Skip to content

Missä Suomi jää jälkeen?

Libera julkaisi viime viikolla minun ja Mikko Kiesiläisen kirjoittaman lyhyen raportin Suomi jää jälkeen. Otsikko voi herättää kysymyksen: Tarvitaanko vielä yhtä kirjoitusta, joka todistelee, että Suomen taloudella on mennyt viime vuosina surkeasti, etenkin kun nyt Suomen talous vihdoin on pääsemässä vauhtiin. Kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole todistella, että on mennyt surkeasti vaan eritellä tarkemmin missä olemme jääneet jälkeen. Missä asioissa voimme ottaa oppia Ruotsista ja Saksasta, jotka raportissa ovat keskeiset vertailumaat?

Raportissa yritän mm. systemaattisesti käydä läpi mitkä tekijät selittävät eroja BKT/capitassa eri maiden välillä. Meneillä oleva suhdanneluonteinen nousu lähinnä korjaa niitä eroja, joka selittyy suhdanneluonteisesti alhaisella työllisyysasteita. Valitettavasti Suomi on jäljessä myös sekä työvoiman tuottavuudessa, että työvoiman osuudessa kokonaisväestöstä – mitkä ovat tekijöitä joita pelkkä suhdanneluonteinen nousu ei korjaa.

Kasvudekomponointi

Toki tähänkään raporttiin ei mahdu kaikkea. Onneksi raportin toimittanut Veera Luoma-aho piti huolen siitä, että en saanut hukuttaa lukijoita tilastodataan, vaan minun piti fokusoitua esittämään selkeästi keskeiset johtopäätökset.  Veeran ansiosta on myös, että teksti on helppolukuista ilman turhan koukeroisia lauseenrakenteita.

Niille, jotka minun tapaan rakastavat asioiden tarkastelua tilastojen valossa, löytyy kyllä myös raportissa paljon mielenkiintoista ei vähintään Henna Keräsen, Kai Mykkäsen, Jussi Pyykkösen, Heidi Schaumanin ja Hannu Vartiaisen varsinaista raporttia täydentävissä valittujen yksittäisalueiden tarkasteluissa. Jos tämä ei vielä tyydytä, ajattelin julkaista tässä blogissa lähikuukausina vielä tarkasteluja, jotka olivat liian nörttimäisiä mahtuakseen raporttiin.

SAK: Työttömyys laskenut jo tarpeeksi?

SAK viime viikolla vaati selkeitä palkankorotuksia, koska ”Palkansaajien on saatava oikeudenmukainen osuutensa talouskasvusta”.  Palkkatulojen kasvu on kuitenkin kiihtynyt viimeisen vuoden aikana, vaikka palkkojen nousu on hyytynyt. Kasvu on vaan tullut työllisyyden paranemisen myötä.  Käytännössä SAK nyt pitää tärkeämpänä, että ne joilla jo on työtä saavat enemmän palkkaa, kun että työttömät saavat työtä. Työttömyyttä ei enää nähdä pääongelmana, vaikka kortistoissa on yhä yli 300.000 työtöntä, ja työllistämistoimissa yli 100.000 lisää.

Oletan, että SAK:n edustajisto ei ole ajatellut asiaa juuri tällä tavalla. Ehkä moni ei edes näe ristiriitaa palkankorotusten ja työllisyyden edistämisen välillä. Kilpailukykysopimuksen yhteydessähän epäiltiin väitteitä positiivista vaikutuksista, ja päinvastoin pelättiin sen heikentämällä kulutusta vähentävän työpaikkoja.

Kiky onnistunut?

Talous on kuitenkin viimeisen vuoden aikana kehittynyt pitkälti kuten ”kikyn” puolesta puhuneet (mm minä tässä) olettivat. Toiveena oli, että parantunut kilpailukyky vahvistaisi vientiä ja yritysten investointi-intoa ja sitä kautta työllisyyttä. Talouskasvu ja vienti ovatkin piristyneet, yritysten investoinnit kääntyneet kasvuun ja työllisyys parantunut.

 

 

Huolet kotimaisen kulutuksen hyytymisestä ovat myös jääneet toteutumatta. Kulutuksen nousu päinvastoin on kiihtynyt ripeimpään vauhtiin viiteen vuoteen. Osaselityksenä on, kuten Vappu Kaarenoja hyvin selittää, että veronalennukset ovat auttaneet nostamaan käytettävissä olevia tuloja. Lisäksi kokonaisuudessa palkkasumma on kasvanut, kun työllisyys on parantunut. Toiveet siitä, että inflaatio olisi hidastunut alhaisempien työvoimakustannusten myötä, ja kuluttajien ostovoima siten parantunut, eivät sen sijaan ole toteutuneet.

Toki moni muukin tekijä on vaikuttanut talouskehityksen. Maailmankaupan piristyminen on auttanut Suomen vientiä, ja öljyn hinnan nousu kiihdyttänyt inflaatiota.  Minkään toimenpiteen vaikutusta talouskehitykseen ei koskaan voi lukea suoraan sitä seuranneesta talouskehityksestä. Pitäisi vertailla siihen, miten talous olisi muuten kehittynyt, mitä emme koskaan voi suoraan havaita.

 

 

Pitkästä aikaa Suomen talouskasvu on kuitenkin ollut ripeämpää, ja inflaatio hitaampaa kuin euroalueella keskimäärin mikä on linjassa ”kikyn” oletettujen vaikutusten kanssa.

Vika työmarkkinamallissa vai ennusteissa?

Viimeisen vuoden talouskehitys tuskin on ratkaiseva todiste. Se ei kuitenkaan ainakaan anna mitään syytä epäillä ekonomistien arvioita palkkamaltin vaikutuksista. Esimerkiksi ETLA:n laskelmien mukaan nollalinja palkankorotuksissa vuodesta 2010 olisi johtanut siihen, että BKT ja työllisyys olisivat nyt pari prosenttia korkeampia. Näihin laskelmiin viittaa myös SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta huomiota herättäneessä blogikirjoituksessaan.

Kaukorannan kirjoituksen ydinsanoma on, että ylimitoitetut palkankorotukset ovat johtuneet pieleen menneistä ennusteista tuottavuuden kasvusta. Jos vaan ennusteet olisivat toteutuneet, sovitut palkankorotukset olisivat olleet sopivan maltillisia. Vika ei siten ole sinällään hänen mukaan palkanmuodostusmallissa, vaan pieleen menneissä talousennusteissa.

Se olivatko korotukset kohtuullisia edes ennusteiden valossa riippuu kuitenkin siitä, mitä painoarvoa annetaan työllisyyden parantamiselle. Jo 2011 oltiin tilanteessa, jossa talouden kehitys oli edeltävinä vuosina ollut ennustettua heikompaa ja työttömyys noussut. Se, että vuonna 2011 sovittiin selkeistä palkankorotuksista oli signaali siitä, että silloin ei nähty paljon tarvetta tukea työllisyyttä ja korjata edeltävien vuosien ylisuuriksi osoittautuneita palkankorotuksia.

 

Työttömyys on nyt tilastokeskuksen lukemien mukaan edelleen 9 prosentin pinnassa, kun viimeaikainen talouskehitys näyttää kannustaneen työtä vailla olevia aktiivisen työhakuun. Työ- ja elinkeinoministeriön luvut, jotka sisältävät mm. myös passivoituneet työttömät, ovat selkeästi laskeneet mutta ovat nekin vielä lähellä huippulukemiaan. Erilaisten työllistämistoimien piirissä on lisäksi edelleen lähes ennätysmäärä henkilöitä.

Jos nyt vaaditaan selkeitä palkankorotuksia signaloidaan, että tämä tilanne on tyydyttävä. Palkkamuodostusmalli, joka tässä työllisyystilanteessa tuottaa selkeitä palkankorotuksia on mielestäni selkeästi ongelmallinen.

Macron ja euroalueen kohtalo

Le Penin murskatappiosta huolimatta huolet Ranskasta uhkana EU:lle ja euroalueelle eivät ole täysin haihtuneet. Korkoero Saksaan on yhä korkeampi kuin ennen presidenttivaalien aiheuttamaa nousua. Macronia nähdään nyt EU:n viimeisenä toiveena, jonka täytyy onnistua oman maan ja EU:n valtavien ongelmien ratkaisemisessa. Näen kuitenkin Ranskan tilanteessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Mitään vääjäämätöntä katastrofia ei ole näkyvissä, vaikka Macron ei saisi paljoakaan aikaan. Parhaimmillaan hän voi pidentää Ranskan ja euroalueen alkanutta nousukautta.

Le Pen 2022?

Macron itsekin on lietsonut epävarmuutta varoittelemalla mm siitä, että jos EU ei muutu Kansallinen rintama voitta viiden vuoden kuluttua. Tämän uhkakuvan maalaaminen tietysti hyvin sopii presidentille, joka halua koota rivit hänen ehdottamien uudistusten taakse ja saada muita EU-maita taipumaan syvempään integraatioon

Selvää on, että monet ranskalaiset ovat tyytymättömiä merkittävältä osin johtuen talouden ongelmista. EU-komission kyselyssä ranskalaisten ilmaisema epäluottamus sekä omaan hallitukseen että Euroopan unioniin on kärjistynyt sitä myötä, kun työttömyys on noussut. Tilastojen mukaan tyytymättömyys ei tosin kohdistuu erityisesti EU:hun. Epäluottamus maan omaan hallitukseen on vielä korkeampi.

Talousongelmat eivät tosin ole ainoa syy epäluottamukseen. Huomionarvioista on, että epäluottamus EU:hun vahvistui jyrkästi 2015 loppupuoliskolla vaikka työttömyys laski. Luonnollinen selitys tälle oli räjähdysmäinen turvapaikkahakijoiden määrän kasvu.

On tuskin kovin rohkea arvaus, että ranskalaiset pysyvät tyytymättöminä ja haluavat jälleen muutosta vuoden 2022 vaaleissa, jos työttömyys pysyy nykytasoilla. Aivan toinen kysymys on ovatko ranskalaiset silloinkaan valmiita antamaan vallan Le Penille.

Valtaenemmistön negatiivinen käsitys Le Penistä on viime vuosina pikemmin lujittunut. Äärioikeistoon positiivisesti suhtautuneiden osuus ei viimeiseen viiteen vuoteen ole kasvanut. Molemmilla perinteisillä pääpuolueilla on surkeasta presidenttivaalituloksesta huolimatta tässä edelleen etumatka. Sosialisteilla ja republikaaneilla on nyt viisi vuotta aikaa palautua Hollanden presidenttikauden, Fillonin skandaalien ja Macronin aiheuttamasta hajaannuksesta.

Uudistukset ja talouden nousu

Uhkakuvat näyttävät myös liioitellulta ottaen huomioon, että Ranskan talous on jo muutaman vuoden ollut maltillisessa kasvussa ja työllisyys on lievästi parantunut. Toki paraneminen on toistaiseksi ollut varsin hidasta, mutta luottamuskyselyt ennakoivat käänteen voimistuvan.

Julkista alijäämää on jo viime vuosina supistettu. OECD:n arvion mukaan julkisen talouden rakenteellinen alijäämä on jo nolla: jos talous saavuttaisi täystyöllisyyden julkinen alijäämä tasapainottuisi itsestään. Macronilla ei siten ole suurta tarvetta kiristää valtiontalouden nyörejä julkisen talouden tasapainottamiseksi, mikä jarruttaisi talouden kasvua.

Maan ongelma ei missään vaiheessa ole ollut ulkomainen velkaantuminen. Vaihtotase on jatkuvasti ollut kohtuullisen hyvässä tasapainossa. Siten Ranskalla on varaa kasvattaa kotimaista kysyntää samaa vauhtia kuin vienti kasvaa.

Mitään erityistä syytä huoleen ei siten ole siitä, että Ranska vajoaisi euroalueen kriisimaiden kaltaiseen deflaatiokierteeseen (kuten esimerkiksi Kreikan entinen valtiovarainministeri Varoufakis on varoittanut).

Ranskan taloudessa toki on paljon parantamisen varaa. Verotaakkaa on korkea, työmarkkinoiden joustavuus on puutteellinen ja verrattain suuri osa työikäisistä on työmarkkinoiden ulkopuolella. Macron on luvannut tältä osin uudistuksia, mitkä nostaisivat talouden kasvupotentiaalia. Itse asiassa viime vuosina jo osallistumisaste on noussut, mikä osittain on nostanut työttömyyslukemia.

Edellytykset uudistusten läpiviemiseksi ovat kohtuullisen hyvät. Kaksivaiheinen enemmistövaalijärjestelmä antaa Macronin En Marche-liikkeelle hyvän mahdollisuuden saada tukevan enemmistön parlamentissa, ja marginalisoi ääriliikkeiden edustusta. Pääoppositiopuolueeksi näyttää nousevan republikaanit, jotka vaativat vielä rajumpia uudistuksia. Vastustus tulee todennäköisesti siten pikemmin parlamentin ulkopuolelta.

Koko EU:n muuttaminen on suurempi haaste. Itselläni on kuitenkin vaikea nähdä miten Macronin ehdotukset esimerkiksi yhteisestä valtiovarainministeristä ratkaisisi Ranskan tai euroalueen ongelmia.

Siltä osin, kun Macron onnistuu viemään läpi rakenteellisia uudistuksia jotka kasattavat tuottavuutta ja työvoiman tarjontaa tällä voi olla merkittävä positiivinen vaikutus koko euroalueelle. Riski siitä, että talouden nousu kasvattaisi palkka- ja hintapaineita siirtyisi yhä kauemmas tulevaisuuteen. Tämän myötä myös EKP:llä olisi syytä tukea talouskasvua alhaisilla koroilla yhä pitempään.

Talouden nousu ei erityisen hätkähdyttävä

Pitkästä aikaa Suomen BKT-luvut antoivat eilen aihetta iloon. Melkein kolmen prosentin kasvu edellisvuodesta selkeästi ylittää kaikki varovaiset ennusteet tämän vuoden kasvusta. Bloombergin tekemässä vertailussa Suomi nousi nopeitten kasvaneeksi euromaaksi. Mistään ihmeparannuksesta luvut eivät kuitenkaan kerro. Kyseessä on ihan normaali suhdanneluonteinen nousu. Luvut eivät ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että talouden rakenteellinen kasvuvauhti on heikentynyt. Verrattuna aikaisempiin noususuhdanteisiin lukemat ovat yhä varsin vaatimattomia.

Ensimmäisen vuosineljänneksen lukemissa erityisen häikäisevä on 1,6 prosentin nousu edellisneljänneksestä. Tämä nosti Suomen ykkössijalle euromaiden vertailussa (joskin mm. Irlannin ja Viron lukemat vielä puuutuvat). Tällaisilla nousuilla vuodessa kertyisi kasvua reippaasti yli 6 prosenttia.

Suomen BKT

Nämä neljännesvuosittaiset lukemat ovat kuitenkin pitkälti tilastohälinää, johon ei kannata kiinnittää kovin paljon huomiota. Yksittäiset tekijät, kuten esimerkiksi lämmin talvisää, helposti heiluttavat lukuja dramaattisesti. Viime vuoden viimeisellä neljänneksellä talouden kasvuvauhti oli tällä mittarilla lähes olematon. Tilastokeskuksen pika-arviota usein myös korjataan puolikin prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen.

Parempi indikaatio todellisesta kasvuvauhdista on vuosikasvu (muutos edellisvuodesta), joka asteittain on kiihtynyt vajaan kolmeen prosenttiin. Tämä tuntuu sekin mukavalta verrattuna yksimielisiin ennusteisiin siitä, että tämän vuoden talouskasvu olisi prosentin ja kahden välillä. Mikään suuri yllätys tällainen kasvulukema ei pitäisi olla. Jo pidemmän aikaa erilaiset talouden indikaattorit ovat kielineet talouskasvun vauhdittumisesta. Yritysten kautta linjan vahvistunut luottamus on hyvin linjassa selkeästi pirteimpien kasvulukujen kanssa.

Suomi talouden luottamus

Piristymisen taustalla ei ole mitään suuria ihmeitä. Ennen kaikkea viimeisen vuoden kiihtymistä on tukenut viennin kääntyminen laskusta vahvaan nousuun, joka on seurannut yleistä maailmankaupan piristymistä. Tällä kertaa Suomen vienti on päässyt nousuun mukaan, kun ei ole ollut mitään erityisiä tekijöitä jotka ovat sitä jarruttaneet, kuten Nokian ongelmat 2012 ja Venäjä-viennin romahdus 2015.

Suomen vienti ja maailmankauppa

Pienenä viennistä riippuvaisena taloutena Suomi heiluu edelleen vahvasti maailmantalouden mukana. Kasvulukujen heilunnasta ei siten kannata vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Suomen talouden kunnosta. Alkuvuoden kasvulukemat maalavat helposti liian ruusuista kuvaa aivan samoin kuin viime vuosien vastoinkäymisisten luomat huolet loputtomasta syöksykierteestä ovat olleet liioiteltuja.

Pitkällä tähtäimellä talouden kestävää kasvuvauhtia rajoittaa käytettävissä oleva työvoima ja työvoiman tuottavuuden koheneminen. Näihin perustuu arviot siitä, että kasvu jää tulevina vuosina keskimäärin prosentin pintaan. Suhdanneheilahtelut eivät kerro tästä paljoakaan. Itse asiassa kolmen prosentin kasvu on vielä varsin verkkainen, verrattuina niihin viiden tai jopa kuuden prosentin kasvulukemiin mitä edeltävinä nousukausina olemme nähneet. Tältä osin nämäkin luvut ovat linjassa sen kanssa, että talouden trendikasvu on alhaisempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Globaali maailmankaupan kasvu

Voidaan tietysti toivoa, että talouskasvu tästä vielä piristyy. Ainakaan muualta maailmalta ei ole kuitenkaan syytä odottaa vahvistuvaa vetoapua viennille. Monia merkkejä on, esimerkiksi teollisuuden ostopäälliköiden indeksissä, että maailmalla ollaan jo nähty suhdanteen huippu tältä erää.

Ongelmana automatisaation hitaus

Länsimaiden viime vuosien talouslukujen valossa huolet siitä, että robotit nyt korvaavat työntekijöitä hurjaa vauhtia tuntuvat oudolta. Tuottavuuden kasvu ei suinkaan ole räjähdysmäisesti kiihtynyt, kuten olisi syytä olettaa, jos työntekijöitä reipasta vauhtia nyt korvattaisiin koneilla. Päinvastoin tuottavuuden kasvu on useimmissa maissa hiipunut hitaimpaan vauhtiin vuosikymmeniin. Toistaiseksi näen siten enemmän syytä huoleen siitä, että poikkeuksellisen heikko tuottavuuden kasvu vaimentaa elintason nousua kuin että koneet korvaisivat ihmistyövoimaa ennenäkemätöntä vauhtia.

Jos automatisaation myötä samaa tuotantoa voidaan tehdä pienemmällä työntekijöiden määrällä tämän pitäisi näkyä kasvavana työvoiman tuottavuutena. Mitattu tuottavuuden kasvu heiluu rajusti vuodesta toiseen. Yleisesti länsimaissa viime vuosina tuotanto työtuntia kohden on noussut yhä hitaammin. [1]

Tuottavuuskasvu

On tietysti mahdollista, että itseään ajavat autot ja muut työtä korvaavat mullistukset kohta tulevat kiihdyttämään tuottavuuskasvua jyrkästi. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ennuste, ja kaikkien ennusteiden tapaan epävarma.

En epäile visioita siitä, että esimerkiksi itseään ajavat autot ja rekat tulevat ennen pitkää valtaamaan maanteitä. Paljon vaikeampaa on sanoa, kuinka ripeä kehitys tulee olemaan. Siirtymä vaatii merkittäviä investointeja autokannan uudistamiseen, ja kuljetuksiin liittyvien prosessien muuttamista. Auto ehkä kohta pystyy ajamaan itseään, mutta jonkun täytyy toistaiseksi edelleen esimerkiksi huoltaa ja siivota sitä sekä purkaa kuormaa. Kaikki nämä ovat tehtäviä jotka nykyään osittainn ovat kuljettajien vastuulla. Tuottavuuskasvun kannalta on suuri ero, korvataanko kuljettajat ripeästi 5 vuodessa vaan asteittain 30 vuoden aikana.

On helppoa yliarvioida muutoksen nopeutta fokusoimalla joihinkin yksittäisiin työtehtäviin, joiden kohdalla automatisaatio etenee juuri nyt ripeästi. Kokonaiskuvan saamiseksi täytyy myös ottaa huomioon, että esimerkiksi parturin työpäivä ei ole muuttunut mihinkään. Koko taloutta kuvastavat tilastot antavat tasapainoisen kokonaiskuvan kehityksestä.

On myös helppo unohtaa miten ripeästi koneilla historiallisesti on korvattu työvoimaa. Suomessa teollisuustyöpaikkoja hävisi jo 80-luvulla nettomääräisesti samaa vauhtia kuin 2000-luvulla. Samaan aikaan maataloudessa työllisyyden pudotus oli vielä ripeämpi. 90-luvulla tietokoneiden tulo vähensi työllisyyttä rahoitusalalla kolmanneksella. Koska rahoitusalalla työskenteli alle kolme prosenttia työvoimasta, tämän vaikutus koko talouden tuottavuteen jäi kuitenkin rajoitetuksi.

Rakennenmuutosa työllisyydessä

On syytä uskoa, että viime vuosien heikko tuottavuuskasvu on osittain suhdanneluonteinen. Finanssikriisin jälkeen esimerkiksi yritysten investoinnit ovat pysyneet varovaisina, mikä on hidastanut tuottavuuden kasvua. Toivottavasti talouden toipumisen myötä tuottavuuden kasvu alkaa piristyä. Joka tapauksessa en näe tässä tilanteessa mitään syytä jarruttaa investointeja esimerkiksi robotteihin kohdistuvalla verolla.

[1]Työpaikkojen katoa ilman tuottavuuskasvua?

Toki tuottavuuden kasvun ja automatisaation suhde ei ole aivan suoraviivainen. The economistin kolumnisti Ryan Avent on esimerkiksi maalannut skenaarion, jossa samalla teknologinen kehitys etenee ripeätä vauhtia ja tuottavuuden kasvu on hidasta.

Tuottavuuden kasvu voi pysyä hitaana, vaikka automatisaatio ripeästi tuhoaa työpaikkoja, jos työpaikkansa menettäneet työllistyvät alhaisen tuottavuuden töissä. Tämä vetää keskimääräistä tuottavuutta alaspäin. Jos esimerkiksi automatisaatiolla voidaan korvata prosentti työvoimasta ja näitä työllistetään uudelleen täissä, joiden tuottavuus on puolet talouden keskimääräisestä, tuottavuuden kasvu jää vain puoleen prosenttiin.

On helppo uskoa, että tämä voi olla osaselitys viime vuosien heikkoon tuottavuuden kasvun. On kuitenkin vaikea rakentaa realistista skenaariota, jolla todellakin työpaikkoja korvataan poikkeuksellista vauhtia, ja silti tuottavuuden kasvu olisi niin hidasta kuin se on ollut viime vuosina. Vaikka edellisen kappaleen laskuesimerkin mukaisesti tämä vaikutus puolittaisi tuottavuuden kasvua, murros ei silti olisi poikkeuksellisen ripeätä. Laskuesimerkin oletukset ovat jo äärimmilleen vietyjä; kaikki työnsä menettäneet työllistyvät työssä jonka tuottavuus on aivan pohjatasolla. Laskuesimerkissä ei huomioida, että tyypillisesti raju tuottavuuden kasvu johtaa myös tuotannon vahvaan kasvuun kyseisellä alalla kun sen alan tuottamat tuotteet tai palvelut halpenevat. Jos taksikyydit merkittävästi halpenisivat kun taksit ajavat itsensä, voidaan olettaa, että taksikyytien määrä myös rajusti kasvaisi – mikä nostaisi mitattua tuottavuuden kasvua.

Aventin argumentti onkin monimutkaisempi: Vahva tuottavuuden kasvu tietyillä toimialoilla hidastaa tuottavuuden kasvua toisilla toimialoilla. Vapautunut työvoima pitää palkkojen nousua aisoissa, ja vähentää kannustimia tuotannon tehostamiseen. Teknologisen kehityksen luomia mahdollisuuksia korvata työvoimaa koneilla ei siten hyödynnetä ja tuottavuuden kasvu jää siksi vaisuksi. Eli siltä osin kuin Aventin visio pitää paikkansa, ratkaisuna ei todellakaan ole verotuksella lannistaa investointeja.

 

Robotit ja tulojen kasautuminen pääomalle

Viime aikoina olen yhä useammin törmännyt lähes marxilaisiin dystopioihin yhteiskunnasta josta tulot keskittyvät työpaikkoja tuhovia robotteja omistavalle pääomalle. Silloin kuitenkin unohdetaan, että säästyneet työvoimakustannukset pitkälti valuvat alentuneina hintoina kuluttajille. Tulot siirtyvät siten pikemmin työntekijäryhmien välillä. Siltä osin, kun on paineita ”pääoman” tulo-osuuden kasvulle tämä liittyy pikemmin patenttien ja tekijänoikeuksien omistajiin.

Jopa Bill Gates on liittynyt robottiveroa vaativaan kuoroon, ja ehdottanut että robotin omistajien pitäisi maksaa saman verran veroja, kun robotilla korvattu työntekijä olisi maksanut tuloveroa ja sosiaaliturvamaksuja. Taustalla oleva logiikka tuntuu olevan, että säästetyt työvoimakustannukset muuten kasautuisivat (kevyemmin verotettuina) voittoina omistajille.

Tietysti yritysten tavoitteena kun karsivat kustannuksia on kasvattaa voittoja. Jos kilpailijatkin vastaavasti leikkaavat omia kustannuksia mitään pysyvää kilpailuetuja ei kuitenkaan saavuteta, ja kustannussäästöt valuvat pitkälti hintoihin.

Viime vuosikymmeninä etenkin kestokulutustavaroiden (kuten kotitalouskoneiden ja elektronisten laitteiden) valmistajat ovat onnistuneet alentamaan työvoimakustannuksiaan sekä automatisoimalla tuotantoa, että siirtämällä sitä matalapalkkamaihin. Vastaavansuuruista räjähdysmäistä nousua kyseisten yritysten voitoissa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Selityksenä on, että kestokulutustavaroiden hinnat ovat rajusti laskeneet. Esimerkiksi Suomessa kestokulutustavaroiden reaalihinnat ovat kahdessakymmenessä vuodessa enemmän kuin puolittuneet.

 

Kulutustuotteiden reaalihinnat

Vastaavasti palveluiden hinnat ovat nousseet 25 prosenttia, kun tuottavuuden kasvu palveluiden tuotannossa on ollut hitaampaa kuin yleisen palkkatason nousu.

Yllä olevat rajut lukematkin aliarvioivat miten vahvasti kilpailu on pitänyt huolen siitä, että tuotantokustannusten aleneminen on valunut tuottajien käsistä. Kuluttajien kaupassa maksamasta alentuneesta hinnasta pienenevä osa menee teolliselle tuottajalle. OECD:n raportissa vuodelta 2011 havainnollistettiin tätä hyvin purkamalla iPhonen hinta tuotantoketjun eri osien saamaan osuuteen. Vain runsas prosentti myyntihinnasta meni valmistajalle Kiinassa. Lähes puolet hinnasta jäi Applelle, joka ei valmista mitään itse, korvauksena tuotekehitys- ja myyntityöstä.

 

Iphone tuoton jako

Lähde: OECD: Global Value Chains: Preliminary evidence and policy issues

Applen esimerkki myös hyvin muistuttaa siitä, että jos on huolissaan tulojen kasautumisesta kannatta kääntää katsetta patenttien ja tekijänoikeuksien haltijoihin eikä robottien omistajiin. Kova kilpailu pakottaa robotteja ja halpatyövoimaa hyödyntäviä sopimusvalmistajia siirtämään kustannussäästöjä hintoihin, ja niiden voittomarginaalit pysyvät alhaisina. Ainutlaatuista aineetonta omaisuutta myyvä yhtiö on jossain määrin kilpailulta suojattu, ja voi siten pitää voittomarginaalia korkeampana.

Kuten Nokian tarina kertoo, matkapuhelintuotannossakin on kova kilpailu. Investoinnit tuotekehitykseen eivät takaa menestystä. Kun tuotantokustannukset pääosin koostuvat tuotekehityskuluista kisailun luonne on ”voittaja ottaa kaiken”.  Eniten myyvä on luontevasti myös kannattavin, koska tulot kasvavat myynnin myötä mutta tuotekehityskustannukset eivät.

Bill Gatesin Microsoft on tietysti kouluesimerkki ”voittaja-ottaa-kaiken” ilmiöstä. Maailman markkina-arvoltaan suurimman yritysten listalla neljä kärkipaikkaa onkin IT-yhtiöillä. Kymmenen kärjen listalle mahtuu lisäksi samoin patenttisuojan turvassa toimiva lääkeyhtiö, mutta ei yhtään varsinaista teollista tuottajaa.

Jos on huolissaan tulojen kasaantumisesta, olisi patentti- ja tekijänoikeusvero paremmin perusteltu kuin robottivero. Jostain syystä Bill Gates ei sitä ehdota. Hyvä näin, koska kuten esimerkiksi Larry Summers ponnekkaasti selittää, ei ole paljoakaan järkeä ylipäätänsä suunataa verotusta erityisesti toimintaan joka nimenomaan kasvattaa talouden tuotantokykyä ja siten yleistä vaurautta.

 

EKP ei roskapankki vaan takaovi eurobondeille

Pankkien ongelmat uhkaavat kaatua veronmaksajien piikkiin otsikoi Ilta-Sanomat viime viikolla jutun, jossa kiinnitettiin huomiota siihen, että keskuspankit ovat finanssikriisin jälkeisinä vuosina muuttaneet riskiprofiilinsa perinteisestä äärimmäisen varovaisesta linjasta. Euroopan keskuspankin kuvaaminen roskapankkina, johon pankkien ongelmat uhkaavat kerääntyä ei kuitenkaan kovin hyvin kuvaa muutoksen luonnetta. Pikemmin joukkolainaosto-ohjelman kautta visio euromaiden yhteisestä lainanotosta, eurobondeista, on osittain toteutunut.

Ilta-Sanomien jutussa siteerataan kansanedustajia Elina Lepomäkeä ja Li Andersonia. Lepomäki toteaa, että hänen visionsa siitä, että EKP:stä tulee ”suuri roskapankki” näyttää toteutuvan. Li Andersson on huolessaan siitä, että valtiot joutuvat pelastamaan keinotteluja harjoittaneita pankkeja.

Roskapankki on esimerkiksi Wikipedian mukaan ”kansanomainen nimitys omaisuudenhoitoyhtiölle, joka hoitaa valtion tukea saaneen pankin omaisuuden tai vastuiden hoitamisen ja myymisen” johon ”siirretään pankkien luotonannon erittäin riskipitoiset osat eli niin kutsutut ongelmaluotot”.

Nämä tunnusmerkit eivät kovinkaan hyvin kuvaa Euroopan keskuspankin muodon muutosta. Kiteytettynä voidaan sanoa, että EKP on muuttunut taseen riskiltään hivenen enemmän tavallisen liikepankin kaltaiseksi. Edelleen taseen saatavat ovat kuitenkin vähäriskisempiä kuin tavanomaisen pankin, eikä suinkaan roskapankin tapaan tavanomaista riskipitoisempia.

Ongelmaluottojen hoitaminen ja myyminen ei ole oleellinen osa toiminnasta. Luottotappiot ovat edelleen pysyneet lähes olemattomina. Yrityslainaosto-ohjelman kautta EKP on tosin siirtynyt ottamaan sellaista luottoriskiä, jota se aikaisemmin on jättänyt pankeille ja muille yksityisille sijoittajille. Yritysten joukkovelkakirjalainat vastaavat kuitenkin pankkien yritysluotonannon vähiten riskistä osaa, ei suinkaan ongelmaluottoja.

EKP:n luotonanto pankeille, suorien rahoitusoperaatioiden ja vakuudellisten velkakirjaostojen kautta, ei sekään roskapankin tapaan puhdista pankkien taseita ongelmaluotoista. Pankit ovat yhä vastuussa näistä lainoista, ja ensisijaisesti hoitavat kaikkia vakuuksiin liittyvää riskiä. Vasta siinä vaiheessa, jos pankki ajautuu konkurssitilaan, vakuudet siirtyvät keskuspankille. Kriisitilanteessa, jossa pankit ajautuvat nurin, varmasti vakuuksienkin arvo on kyseenalainen. Lähtökohtaisesti vakuudetkaan eivät ole pankkien taseen riskipitoisimpia osia, vaan vakuudeksi kelpuutetaan hyväkuntoisia tase-eriä.

EKPn operaatiot

Joka tapauksessa luotonanto finanssisektorille on kasvanut vaub suhteellisen maltillista vauhtia ja on nyt selkeästi pienempi kuin eurokriisin huipussa. Dramaattinen muutos on ollut julkisten velkakirjojen osto yli 1500 miljardilla, joka on nostanut näiden osuutta nollasta yli 60 prosenttiin keskuspankin rahoitusoperaatioista. Raju nousu jatkuu vielä ainakin tämän vuoden loppuun asti.

Käytännössä tämä tarkoittaa (kuten selitin tässä), että EKP hakee omassa nimessään rahoitusta euromaiden puolesta. Valtiot saavat käytännössä keskuspankilta rahoitusta ohjauskorkoon (eli tällä hetkellä nolla-korolla). Jo nyt keskuspankilla on yli 15 prosenttia euroalueen julkisesta velasta. Nykysääntöjen mukaan EKP voi nostaa osuutensa kolmannekseen ostokelpoisesta velasta.

Jos miettii yhteisvastuullista riskinjakoa, valtionlainaostojen vaikutus ei oleellisesti poikkea ehdotuksista eurobondeista, jossa euromaat laskisivat liikkeelle yhteisiä joukkovelkakirjoja. Kaikki euromaat saavat keskuspankin kautta rahoitusta samaan korkoon. Jos joku maa jättäisi velkansa hoitamatta keskuspankkijärjestelmälle, EKP (ja sen omistajina muut euromaat) kantavat vastuun velan hoitamisesta.

EKP:n riski ei siten ole pankkien ongelmaluottojen kasaantuminen taseeseen, vaan riski eurovaltioiden maksukyvystä, ja viime kädessä koko eurojärjestelmän vakaudesta