itseään, mutta jonkun täytyy toistaiseksi edelleen esimerkiksi huoltaa ja siivota sitä sekä purkaa kuormaa. Kaikki nämä ovat tehtäviä jotka nykyään osittainn ovat kuljettajien vastuulla. Tuottavuuskasvun kannalta on suuri ero, korvataanko kuljettajat ripeästi 5 vuodessa vaan asteittain 30 vuoden aikana.

On helppoa yliarvioida muutoksen nopeutta fokusoimalla joihinkin yksittäisiin työtehtäviin, joiden kohdalla automatisaatio etenee juuri nyt ripeästi. Kokonaiskuvan saamiseksi täytyy myös ottaa huomioon, että esimerkiksi parturin työpäivä ei ole muuttunut mihinkään. Koko taloutta kuvastavat tilastot antavat tasapainoisen kokonaiskuvan kehityksestä.

On myös helppo unohtaa miten ripeästi koneilla historiallisesti on korvattu työvoimaa. Suomessa teollisuustyöpaikkoja hävisi jo 80-luvulla nettomääräisesti samaa vauhtia kuin 2000-luvulla. Samaan aikaan maataloudessa työllisyyden pudotus oli vielä ripeämpi. 90-luvulla tietokoneiden tulo vähensi työllisyyttä rahoitusalalla kolmanneksella. Koska rahoitusalalla työskenteli alle kolme prosenttia työvoimasta, tämän vaikutus koko talouden tuottavuteen jäi kuitenkin rajoitetuksi.

Rakennenmuutosa työllisyydessä

On syytä uskoa, että viime vuosien heikko tuottavuuskasvu on osittain suhdanneluonteinen. Finanssikriisin jälkeen esimerkiksi yritysten investoinnit ovat pysyneet varovaisina, mikä on hidastanut tuottavuuden kasvua. Toivottavasti talouden toipumisen myötä tuottavuuden kasvu alkaa piristyä. Joka tapauksessa en näe tässä tilanteessa mitään syytä jarruttaa investointeja esimerkiksi robotteihin kohdistuvalla verolla.

[1]Työpaikkojen katoa ilman tuottavuuskasvua?

Toki tuottavuuden kasvun ja automatisaation suhde ei ole aivan suoraviivainen. The economistin kolumnisti Ryan Avent on esimerkiksi maalannut skenaarion, jossa samalla teknologinen kehitys etenee ripeätä vauhtia ja tuottavuuden kasvu on hidasta.

Tuottavuuden kasvu voi pysyä hitaana, vaikka automatisaatio ripeästi tuhoaa työpaikkoja, jos työpaikkansa menettäneet työllistyvät alhaisen tuottavuuden töissä. Tämä vetää keskimääräistä tuottavuutta alaspäin. Jos esimerkiksi automatisaatiolla voidaan korvata prosentti työvoimasta ja näitä työllistetään uudelleen täissä, joiden tuottavuus on puolet talouden keskimääräisestä, tuottavuuden kasvu jää vain puoleen prosenttiin.

On helppo uskoa, että tämä voi olla osaselitys viime vuosien heikkoon tuottavuuden kasvun. On kuitenkin vaikea rakentaa realistista skenaariota, jolla todellakin työpaikkoja korvataan poikkeuksellista vauhtia, ja silti tuottavuuden kasvu olisi niin hidasta kuin se on ollut viime vuosina. Vaikka edellisen kappaleen laskuesimerkin mukaisesti tämä vaikutus puolittaisi tuottavuuden kasvua, murros ei silti olisi poikkeuksellisen ripeätä. Laskuesimerkin oletukset ovat jo äärimmilleen vietyjä; kaikki työnsä menettäneet työllistyvät työssä jonka tuottavuus on aivan pohjatasolla. Laskuesimerkissä ei huomioida, että tyypillisesti raju tuottavuuden kasvu johtaa myös tuotannon vahvaan kasvuun kyseisellä alalla kun sen alan tuottamat tuotteet tai palvelut halpenevat. Jos taksikyydit merkittävästi halpenisivat kun taksit ajavat itsensä, voidaan olettaa, että taksikyytien määrä myös rajusti kasvaisi – mikä nostaisi mitattua tuottavuuden kasvua.

Aventin argumentti onkin monimutkaisempi: Vahva tuottavuuden kasvu tietyillä toimialoilla hidastaa tuottavuuden kasvua toisilla toimialoilla. Vapautunut työvoima pitää palkkojen nousua aisoissa, ja vähentää kannustimia tuotannon tehostamiseen. Teknologisen kehityksen luomia mahdollisuuksia korvata työvoimaa koneilla ei siten hyödynnetä ja tuottavuuden kasvu jää siksi vaisuksi. Eli siltä osin kuin Aventin visio pitää paikkansa, ratkaisuna ei todellakaan ole verotuksella lannistaa investointeja.

 

Robotit ja tulojen kasautuminen pääomalle

Viime aikoina olen yhä useammin törmännyt lähes marxilaisiin dystopioihin yhteiskunnasta josta tulot keskittyvät työpaikkoja tuhovia robotteja omistavalle pääomalle. Silloin kuitenkin unohdetaan, että säästyneet työvoimakustannukset pitkälti valuvat alentuneina hintoina kuluttajille. Tulot siirtyvät siten pikemmin työntekijäryhmien välillä. Siltä osin, kun on paineita ”pääoman” tulo-osuuden kasvulle tämä liittyy pikemmin patenttien ja tekijänoikeuksien omistajiin.

Jopa Bill Gates on liittynyt robottiveroa vaativaan kuoroon, ja ehdottanut että robotin omistajien pitäisi maksaa saman verran veroja, kun robotilla korvattu työntekijä olisi maksanut tuloveroa ja sosiaaliturvamaksuja. Taustalla oleva logiikka tuntuu olevan, että säästetyt työvoimakustannukset muuten kasautuisivat (kevyemmin verotettuina) voittoina omistajille.

Tietysti yritysten tavoitteena kun karsivat kustannuksia on kasvattaa voittoja. Jos kilpailijatkin vastaavasti leikkaavat omia kustannuksia mitään pysyvää kilpailuetuja ei kuitenkaan saavuteta, ja kustannussäästöt valuvat pitkälti hintoihin.

Viime vuosikymmeninä etenkin kestokulutustavaroiden (kuten kotitalouskoneiden ja elektronisten laitteiden) valmistajat ovat onnistuneet alentamaan työvoimakustannuksiaan sekä automatisoimalla tuotantoa, että siirtämällä sitä matalapalkkamaihin. Vastaavansuuruista räjähdysmäistä nousua kyseisten yritysten voitoissa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Selityksenä on, että kestokulutustavaroiden hinnat ovat rajusti laskeneet. Esimerkiksi Suomessa kestokulutustavaroiden reaalihinnat ovat kahdessakymmenessä vuodessa enemmän kuin puolittuneet.

 

Kulutustuotteiden reaalihinnat

Vastaavasti palveluiden hinnat ovat nousseet 25 prosenttia, kun tuottavuuden kasvu palveluiden tuotannossa on ollut hitaampaa kuin yleisen palkkatason nousu.

Yllä olevat rajut lukematkin aliarvioivat miten vahvasti kilpailu on pitänyt huolen siitä, että tuotantokustannusten aleneminen on valunut tuottajien käsistä. Kuluttajien kaupassa maksamasta alentuneesta hinnasta pienenevä osa menee teolliselle tuottajalle. OECD:n raportissa vuodelta 2011 havainnollistettiin tätä hyvin purkamalla iPhonen hinta tuotantoketjun eri osien saamaan osuuteen. Vain runsas prosentti myyntihinnasta meni valmistajalle Kiinassa. Lähes puolet hinnasta jäi Applelle, joka ei valmista mitään itse, korvauksena tuotekehitys- ja myyntityöstä.

 

Iphone tuoton jako

Lähde: OECD: Global Value Chains: Preliminary evidence and policy issues

Applen esimerkki myös hyvin muistuttaa siitä, että jos on huolissaan tulojen kasautumisesta kannatta kääntää katsetta patenttien ja tekijänoikeuksien haltijoihin eikä robottien omistajiin. Kova kilpailu pakottaa robotteja ja halpatyövoimaa hyödyntäviä sopimusvalmistajia siirtämään kustannussäästöjä hintoihin, ja niiden voittomarginaalit pysyvät alhaisina. Ainutlaatuista aineetonta omaisuutta myyvä yhtiö on jossain määrin kilpailulta suojattu, ja voi siten pitää voittomarginaalia korkeampana.

Kuten Nokian tarina kertoo, matkapuhelintuotannossakin on kova kilpailu. Investoinnit tuotekehitykseen eivät takaa menestystä. Kun tuotantokustannukset pääosin koostuvat tuotekehityskuluista kisailun luonne on ”voittaja ottaa kaiken”.  Eniten myyvä on luontevasti myös kannattavin, koska tulot kasvavat myynnin myötä mutta tuotekehityskustannukset eivät.

Bill Gatesin Microsoft on tietysti kouluesimerkki ”voittaja-ottaa-kaiken” ilmiöstä. Maailman markkina-arvoltaan suurimman yritysten listalla neljä kärkipaikkaa onkin IT-yhtiöillä. Kymmenen kärjen listalle mahtuu lisäksi samoin patenttisuojan turvassa toimiva lääkeyhtiö, mutta ei yhtään varsinaista teollista tuottajaa.

Jos on huolissaan tulojen kasaantumisesta, olisi patentti- ja tekijänoikeusvero paremmin perusteltu kuin robottivero. Jostain syystä Bill Gates ei sitä ehdota. Hyvä näin, koska kuten esimerkiksi Larry Summers ponnekkaasti selittää, ei ole paljoakaan järkeä ylipäätänsä suunataa verotusta erityisesti toimintaan joka nimenomaan kasvattaa talouden tuotantokykyä ja siten yleistä vaurautta.

 

EKP ei roskapankki vaan takaovi eurobondeille

Pankkien ongelmat uhkaavat kaatua veronmaksajien piikkiin otsikoi Ilta-Sanomat viime viikolla jutun, jossa kiinnitettiin huomiota siihen, että keskuspankit ovat finanssikriisin jälkeisinä vuosina muuttaneet riskiprofiilinsa perinteisestä äärimmäisen varovaisesta linjasta. Euroopan keskuspankin kuvaaminen roskapankkina, johon pankkien ongelmat uhkaavat kerääntyä ei kuitenkaan kovin hyvin kuvaa muutoksen luonnetta. Pikemmin joukkolainaosto-ohjelman kautta visio euromaiden yhteisestä lainanotosta, eurobondeista, on osittain toteutunut.

Ilta-Sanomien jutussa siteerataan kansanedustajia Elina Lepomäkeä ja Li Andersonia. Lepomäki toteaa, että hänen visionsa siitä, että EKP:stä tulee ”suuri roskapankki” näyttää toteutuvan. Li Andersson on huolessaan siitä, että valtiot joutuvat pelastamaan keinotteluja harjoittaneita pankkeja.

Roskapankki on esimerkiksi Wikipedian mukaan ”kansanomainen nimitys omaisuudenhoitoyhtiölle, joka hoitaa valtion tukea saaneen pankin omaisuuden tai vastuiden hoitamisen ja myymisen” johon ”siirretään pankkien luotonannon erittäin riskipitoiset osat eli niin kutsutut ongelmaluotot”.

Nämä tunnusmerkit eivät kovinkaan hyvin kuvaa Euroopan keskuspankin muodon muutosta. Kiteytettynä voidaan sanoa, että EKP on muuttunut taseen riskiltään hivenen enemmän tavallisen liikepankin kaltaiseksi. Edelleen taseen saatavat ovat kuitenkin vähäriskisempiä kuin tavanomaisen pankin, eikä suinkaan roskapankin tapaan tavanomaista riskipitoisempia.

Ongelmaluottojen hoitaminen ja myyminen ei ole oleellinen osa toiminnasta. Luottotappiot ovat edelleen pysyneet lähes olemattomina. Yrityslainaosto-ohjelman kautta EKP on tosin siirtynyt ottamaan sellaista luottoriskiä, jota se aikaisemmin on jättänyt pankeille ja muille yksityisille sijoittajille. Yritysten joukkovelkakirjalainat vastaavat kuitenkin pankkien yritysluotonannon vähiten riskistä osaa, ei suinkaan ongelmaluottoja.

EKP:n luotonanto pankeille, suorien rahoitusoperaatioiden ja vakuudellisten velkakirjaostojen kautta, ei sekään roskapankin tapaan puhdista pankkien taseita ongelmaluotoista. Pankit ovat yhä vastuussa näistä lainoista, ja ensisijaisesti hoitavat kaikkia vakuuksiin liittyvää riskiä. Vasta siinä vaiheessa, jos pankki ajautuu konkurssitilaan, vakuudet siirtyvät keskuspankille. Kriisitilanteessa, jossa pankit ajautuvat nurin, varmasti vakuuksienkin arvo on kyseenalainen. Lähtökohtaisesti vakuudetkaan eivät ole pankkien taseen riskipitoisimpia osia, vaan vakuudeksi kelpuutetaan hyväkuntoisia tase-eriä.

EKPn operaatiot

Joka tapauksessa luotonanto finanssisektorille on kasvanut vaub suhteellisen maltillista vauhtia ja on nyt selkeästi pienempi kuin eurokriisin huipussa. Dramaattinen muutos on ollut julkisten velkakirjojen osto yli 1500 miljardilla, joka on nostanut näiden osuutta nollasta yli 60 prosenttiin keskuspankin rahoitusoperaatioista. Raju nousu jatkuu vielä ainakin tämän vuoden loppuun asti.

Käytännössä tämä tarkoittaa (kuten selitin tässä), että EKP hakee omassa nimessään rahoitusta euromaiden puolesta. Valtiot saavat käytännössä keskuspankilta rahoitusta ohjauskorkoon (eli tällä hetkellä nolla-korolla). Jo nyt keskuspankilla on yli 15 prosenttia euroalueen julkisesta velasta. Nykysääntöjen mukaan EKP voi nostaa osuutensa kolmannekseen ostokelpoisesta velasta.

Jos miettii yhteisvastuullista riskinjakoa, valtionlainaostojen vaikutus ei oleellisesti poikkea ehdotuksista eurobondeista, jossa euromaat laskisivat liikkeelle yhteisiä joukkovelkakirjoja. Kaikki euromaat saavat keskuspankin kautta rahoitusta samaan korkoon. Jos joku maa jättäisi velkansa hoitamatta keskuspankkijärjestelmälle, EKP (ja sen omistajina muut euromaat) kantavat vastuun velan hoitamisesta.

EKP:n riski ei siten ole pankkien ongelmaluottojen kasaantuminen taseeseen, vaan riski eurovaltioiden maksukyvystä, ja viime kädessä koko eurojärjestelmän vakaudesta

Työllisyys näyttää yhä (hitaasti) paranevan

Eiliset työttömyysluvut ovat herättäneet vilkasta twitter-keskustelua. Työ- ja elinkeinoministeriön luvut kertovat työttömyyden yhä selkeämmästä laskusta, samalla kun tilastokeskus kertoo työttömyyden ja työllisyyden kasvun hyytynen. Ristiriitaisten lukujen takana todellisuudessa todennäköisesti työmarkkinoiden hidas toipuminen on jatkunut, ja parantuneiden työmarkkinoiden myötä useampi näyttää hakeutuvan aktiiviseen työhakuun.

On syytä muistaa, että tilastokeskuksen kuukausiluvut perustuvat otantatutkimukseen, jossa on merkittävä satunnaisheiluntaa. Tilastollinen virhemarginaali on suurusluokkaa prosenttiyksikkö työvoimasta. Työllisyyden kasvussa ei esimerkiksi näy mitään merkittävää heikkenemistä, jos tarkastellaan kolmen kuukauden keskiarvoa. Työttömyyden trendi tasaa jonkun verran heilahteluja, mutta on sekin herkkä viimeisille havainnoille. Helmikuun lukemakin voi laskea, jos seuraavina kuukausina työttömyys alenee.

Suomi työttömyys ja työllisyys.png

On myös aivan luontevaa, että ministeriön työttömyysluvut muuttuvat tilastokeskuksen lukuja enemmän suhdanteiden mukana. Tilastokeskus mittaa ainoastaan aktiivisia työnhakijoita. Eli jos osa työttömäksi jääneistä reksiteröityvät työnhakijoiksi tuen saamiseksi, mutta eivät aktivisesti hae työtä, ne näkyvät ministeriön luvuissa mutta ei  tilastokeskuksen.  Kun nämä jälleen työllistyvät ministeriön luvut vastaavasti laskevat enemmän kuin tilastokeskuksen.

Samankaltaisista syistä työllisyyden muutos on yleensä jyrkempi kuin työttömyyden muutos. Osa työllistyneistä tulee työmarkkinoiden ulkopuolelta, ja osa työtä vaille jääneistä jättäytyy kokonaan työvoiman ulkopuolelle. Nyt tosin työllisyyden kasvua jarruttaa työikäisen väestön lasku.  Viimeisen vuoden aikana työvoima (eli työlliset + aktiiviset työnhakijat) on tilastokeskuksen mukaan silti hivenen noussut, eli työmarkkinoiden ulkopuolelta on palattu työelämään.

Suomi työllisyys ja työvoima

Siltä osin kun tilastokeskusken työttömyyslukua pitää yllä turhautuneiden palautuminen työelämään tämä on hyvä uutinen. Huolet siitä, että työvoiman saatavuus rajoittaisi talouden kasvua helpottuvat. Näitä huolia rauhoittaa myös ptkäaikaistyöttömien määrän kääntyminen laskuun.  Se indikoi vähemmän syytä huoleen siitä, että työttömät pysyvästi olisi syrjäytymässä. Pitkäaikaistyöttömien määrän kehitys luonnollisesti laahaa käänteissä jäljessä. Kestää vuosi ennen kuin työttömäksi jääneestä tulee pitkäaikaistyötön.

Pitkäaikaistyöttömät

Pessimistinen tulkinta on, että ministeriön työttömyyslukujen lasku johtuisi siitä, että turhautuneet työttömät eivät enää ilmoittaudu työnhakijoiksi.  Tätä tulkintaa tukee se, että työllisyys viime kuukausina on kasvanut hitaammin kun ministeriön laskema työttömyys on laskenut.  Ero ei ole kuitenkaan suuri, ja viime vuonna oli vastaava ero toseen suuntaan. Epäilen siten, että ero selittyy työllisyyslyukujen satunnaisheilunnalla.

Hypon pääekonomisti Juhana Brotherus kiinnitti huomiota siihen, että merkittävää nousua ei ole näkynyt työ- ja elinkeinoministeriön luvuissa pitkäaikaistyöttömien työllistymisestä. Ministeriön lukujen mukaan pitkäaikaistyöttömien joukosta viime vuonna kuitenkin poistuttiin kiihtyvää vauhtia. Syytä on vaikea ministeriön luvuista varmuudella päätellä, koska suuri muutos tuli ryhmässä henkilöitä jotka lopettivat työhaun ilmoittamatta syytä.

Kun syytä ei tiedetä, on vaikea sanoa kuinka hyvä uutinen pitkäaikaistyöttömien lasku on. Minun on kuitenkin vaikea uskoa selitykseen,  että työttömät olisivat turhautuneina luopuneet työnhausta. Miksi tämä ryhmä olisi kasvanut, juuri kun työllisyys oli alkanut paranemaan? Kannustimet ovat joka tapauksessa vahvoja ilmoittautua työnhakijaksi, vaikka turhautuneena ei aktiivisesti työtä haekaan, tukien saamiseksi.

Luontevampi selitys on, että kasvava määrä on saanut työtä mutta ei ole ilmoittanut siitä. Mitään erityisiä kannustimia työtä saaneella ei ole ilmoittaa työvoimatoimistolle tästä.

Tulevat kuukaudet selkeyttävät miltä osin tilastokeskuksen heikot alkuvuoden lukemat olivat tilastoharhaa. Toistaiseksi näen kuitenkin yhä syytä pieneen toiveikkuuteen, joskin työllisyyden paraneminen mielellään saisi olla paljon ripeämpää.

Teoriavapaa tilastotarkastelu

Yksinkertainen empiirinen tarkastelu osoittaa, että taloyhtiöni lämmitysjärjestelmä on varsin tehoton. Energiakulutuksen vaihtelut eivät aiheuta vastaava vaihtelua huoneistoni lämpötilassa. Lämpötila pysyy runsaassa 20 asteessa riippumatta siitä millä teholla lämmitys pyörii. Regressiokertoimen mukaan suuri nousu energiakulutuksessa johtaa korkeintaan hyvin pieneen nousuun huoneiston lämpötilassa, eikä vaikutus selvästikään ole tilastollisesti merkitsevä.

Yllä oleva argumentti on tietysti täysin tyhmä. Termostaatti pitää huoneistoni lämpötilan tasaisesti noin 22 asteessa. Energiakulutus vaihtelee sään mukaan, jotta huoneiston lämpötila pysyisi tasaisena. Energiakulutuksen ja lämpötilan välisestä yhteydestä ei voida siten mitata miten tehokkaasti lämmitysjärjestelmää muuttaa energiaa lämmöksi.

Esimerkki kertoo vailla teoriapohjaa olevan tilastollisen numeromurskauksen rajoituksista. Tässä tapauksessa korrelaation puute ei tarkoita kausaliteetin puutetta.

Talouden tarkastelussa vastaava ongelma tulee usein vastaan. Välitön virike yllä olevalle esimerkille oli viime viikolla käymäni keskustelu inflaatioon vaikuttavista tekijöistä. Keskuspankin johtokunta yrittää toimia termostaattina, ja ohjailla korkoja siten, että inflaatio pysyy lähellä asettamaansa inflaatiotavoitetta. Tällöin inflaation ja keskuspankkien ohjauskorkomuutosten yhteydestä on samalla tavalla vaikeata arvioida kuinka vahvasti korot vaikuttavat inflaatioon, kun huoneistoni lämpötilan vaihteluista arvioida lämmitysjärjestelmän tehoa.

Ongelmaa ei välttämättä ratkaista sillä, että otetaan mukaan regressionanalyysiin sekä ulkoilman lämpötila että lämmitysjärjestelmän energiakulutus. Jos ulkoilman lämpötilan vaihtelut kompensoidaan täysin korkeammalla energiakulutuksella mitään vaihtelua ei lämpötilassa näy, jota voitaisiin selittää sen enempää ulkoilman lämpötilalla, energiakulutuksella kuin niiden yhteisvaikutuksella[i].

Termostaatti ei siten vaikeuta ainoastaan lämmitysjärjestelmän tehokkuuden mittaamista. Ylipäätänsä on vaikeata arvioida mitkä tekijät vaikuttaisivat huoneiston lämpötilaan, jollei lämmitysjärjestelmä pitäisi sitä tasaisena. Regressioanalyysi varmasti myös osoittaisi, että ulkoilman lämpötilalla tuskin on mitään merkitystä huoneistoni sisälämpötilaan

Vastaavasti, jos keskuspankki tehokkaasti ajaa inflaatiota tavoitteeseen, tulee erittäin vaikeaksi erottaa mitkä tekijät vaikuttavat inflaation. USA:n keskuspankki esimerkiksi kiinnittää ennen kaikkea huomiota työmarkkinoiden kireyteen, kun se arvioi hintapaineita. Jos keskuspankki aina tehokkaasti jarruttaa nostamalla korkoja, kun työmarkkinoiden kiristyminen aiheuttaa riskiä inflaation kiihtymisestä, mitään yhteyttä työmarkkinoiden kireyden ja inflaation välillä ei kuitenkaan tulla näkemään.  Tutkimustulos (johon  Markku Stenborg kiinnitti huomioni). jonka mukaan työmarkkinoiden kireydellä on vain pientä vaikutusta inflaation USA:ssa inflaatiotavoitteen aikakautena (vuodesta 1984) ei siten kovinkaan paljon yllätä.[ii]

On jopa todennäköistä, että yksinkertainen regressioanalyysi osoittaisi, että lämmitysjärjestelmä alentaa sisälämpötilaa. Sisälämpötila on nimittäin korkein päivinä jolloin energiakulutus on nolla, ja alhaisin päivinä jolloin kulutus on korkeimmillaan. Kuumina kesäpäivinä huoneiston lämpötila on selkeästi yli normaalitason. Todella kylminä päivinä tavoitettua lämpötilaa ei saavuteta edes vaikka lämmitys pyörii maksimiteholla.

Samoin empiiristen tutkimuksen perusteella voisi varmasti helposti päätellä viime vuosien kokemusten perusteella, että keskuspankin korkopolitiikka ei ainoastaan ole tehoton: nollakorot johtavat alhaiseen inflaatioon. Itse arvelisin, että ulkoilma on ollut niin kolea, ettei keskuspankkien teho ole riittänyt saavuttamaan tavoitellun lämpötilan.

[i] Teknisesti ongelmaksi tule tässä tapauksessa se, että selittävät muuttujat ovat vahvasti korreloituneita toistensa kanssa. Tämä multikolineaarisuus-ongelma, johtaa siihen, että on loputon määrä regressiokertoimien yhdistelmää, jotka voivat yhtä hyvin selittää vaihtelun. Yksi mahdollisuus on, että molempien muuttujien kerroin on nolla, mutta (matemaattisesti) yhtä hyvä selitys on, että lämmitykseen käytetty energia vahvasti alentaa huoneiston lämpötilaa samalla kun kylmä ulkoilma vastapainona nostaa lämpötilaa. 

[ii] Jos yrittää selittää huoneistoni lämpötilan jäljellä olevia pieniä vaihteluja, voi olla, että tärkeimmiksi tekijöiksi nousee esiin sinänsä pieniä tekijöitä, kuten esimerkiksi keittiön kaasulieden käyttö. Talon termostaattijärjestelmä ei ole rakennettu toimimaan vastapainona tämän aiheuttamille lämpötilan heilahteluille. Samoin jäljellä olevaa heilahteluja inflaatiossa ehkä selittyy tekijöillä, jotka keskuspankki ei ota huomioon toiminnassaan, kuten esimerkiksi öljyn hinnan heilahtelu.