Skip to content

Perustulo matalapalkkaiselle ei yritystukea

Pohdiskelin viime viikolla Iltalehdessä, voisiko työllisyyttä parantaa muuttamalla sosiaaliturvajärjestelmää perustulon suuntaan, jolloin työn vastaanottaminen aina kannattaisi matalallakin palkalla. Sain palautteena vastaväitteen, että perustulo olisi vääristävä yritystuki, jonka varassa ylläpidettäisiin kannattamatonta liiketoimintaa. Väite kuulostaa pintapuolisin loogiselta. Perustulo ei kuitenkaan vaikuta samalla tavalla kuin yritykselle maksettava tuki, koska sen ehtona ei ole, että tulon saaja työskentelee yrityksessä.

Lukija kirjoitta (näköjään muistaen, että Björn Wahlroos kuuluu perustulon puolestapuhujiin) mm:

” Eikös Nalle Wahlroos ole sanonut, että kannattamatonta liiketoimintaa ei pitäisi olla lainkaan.

Liiketoiminnan tehtävänä on tehdäkin voittoa. Mutta, mutta, miten me enää määrittelisimme ”kannattavan liiketoiminnan”, kun kuitenkin ihminen voitaisiin pitää töissä, palkalla jolla hän ei kuitenkaan elä, mutta valtio maksaisikin perustulona, tuon ”puuttuvan palkanosuuden”.

Onko liiketoiminta kannattavaa, ellei tuo samainen toiminta pysty ”edes itse rahoittamaan omia tekijöitään…?”

Voidaan verrata perustuloa tilanteeseen, jossa valtio maksaa palkkaavalle yritykselle tukea, joka on perustulon suuruinen, ja yhtiö maksaa työntekijälle palkan, joka on saadun tuen verran korkeampi. Yrityksen nettokustannukset ovat silloin molemmissa tapauksessa samat (tukiaiset korvaavat korkeamman palkan) kuten myös palkansaajan saamat kokonaistulot (korkeampi palkka ilman perustuloa, tai alhaisempi palkka perustulolla).

Vaikka yllämainitussa esimerkissä lopputulema onkin samanlainen, näin ei välttämättä ole. Perustulo asettaa tulon saajan erilaiseen valintatilanteeseen kuin yritystuki, koska hän saa pitää rahat, vaikka ei ota työtä vastaan, tai valitsee toisen työpaikan.

Yritykselle maksettava tuki voi johtaa siihen, että tehdään ”kannattamatonta työtä”, jota ei ollenkaan pitäisi tehdä, kahdesta syystä: Työntekijä tekisi enemmän lisäarvoa toisessa työpaikassa, tai työn tuottama lisäarvo on niin alhainen, että se ei kompensoi työntekijän kokemaa rasitusta.

Esimerkiksi voi vaikuttava kannattavalta palkata työntekijän kaivamaan 200 tuntia lapiolla ojaa, vaikka kaivinkoneella työ saataisiin tehtyä 200 eurolla. Työntekijän tuottama arvo tuntia kohden on vain euro. Tämä ei ole järkevää, jos työntekijä mieluummin säästää vaivan ja tinkii 200 euroa menoistaan tai ottaa työpaikan pizzapyörälähettinä, jolloin tuottaa kuukaudessa 500 euron edestä toimituspalveluita. Jos työnantaja saa 500 euroa kuukaudessa työllistämistukea hän voi kuitenkin houkutella työntekijän kaivamaan 200 euron arvoista ojaa tarjoamalla 700 euron palkka.[1]

Perustulo ei voi kannustaa tekemään kannattamatonta työtä, koska työntekijä saa perustulon riippumatta siitä missä työllistyy, tai työllistyykö ollenkaan. Yllä mainitussa esimerkissä työntekijän tulot ovat 700 euroa ojan kaivamisessa ja 1000 euroa tuottavammassa työssä pizzojen toimittajana. Jos hän jäisi täysin ilman työtä hän saisi 500 euroa kuussa, joten ojaa ei kannata lähteä kaivamaan, jos työn 200 euron arvo ei kohtuullisesti korvaa rasitusta.

Työ ei ole kannattamaton, vaikka se ei yksinään tuota tulotasoa, jota pidämme kohtuullisena miniminä. Jollei työntekijälle löydy tuottavampaa työtä, kyseisen työn tekeminen voi silti olla paras vaihtoehto. Parempi pieni kontribuutio yhteiskunnan hyvinvoinnin luomiseen, kun ei kontribuutiota ollenkaan.

Iltalehden juttu fokusoitui etenkin heikosti koulutettujen turvapaikkahakijoiden työllistämiseen. Totta on tietysti, että jos ne työllistyvät ainoastaan matalapalkkatöihin ja elävät osittain jonkunlaisen sosiaalituen varassa, niistä ei ole apua Suomen talouden haasteiden ratkaisemiseksi. Ne eivät auta supistamaan kestävyysvajetta vaan kasvattavat sitä.

Voidaan keskustella siitä missä määrin haluamme auttaa turvapaikan hakijoita. Joka tapauksessa on mielestäni järkevää määritellä tuen ehtoja siten, että ne kannustavat tekemään työtä niillä ehdoilla millä työtä on saatavilla. Nettokustannus turvapaikan etsivien auttamisesta on joka tapauksessa pienempi, jos ne työllistyvät pienelläkin palkalla, kuin jos ne ovat vailla työtä.

[1] Tässä oletan siis, että mitään sosiaaliturvaa ei ole ollenkaan olemassa. Riski siitä, että tuki yrityksille työntekijöiden palkkaamiseen kannustaa teettämään täysin arvotonta työtä on tietysti selkeästi pienempi, kun työtä vailla oleva saa jonkinlaista toimeentulotukea.

Mainokset

Miten käy kun viennin hurja nousu hiipuu?

Suomen talouden alkuvuoden vahvaa kasvua on siivittänyt häikäisevä nousu tavaraviennin arvossa. On syytä varautua siihen, että viennin kasvuluvut himmenevät mm. johtuen euron viime kuukausien vahvistumisena. BKT:n kasvu voi kuitenkin hyvin jatkua alkuvuoden kolmen prosentin vauhtia selkeästi maltillisimmillakin viennin kasvulukemilla. Alkuvuonna suomalaisten tuotteiden myynti kasvoi edellisvuodesta yli 5 prosenttia, joten myynnin alkuvuoden kasvuvauhti tukee selkeästi vahvempaa tuotannon kasvua.

Tullihallituksen eilen julkaisemat heinäkuun lukemat kertovat tavaraviennin arvon kohonneen häikäisevät 20 prosenttia edellisvuodesta. Koko alkuvuotena ponnistus on ollut 16 prosenttia. Monen heikon vuoden jälkeen luvut tuntuvat lähes uskomattomilta. Kasvu on kutienkin hyvin linjassa maailmankaupan kasvun kanssa, kun kasvu lasketaan Suomen viennin arvon tapaan euroissa.

Suomen vienti ja maailmankauppa

Vuosi sitten surkasteltiin viennin jatkunutta laskua. Silloinkin kehitys selittyi helposti heikolla maailmankaupalla ja euron arvon nousulla. Viennin raju käänne heijastaa lähinnä muutosta vientiympäristössä.

Vientiympäristö voi tietysti hyvin muuttua toiseen suuntaan. Maailmantaloudessa ei tosin vielä ole näkyvissä hidastumisen merkkejä. Näkymiä synkentää kuitenkin nyt euron vahvistuminen. Tämän vuoden alussa heikentynyt euro vauhditti vientiä, etenkin jos arvoa tarkastellaan Suomen viennillä painotettuna, kun rupla rajusti toipui kuopastaan. Nyt euro on jo vahvempi kuin vuosi sitten. Tämän voidaan olettaa lähikuukausina jarruttavan Suomen viennin arvon kasvua.

Euron arvo yleisesti ja Suomen viennillä painotettuna

On siten syytä varautua siihen, että tavaraviennin kasvulukemat tulevat maltillisemmaksi, etenkin jos maailmantalouden veto jonkin verran laantuu. Tästä ei kuitenkaan voi vetää suoraviivaista johtopäätöstä, että talouden kasvu tulee hidastumaan alkuvuoden kolmen prosentin vauhdista. Päinvastoin, jos viennin kasvu jatkuisi alkuvuoden rataa todennäköisesti BKT:n kasvu kiihtyisi.

Vuoden alkupuoliskolla suomalaisten lopputuotteiden myynti tilastojen mukaan kasvoi yli viiden prosentin vuosivauhtia. Tätä lukua saadaan siis, jos summataan yhteen investointien, kulutuksen ja viennin kasvu ja vähennetään se osa kokonaiskysynnän kasvusta, joka on valunut kasvaneeseen tuontiin. (Viennin ja tuonnin yhteistä vaikutusta kuvaa alla olevassa kuvassa niiden erotus, nettovienti).

Suomen BKT ja eri erien kontribuutio

Myynti voi kasvaa tuotantoa ripeämmin ainoastaan, jos myydään aikaisempaa tuotantoa varastosta. Näin on alkuvuonna tapahtunut ainakin laivatoimitusten yhteydessä. Kun laivaa rakennetaan tuotannon pitäisi heijastua asteittain varastojen kasvuna. Kun laivaa toimitetaan, näitä rakennettuja varastoja kertaheitolla puretaan.

On myös mahdollista, että kyseessä on tilastovirhe. Joko tuotannon kasvu on ollut ripeämpää kuin tilastot kertovat – tai myynti heikompaa.

Joka tapauksessa ero myynnin ja tuotannon kasvun välillä voi olla ainoastaan hyvin tilapäinen ilmiö. Varastoissa ei riitä kovinkaan pitkäksi aikaa tavaroita myytäväksi. Eli jos myynnin kasvu jatkuu nykyvauhtia BKT:n kasvun pitää ennen pitkää kiihtyä.

Investointien ja kulutuksen alkuvuoden kasvuvauhti riittää ylläpitämään alkuvuoden kaltaista kasvua, vaikka viennin kasvu hidastuisi tuonnin vauhtiin (eli nettoviennin kontribuutio putoaisi nollaan). Siten viennin kasvun selkeäkin viileneminen ei välttämättä tarkoita talouskasvun hidastumista. Tämä eteenkin, kun huomioi, että viennin hidastuminen myös hidastaa tuonnin kasvua, kun vientiin käytetään tuotuja tuotantopanoksia.

 

Teknologiamullistuksen ripeydestä

Viime viikkoina on Suomessa esitetty hyvin erilaisia näkemyksiä vauhdista millä teknologinen muutos tulee mullistamaan työelämää. Ääripäinä ”odotettua pienempi” ja ”uusi aikakausi”. Retoriikasta huolimatta näkemyksissä on paljon yhtäläisyyksiä: Merkittäviä muutoksia on edessä, mutta kukaan ei näe todennäköisenä, että lähitulevaisuudessa ongelmana olisi, ettei ihmistyövoimaa enää tarvittaisi.

Nordean Aki Kangasharju kiinnitti kirjoituksessaan Suomi selviää – robottien uhkaa yliarvioidaan huomiota OECD:n viime vuonna julkaisemaan analyysin jonka mukaan ainoastaan 7 prosenttia työpaikoista olisi vakavasti uhattuna seuraavien vuosikymmenien aikana. Tämä antaa hyvin toisenlaisen kuvan kuin mm. ETLA:n selvitys jonka mukaan kolmannes työpaikoista olisi uhattuna.

Rise of the Robots kirjan kirjoittaja Martin Ford väitti Suomi-vierailullaan lehtitietojen mukaan, että tällä kertaa koneet todellakin vievät työt. Pii-laaksossa kaikki ovat kuulema vakuuttuneita siitä, että uusi aikakausi on käsillä. ETLA:n seminaarissa globalisaatio-tutkija Richard Baldwin visioi miten digiteknologian avulla myös nyt palvelusektorin työpaikat altistuvat kansainväliselle kilpailulle (esitysvideossa paljon muutakin kiinnostavaa, kannattaa katsoa).

Keneen uskoa? Kuten Baldwin selkeästi sanoikin puheissa, kukaan ei tulevaisuutta tiedä, ei edes hän. On siten järkevää pohtia ja varautua erilaisiin skenaarioihin.

Ammatteja vai työtehtäviä?

OECD:n tutkijoiden alhainen arvio tuntuu olevan hyvin linjassa sen kanssa, että viime vuosien tilastotietojen mukaan ongelmana on pikemmin automatisaation hitaus. Arvio ei kuitenkaan perustu pessimistisempään näkemykseen teknologisesta kehityksestä. Peruslähtökohtana on aivan samat asiantuntija-arvaukset kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Ero on siinä, että OECD:n tutkijat yrittävät ottaa huomioon sitä työtehtävien kirjoa mitä eri ammateissa on, eikä luokitella ammatteja sellaisiin jota voidaan automatisoida ja sellaisiin jota ei voida. Useimmissa ammateissa on sekä työtehtäviä jossa ihmistä voidaan korvata koneella, ja tehtäviä johon ihmistyövoimaa yhä tarvitaan.

OECD:n tutkijat toteavat esimerkiksi, että aikaisemmat tutkimukset, joiden mukaan 98 % kirjanpitäjien ja tilintarkastajien työstä voisi automatisoida eivät ota huomioon sitä, että tälläkin alalla valtaosalla on tehtäviä, joihin liittyy vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, eikä ainoastaan automatisoitavissa olevaa tietojen murskausta. Työn luonne muuttuu kuin rutiiniprosessit koneistetaan, mutta tilintarkastajia edelleen tarvitaan.

Lopputulemana on, että automaation vaikutukset nähdään jakaantuvan tasaisemmin. Harvat ammatit ovat suuressa vaarassa hävitä, mutta lähes kaikissa ammateissa on mahdollista automatisoida ainakin osan tuotannosta. Tämä olisi varsin miellyttävä skenaario. Tuottavuus kasvaisi mukavasti, mutta haaste löytää korvatuille työntekijöille muuta työtä ei olisi yhtä suuri, kun kokonaisia ammattikuntia ei samassa määrin katoaisi.

Task vs Occupation based approach

Lähde: OECD: The risk of automation for jobs in OECD countries

OECD:n ennakoima kehitys ei luonteeltaan poikkeaisi aikaisemmista teknologiamurroksista. Lähtökohtaisesti robotit siis vapauttavat ihmisiä muuhun työhön kuten traktorit ja muut koneet aikaisemmin. Ero olisi ainoastaan siinä mitä työtehtäviä automatisoidaan.

Entä jos kaikki työtehtävät koneistetaan?

Aivan toisenlainen haaste olisi, jos tekoäly kehittyisi siten, että koneet voisivat korvata ihmisen kaikissa työtehtävissä. Tietokoneet kirjoittaisivat romaaneja, ja erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät androidit hoitaisivat vanhuksia.

Tällaisen skenaarion Martin Fordkin esittää kirjassaan, mutta hänkin pitää tätä yhä kaukaisena. Olin varsin yllättynyt, että hänen käsitys todennäköisestä muutoksesta oli varsin maltillinen. Hän esimerkiksi uskoo kirjassaan, että vie vielä paljon aikaa ennen kuin itseään ajavien autojen sallitaan valtaavan teitä, vaikka teknologisesti se olisikin mahdollista paljon ripeämmin. Hän suhtautuu myös suhteellisen pessimistisesti siihen, että automatisaatio voisi tehostaa terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Ford ei esitä tarkkoja lukuja siitä kuinka ripeästi työpaikkoja kokonaisuudessaan automatisoidaan. Teknologinen visio ei kuitenkaan näytä paljon poikkeavä OECD:n tutkijoiden.

Tässä Baldwinin visio siitä miten hotellien siivoustakin ulkoistetaan matalapalkkamaihin kauko-ohjattavien laitteiden kautta kuulostaa paljon radikaalimmalta. Kielitaitokaan ei ole kynnys, kun koneet kohta (jos ei jo nyt) reaaliaikaisesti pystyvät kääntämään puhuttua kieltä.

En näe syytä epäillä Baldwinin viestiä, että yhä enemmän palveluiden eikä ainoastaan tavaroiden. tuotantoa ulkoistetaan kaukaisiin maihin. Rahoitusalalla jo sekä back-office toimintoja, että osake-analyytikon töitä on siirretty matalapalkkamaihin. Tuskin kukaan, en ainakaan minä, pystyy ennustamaan kaikkea mitä teknologinen kehitys tulee tekemään mahdolliseksi.

Epäilen kuitenkin, että tässäkin tulee olemaan eroa työtehtävien välillä. Minulla on jonkin verran kokemusta työskentelystä intialaisten osakeanalyytikkojen kanssa. Ne voivat tehdä osan työstä, mutta minun on edelleen vaikea nähdä, että kovin moni suursijoittaja haluaa keskustella videolinkin kautta intialaisen analyytikon näkemyksestä suomalaisesta pörssiyhtiöstä. Fyysisellä läsnäololla ja paikallisen kulttuurin ymmärryksellä on vielä monessa asiassa ratkaiseva merkitys, jota googlen kääntäjä ja videokonferenssilaitteet tuskin pian korvaa. Enkä oikeasti jaksa uskoa, että hotellihuoneiden siivoustakaan tullaan hoitamaan etätyönä, ainakaan lähivuosina. Sen sijaan siivojat yhä useammin (jo nyt) ovat maahanmuuttajia.

Eli tältäkään osin asiat tuskin ovat nyt täysin toisin. Globalisaation eteneminen edelleen pienentää palkkaeroja maiden välillä, ja muuttaa tulonjakoa maiden sisällä.

USA:n harhaanjohtava palkka – tuottavuus kuilu

Usein toistettu tosiasia on, että Yhdysvalloissa tavallisen työntekijän reaalipalkka on nyt samalla tasolla kuin 70-luvun alussa, vaikka työvoiman tuottavuus on tänä aikana enemmän kuin tuplaantunut.  Selitys tälle on kuitenkin monimutkaisempi kuin mitä ensi kuulemalla voisi olettaa.  Ero johtuu vain pieneltä osin siitä, että lisääntynyt tuottavuus on valunut yritysten paisuneisiin voittoihin. Tuloerojen kasvu eri palkansaajaryhmien välillä on todennäköisesti merkittävämpi tekijä, mutta sekin selittää vain osan erosta. Merkittävä selitys erolle löytyy tilastojen laskennan yksityiskohdista, ennen kaikkea käytettyjen hintaindeksien eroista.

USA työvoiman tuottavuus ja palkat

Ero tuottavuuskasvun ja palkkakehityksen välillä nostetaan esiin mm. Martin Fordin kirjassa The Rise of the Robots, jota luin nyt kesällä keväällä käymäni keskustelun robotisoinnin vaikutuksista innoittamana. Ford maalaa synkän kuvan palkansaajien tulojen hupenemisesta, kun robotit ottavat hyvät työpaikat, ja jäljelle jää suurimmalle osalle ainoastaan matalapalkkaisia palvelutöitä.

Selitys erolle ei kuitenkaan ole, että yritysten omistajat ovat pystyneet kuittaamaan kasvavina voittoina tuottavuuden kasvun tuoman kustannussäästön. Palkansaajien osuus kansantulosta on tosin supistunut tänä ajanjaksona, mutta ainoastaan 67 prosentista 62 prosenttiin. Tämä on siten nakertanut keskimääräisiä palkkoja vain 7 prosenttia. Tämä selittää siten vain pienen osan kuilusta. Suurin osuus tuottavuuskasvusta on valunut hintoihin, kuten selitin keväällä.

USA palkkatulojen ja yritysten voittojen osuus BKTsta

Reaalipalkat kääntyivät nousuun 20 vuotta sitten

Huomionarvoista on myös, että palkkojen kansantulo-osuuden lasku on tapahtunut 90-luvun alun jälkeen. Reaalipalkat sen sijaan laskivat reippaasti vuodesta 1973 90-luvun alkuun. Viimeiset parikymmentä vuotta palkat ovat itse asiassa lievästi nousseet, juuri sinä aikana jolloin voittojen osuus kansantulosta on kasvanut.  Tältäkin osin palkansaajien pienenevä osuus kansantulosta on huono selitys synkälle palkkakehitykselle.

Se että reaalipalkat vuodesta 1995 ovat (tosin hitaasti) kasvaneet rauhoittaa myös pelkoja siitä, että kehitys vääjäämättä kiihtyvää vauhtia olisi menossa huonompaan suuntaan. Kun etsii selitystä surkeaan palkkakehitykseen, sitä täytyy etsiä tekijöistä, jotka vaikuttivat vahvemmin 70- ja 80-luvulla kuin viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi Martin Fordin maalailemaan kuvaan kiihtyvästä palkkoja alentavasta IT-vallankumouksesta tämä sopii huonosti.

Työvoimakulut reaalisesti nousseet yli 50 %

Kuilu selittyy pitkälti sillä, että rivityöntekijän palkkojen kehitys on vain osa palkkakuluista. Työvoimakustannukset tuntia kohden ovat reaalisesti 70 luvun alusta nousseet yli 50 prosenttia. Ero selittyy laajentuneilla eroilla palkansaajaryhmien välillä (esimiesasemissa olevien palkat ovat nousseet ripeämmin) ja toisaalta paisuneilla palkkasivukuluilla.

USA työvoiman tuottavuus, palkat ja työvoimakustannukset

Vuodesta 1980 työntekijöiden kokonaiskorvaus, mukaan lukien luontaisedut, ovat nousseet 10 prosenttia enemmän kuin palkkakulut. Tämä heijastanee ensisijaisesti ripeästi kasvaneita terveydenhoitokuluja. Terveydenhuolto on tyypillisesti Yhdysvalloissa työnantajan maksama luontaisetu.

Tuloerojen kasvu on Oxford Universityn tutkijaryhmän tekemän analyysin mukaan jarruttanut keskivertoisen (mediaani) kotitalouden tulojen kasvua Yhdysvalloissa 0,3 %-yksiköllä vuodesta 1979. Jos tämä vastaa palkkaerojen kasvun suuruutta, tämä olisi siten sekin kumulatiivisesti hidastanut keskiverto-palkkojen nousua noin 10 prosenttiyksiköllä.

Kuluttajahinnat nousseet tuotantohintoja ripeämmin

Reaaliset työvoimakulutkin ovat nousseet selkeämpi hitaammin kuin tuottavuus. Tämä selittyy kuitenkin pitkälti erossa käytettyjen inflaatiomittareiden välillä. Tuottavuuskasvu perustuu BKT-deflaattoriin, joka mittaa koko kansantalouden tuotannon hintakehityksen.  Reaaliset työvoimakustannukset on laskettu kuluttajahintojen mukaan. Kuluttajahinnat ovat kuitenkin vuodesta 1970 nousseet 25 prosenttia enemmän kuin BKT-deflaattori.

Jos tuottavuuskasvua laskettaisiin kuluttajahinnoilla (vaaleansininen viiva yllä olevassa työvoimakustannuksia käsittelevässä kuvassa) ero työvoimakustannusten ja tuottavuuden välillä supistuu lähes olemattomiin ennen vuotta 1995. Sen jälkeen voittojen osuus todellakin on kasvanut hivenen.

USA kuluttajahinnat suhteessa BKT deflaattoriin

Kysymys tältä osin ei siis ole siitä, että tuotannon tuottamat dollarit olisivat vähenevässä määrin kantautuneet työntekijöille. Kysymys on siitä, että amerikkalaisen tuotannon hintataso on laskenut suhteessa amerikkalaisten kuluttamien tuotteiden hintatasoon. Amerikkalaisten kuluttajien ostovoima ei ole siten kasvanut yhtä paljon kuin niiden tuotanto. Kun tuottavuuskasvu esimerkiksi amerikkalaisessa teknologiteollisuudessa on valunut laitteiden aleneviin hintoihin, kasvaneella tuotannolla ei ole voitu kustantaa vastaavaa lisäystä esimerkiksi bensiinin kulutuksessa.

Inflaatiomittarit voivat eriytyä esimerkiksi koska tuontihintojen nousu näkyy kuluttajahinnoissa, mutta ei vaikuta bkt-deflaattorin, joka siis mittaa USA:n tuotannon hintaa. Suurimmat erot deflaattorin ja kuluttajahintojen välillä tulivatkin 70-luvun öljykriisien aikana, jolloin kuluttajahinnat nousivat selkeästi deflaattoria enemmän. Silloin nähtiin myös jyrkin lasku reaalipalkoissa.

Eroa eri hintaindeksien välillä on syntynyt myös mm siksi, että investointitavaroiden hinnat ovat nousseet hitaammin kuin kulutuskorin.

Heikon amerikkalaisen palkkakehityksen taustalla on siis moninaisia tekijöitä. On siten selkeästi harhaanjohtavaa esittää eroa palkkojen nousun ja tuottavuuskasvun välillä minkään yksittäisen tekijän, kuten automatisaation, vapaakaupan, maahanmuuton tai ”uusliberalisen” politiikan kustannuksena.

Palkkakehitys ei myöskään ole niin synkkä, kun väite siitä, että reaalipalkat eivät 40 vuoteen ole nousseet antavat ymmärtää. Reaalipalkat ovat edeltävien vuosikymmenien laskun jälkeen viimeiset parikymmentä vuotta olleet nousussa, ja luontaisedut huomioiden palkkatulot ovat selkeästi korkeammat kuin 40 vuotta sitten.

 

Tuottavuus suhdanneluonteisesti nousussa

Työvoiman alhaisempi tuottavuus on keskeinen syy siihen, että Suomen BKT per capita on alhaisempi kuin Ruotsin tai Saksan, kuten selitin Liberan julkaisemassa raportissa. Suomen tuottavuuden kasvu on kuitenkin rohkaisevasti piristynyt viimeisen vuoden aikana. Piristyminen näyttää ensi sijassa olevan normaali suhdanneluonteinen ilmiö. Alhainen investointitaso ylläpitää yhä huolia tuottavuuskehityksestä, joskin kone ja laiteinvestoinneissa jo näkyy lupaavaa nousua.

Työvoiman tuottavuus (mitattuna ostovoimapariteettikorjatulla BKT:lla työtuntia kohden) on Suomessa pitkään ollut alhaisempi kuin Saksassa ja enenevässä määrin myös matalampi kuin Ruotsissa. Viime vuonna tämä kuilu ei kuitenkaan enää kasvanut: Suomessa tuottavuus kasvoi lähes samaa noin puolentoista prosentin vuosivauhtia kuin Ruotsissa. Saksassa tuottavuuden kasvu jäi niukkaan prosenttiin.

Työvoiman tuottavuus Suomi Ruotsi Saksa

Luvut ovat ilahduttavia. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että tuottavuusluvut heiluvat herkästi talouden suhdanteiden mukana. Kun talouskasvu kiihtyy, yleensä tuottavuuskasvukin vauhdittuu. Kun talous notkahtaa, mitattu tuottavuus heikkenee koska yritykset eivät pysty sopeuttamaan työvoiman käyttöä yhtä ripeästi kuin myynti heikkenee. Tuottavuuskasvua siivittää myös vientiteollisuuden piristyminen. Tuotanto työtuntia kohden on teollisuudessa korkeampi, joten kun teollisuustuotannon osuus koko tuotannosta kasvaa tuottavuusluvutkin paranevat.

Suomi tuottavuuden kasvu ja BKT

Nämä suhdanneluonteiset heilahtelut tuottavuusluvuissa eivät kerro paljoakaan tuottavuuden kasvusta pitkällä tähtäimellä. Ilman teknologisia innovaatioita ja tuotekehitystä tuotantoa voi vain tilapäisesti kasvattaa puristamalla olemassa olevasta työvoimasta enemmän. Tosin luvut muistuttavat, että viime vuosien heikko tuottavuuden kehitys on sekin ollut osittain suhdanneluonteinen ilmiö, ja sen herättämät huolet liioiteltuja. Emme yhtäkkiä olleet unohtaneet miten tuottaa tehokkaasti: tuottavuus on kärsinyt kun myynti on tökkinyt.

Lupaavaa pitkän aika välin tuottavuuden kehitykselle on sen sijaan investointien käänne nousuun. Se luo toiveita siitä, että vahva kasvu korkean tuottavuuden sektoreilla ei ole ainoastaan tilapäinen suhdanneilmiö. Investointien nousu kertoo, että yritykset näkevät mahdollisuuksia tuotannon kasvuun. Kasvavalla konekannalla työntekijät pystyvät tuottamaan enemmän.  Uudet investoinnit nostavat myös todennäköisesti tuottavuutta siksi, että kun investoidaan uusiin laitteisiin samalla päivitetään tuotantoteknologiaa uusimpaan versioon.

Kone ja laiteinvestoinnit Suomi Ruotsi Saksa

Kaikissa maissa investoinnit ovat olleet finanssikriisin jälkeen suhteellisen matalalla tasolla, mikä on rokottanut tuottavuuden kasvua. Suomessa kuitenkin kone- ja laiteinvestoinnit olivat supistuneet vahvasti jo 2000-luvun alkuvuosina. Viimeisen vuoden piristymisestä huolimatta kone ja laiteinvestoinnit ovat edelleen selkeästi alemmalla tasolla kuin Ruotsissa ja Saksassa.

Vielä huolestuttavampaa on, että T&K investoinnit ovat supistuneet merkittävästi, lähinnä Nokian matkapuhelintoimintojen alasajon seurauksena.  Näiden suhteen mitään selkeätä käännettä parempaan ei tilastoissa näy. Yhä tältä osin investointiemme taso suhteessa BKT:hen on korkeampi kuin Saksassa, mutta Ruotsin suhteen olemme jäämässä yhä kauemmas jälkeen.

T&K investoinnit Suomi Ruotsi Saksa

Jollei investoinnit Suomessa jatka piristymistä, alhainen investointiaste ylläpitää pelkoja siitä, että tuottavuuskuilu etenkin Ruotsiin jatkaa kasvuaan.

Suomi jää jälkeen: Työikäinen väestö

Yksi merkittävä haaste Suomen talouden kasvulle viime vuosina on ollut työikäisen väestön supistuminen. Huipuistaan työikäisten osuus kokonaisväestöstä on supistunut yli 5 prosenttia.  Johtuen pienestä maahanmuutosta tämä on Suomelle erityinen ongelma. Saksassa heikosta syntyvyydestä huolimatta, ripeä työperäinen maahanmuutto on auttanut pitämään työikäisten osuutta vakaan. Hyvinvoinnin kasvun kannalta on siten järkevää pitää ovet avoimena ja Suomi houkuttelevana yhä liikkuvammalle työvoimalle.

Toki Suomen talouden kasvu on ollut viime vuosina niin surkea, että työvoiman saanti tuskin on kuulunut tärkeimpiin kasvua rajoittaviin tekijöihin. Työikäisten määrän kasvulla on selkeästi kuitenkin merkitystä talouden kasvumahdollisuuksiin.  Maksimaalinen talouskasvu jota voidaan saavuttaa on alhaisempi, jos työvoima supistuu (ainakin niin kauan kun robotit eivät ole täysin korvanneet työvoiman tarvetta – mikä vielä näyttää kaukaiselta visiolta kuten olen aikaisemmin selittänyt: ongelmana automatisaation hitaus).

Vähemmän selvää on tosin, onko tällä merkitystä kansalaisten hyvinvoinnille. Jos tuotannon kasvu hidastuu, mutta myös ruokittavien suiden määrä kasvaa hitaammin BKT/capita voisi pysyä vakaana.

Ongelmana on siis ensisijaisesti, että työvoiman osuus väestöstä supistuu, kun väestön ikärakenne muuttuu. Kun yritetään selvittää miten BKT/capita kehittyy eri maissa, kuten tein Liberan Missa Suomi jää jalkeen raportissa, työikäisten osuus väestöstä on siten yksi mahdollinen selittävä tekijä.  Viime vuosina, kun sodan jälkeiset ikäluokat ovat tulleet eläkeikään, 15-64 vuotiaiden osuus Suomen väestöstä on pudonnut yli viidellä prosentilla. Eli vaikka työllisyysaste ja tuotanto työntekijää kohden olisi pysynyt vakiona, pelkästään tästä johtuen BKT/capita olisi Suomessa supistunut 5 prosenttiyksikköä vuodesta 2008.

Työikäisen väestön osuus

Väestön ikääntyminen ei toki ole ainoastaan suomalainen haaste. Suomessa työikäisen väestön supistuminen on ollut muita maita ripeämpää. Ruotsissakin työikäisten osuus kokonaisväestöstä on pudonnut, joskin ei yhtä reippaasti. Ainakin minulle yllättävää oli todeta, että Saksassa työikäisten osuus on viime vuosina jopa kääntynyt nousuun, vaikka saksalaisetkin ikääntyvät ripeätä vauhtia.

Selittävänä tekijänä on ennen kaikkea kiihtynyt työperäinen maahanmuutto. Ulkomaisten työntekijöiden osuus työvoimasta on viime vuosina kasvanut ripeätä vauhtia. Nyt jo joka kymmenes työntekijä Saksassa on ulkomaalainen. Turvapaikkahakijoiden raju kasvu 2015 selittää korkeintaan pienen osan tästä kehityksestä. Turvapaikanhakijoita ymmärtääkseni lasketaan mukaan väestöön vasta jos ja kun ne ovat saaneet pysyvän oleskeluluvan.

Ulkomaisten työntekijöiden osuus

Suomessakin ulkomaisten osuus työvoimasta on (ennen kaikkea virolaisten ansiosta) kasvanut, mutta paljon hitaammin kuin Saksassa tai Ruotsissa. Kun tarkastelee eroa Ruotsiin, on myös syyttä muistaa, että nämä luvut kattavat ainoastaan ulkomaisia kansalaisia. Luvut eivät sisällä ulkomaalaistaustaisia Ruotsin kansalaisuutta saaneita maahanmuuttajia ja niiden jälkeläisiä. Kuten Jussi Pyykkönen omassa kirjoituksessaan Liberan raportissa, toteaa, näillä on merkittävä vaikutus Ruotsin väestön ikärakenteeseen.

On toki luontevia syitä miksi työperäinen maahanmuutto Suomeen on suhteellisen alhainen. Etäinen sijainti ja kielimuuri ovat esteinä. Sitä suuremmalla syyllä meidän on kuitenkin syytä miettiä, millä muilla keinoin voimme tehdä suomesta houkuttelevan maan työntekijöille maailmassa, jossa kynnys siirtyä töihin toiseen maahaan on yhä alhaisempi. Muuten riskinä on negatiivien kierre, jossa epäsuotuisan ikärakenteen myötä kasvavia sosiaalimenoja kustantamassa on supistuva määrä työntekijöitä, mikä tekee Suomessa työskentelemisen yhä vähemmän houkuttelevammaksi.

 

Veronmaksajat yhä pankkien velkojen takajana

Italian tapaa hoitaa pankkien ongelmaa, on herättänyt keskustelua pankkiunionin säännöistä, joiden pitäisi taata, ettei veronmaksajat joudu pankkien ongelmien maksumieheksi. Ongelma ei kuitenkaan ole ainoastaan Italia. On vahvaa syytä epäillä, että muissakaan maissa olisi poliittisesti valmiutta vyöryttää pankkien ongelmia muille velkojille kuin tietoisille riskisijoittajille. Tältä osin säännöt ovat poliittisesti epärealistisia. Pankkiosakkeet ovatkin viimeisen vuoden aikana palautuneet uusien sääntöjen ruokkimasta notkahduksesta, kun on selkeytynyt, ettei sääntöjä tulla soveltamaan tavalla joka voi vaarantaa pankkien rahoitusta. Veronmaksajien implisiittinen takaus näyttää yhä olevan hyvin voimassa pankkien tallettajille ja tavanomaisten joukkovelkakirjojen haltijoille.

Nordean ekonomisti Tuuli Koivu vertailee hyvin blogikirjoituksessaan Ovatko pankkiunionin säännöt kaikille samat?  Espanjan ja Italian tapaa hoitaa pankkiensa ongelmia viime viikkoina. Espanjassa onnistuttiin hoitamaan Banco Popularen ongelmia ilman veronmaksajien rahoja.

En niinkään näe kuitenkaan mitään suurta ero siinä, miten pankkiunionin sääntöjä näissä tapauksessa käytännössä on sovellettu. Italiassa ongelmissa olevat pankit olivat vain kehnomaassa kunnossa, jolloin Espanjan ratkaisumalli ei ollut mahdollista toteuttaa.

Molemmissa maissa ratkaisun ytimenä oli, että maan vakavaraisin pankki osti ongelmissa olevat pankit ja sitoutui hoitamaan näiden talletukset ja muut tavanomaiset velat. Osakkeenomistajien ja pankkien riskilainojen haltijoiden saatavat kirjattiin lähtökohtaisesti nollaan. Italian tapauksessa Intesa ei suostunut kuitenkaan ostamaan kriisipankkien epävarmoja saatavia, vaan nämä jäivät valtion rahoittamaan roskapankkiin. Espanjassa Santander oli valmis ottamaan sellaisenaan koko paremmassa kunnossa olevan Banco Popularen.

Laajemmat velkojen alaskirjaukset ongelmallisia

Voidaan toki sanoa, että Italiassakin ongelma olisi saatu ratkaistua ilman valtion rahoitusta sillä, että pankin muidenkin velkojien (eikä ainoastaan riskilainojen haltijoiden) saatavia olisi kirjattu alas, kuten pankkiunionin sääntöjen henki tällaisessa tilanteessa edellyttävät. Tähän ei Italiassa oltu valmiita. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että Espanjassakaan oltaisi oltu valmiita kirjaamaan rajummalla kädellä velkojien saatavia alas. Espanjalaiset olivat tällä kertaa niin onnekkaita, että sitä ei vaadittu.

Laajemmat alaskirjauksia velkojien saatavissa ovat poliittisesti vaikeita koska kärsijöiksi tulisi tavallisia kansalaisia ja yrityksiä, jotka eivät ole kokeneet tehneensä riskisijoituksia. Samasta syystä Italiassa myös nyt korvataan tappiot yksityishenkilöille, joille on myyty riskivelkakirjoja, ilman että ne ovat ymmärtäneet mihin ovat rahansa laittaneet.

Lisäksi laajempia alaskirjauksia estää pelko, että tämä vaarantaisi muiden pankkien rahoitusta. Epävarmuus siitä miten euroalueen uudet säännöt käytännössä tulevat toimimaan painoi viime vuonna erityisesti italialaisia pankkiosakkeita. Huolena oli silloin uusi rahoituskriisi (katso EU:n uusi pankkijarjestelma testiin), jos tallettajat ja muut riskiä karttavat sijoittajat vetäisivät rahansa pankeista johtuen uhasta, että joutuisivat pankkien ongelmien maksumieheksi. Osakkeet ovat vähitellen toipuneet sitä myötä, kun pelot laajasta sijoittajavastuusta ovat rauhoittuneet.

Euroalueen Italian ja Espanjan pankkiosakkeet

Riskivelkoja syytä selkeämmin eritellä

Ongelmana kriisienhallintajärjestelmän periaatteissa on, että tallettajilla ja muilla riskiä karttavilla sijoittajilla on hyvin vaikeata arvioida voivatko ne joutua ongelmien maksumieheksi. Lähes kaikki velkojat, myös ne tallettajat jotka eivät ole talletussuojan piirissä, voivat periaatteessa joutua maksumieheksi riippuen ongelmapankin taseiden kunnosta. Harvoilla velkojilla on kuitenkaan mitään kykyä analysoida pankkien taseita. Jos he kokevat, että heidän kaltaisensa velkoja voi joutua maksumieheksi, he herkästi vetävät rahansa pankista, jos edes huhutaan sen mahdollisista ongelmista.  Kuten olen aikaisemmin argumentoinut, jotta rahoitusjärjestelmä olisi vakaa kaikille pitäisi olla selvää mikä osa pankkien veloista ovat riskisijoituksia, joita voidaan leikata ongelmatilanteissa ja mitkä turvallisia

Ainoa poliittisesti realistinen tapa minimoida veronmaksajien riskiä on käsittääkseni vaatia, että pankeilla on tarpeeksi paljon osakepääomaa ja riskilainoiksi määriteltyjä velkoja.  Näitä on sitten mahdollista kriisitilanteessa kirjata alas. Sijoittajat selkeästi silloin ovat tietoisesti voineet valita ovatko ne todennäköisiä maksumiehiä vai ei.

Käytännössä tähän suuntaan ollaankin menty. Pääomavaatimuksia on finanssikriisin jälkeen nostettu, ja todellisissa kriisitilanteissa lähes poikkeuksetta ainoastaan osakkeenomistajat  sekä määriteltyjen pääomaehtoisten velkojen haltijat ovat joutuneet maksumieheksi. Muut pankin velkojat ovat edelleen olleet valtioiden (implisiittisen) takauksen suojaamia.