Skip to content

Viikonloppulukemista, MustRead

Pohdin MustReadin sivuilla riskiä, että Nordea ajautuu ongelmiin. Ketkä joutuisivat silloin maksumiehiksi. Voiko Ruotsin asuntokuplan puhkeaminen horjuttaa pankin? Toteutuuko sijoittajavastuu? Pelastaako euroalueen yhteinen kriisinratkaisurahasto?

Kaikki mitä olet halunnut tietää Nordea aiheuttamista riskeistä suomalaisille.PNG

Sivuilla on paljon muuta luettava taloudesta ja taloudellisesta analyysistä kiinnostuneille. Heikki Pursiainen selittää miksi yliopistojen valintajärjestelmä on nuorten ajan ja tulevaisuuden haaskausta sekä pohtii uuden talousnobelistin ajatuksia. Linda Pelkonen ruotii hallituksen sekavia  hallituksen sekavia omistajaohjauskuvioita. Heidi Hammarsten antaa ekonomistille tilaisuuden selittää, miksi Helsingissä pitäisi rakentaa tiiviimmin. Ja monta muuta hyvää juttua muista aiheista.

Mainokset

Minä ja MustRead

MustReadin toimitus

Olen, kuten ehkä joku on jo toisista kanavista huomannut, aloittanut työskentelyn tänään avautuneen MustRead verkkojulkaisun toimituksessa. MustReadin tarkoituksena on tuottaa korkealaatuisia suomalaisille päättäjille kohdennettuja kirjoituksia yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Suurin osa kirjoituksistani tullaan tästä lähtien julkaisemaan kyseisillä verkkosivuilla, joihin seuraavat pari viikkoa voi tutustua maksutta rekisteröitymällä. Blogissani aktiviteetti jäänee varsin vähäiseksi.  Hanna Säntin ja minun juttu siitä mistä voisi Suomesta löytyä työvoimaa työllisyysasteen nostamiseksi löytyy tästä.

Tulen edelleen jatkamaan toimintaa yrittäjänä. Olen varannut aikaa kaikkien sovittujen toimeksiantojen hoitamiseen. Otan myös entiseen tapaan uusia toimeksiantoja vastaan, jos aikaa vain riittää niiden hoitamiseen.

Tuottavuuden kasvu ja suhdanteet

Kokonaistuottavuus, jota pidetään parhaimpana mittarina teknologisen kehityksen taloudellisesta vaikutuksesta, laski reippaasti finanssikriisin jälkeisen syvän taantuman aikana. Mistään teknologiasokista tuskin tältä osin on kuitenkaan kyse. Tuottavuuden heikkeneminen on luonteva seuraus talouden notkahduksesta. Enemmän kysymyksiä herättää se, että tuottavuuskasvu on pysynyt taantuman jälkeenkin vaisuna. Tässäkin edelleen finanssikriisin vaikutukset voivat näkyä mm. alhaisten investointien kautta.

Twitterissä joukko suomalaisia ekonomisteja kävivät viime viikolla vilkasta keskustelua heikosta tuottavuuden kasvusta, joka Suomen Pankin Juha Tarkan mukaan on ”aikamme tärkeimpiä taloustieteellisiä arvoituksia”

Kokonaistuottavuuden rajun laskun selittämiseksi sinällään pitkälti riittää, että selitämme miksi talous ylipäätänsä romahti.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten vahvasti työvoiman tuottavuus heiluu talouden suhdanteiden mukana. Kun talous notkahtaa yritykset eivät ehdi vähentää työvoimaa samassa tahdissa jolloin tuotanto työtuntia kohden luontevasti laskee.

Vaikutus on (päinvastoin kun yllä väitetty) vielä voimakkaampi, jos tarkastelee kokonaistuottavuutta, eli huomioidaan kaikki tuotantopanokset, myös pääomakanta ja työvoiman laatu (koulutustaso). Nämä tekijät joustavat vielä hitaammin kuin työpanos.

Erot tuotantopanosten joustojen nopeudessa näkyy esimerkiksi siinä, että Yhdysvalloissa työvoiman tuottavuus nousi reippaasti romahdusvuonna 2009, kun kokonaistuottavuus sen sijaan yhä jatkoi laskuaan. Yritykset ehtivät reagoida 2008 iskeneeseen taantumaan vähentämällä työvoimaa, mikä nosti työvoiman tuottavuutta. Pääomakantaa ei pystytty vastaavasti vähentämään. Aikaisempina vuosina tehtyjä investointeja on vaikeata perua. Kokonaistuottavuuden kehitys oli siten vähemmän ruusuinen.

Kokonaistuottavuuden kasvun nähdään yleensä heijastavan teknologista kehitystä. On vaikea uskoa, että teknologinen osaaminen yhtäkkiä muutaman vuoden aikana olisi taantunut. Finanssikriisin jälkeinen romahdus siten lähinnä vahvistaa, että lyhyellä tähtäimellä teknologiakehityksen vaikutus jää helposti suhdanneheilahtelujen varjoon. Teknologisen kehityksen mittarina kokonaistuottavuus on järkevä ainoastaan, kun tarkastellaan pitkän aikavälin muutoksia.

Tuottavuuden pitäisi kuitenkin vastaavasti palautua, kun talous kääntyy takaisin kasvuun. Tuotantoa voidaan lisätä ottamalla käyttöön vajaakäytössä ollutta kapasiteettia, ilman tarvetta palkata henkilökuntaa tai investoida. Näin tapahtuikin Yhdysvalloissa 2010. Sen jälkeen tuottavuuden kasvu on kuitenkin pysynyt hyvin nihkeänä.

Vaikka talous ei kääntyisikään kasvuun etenkin työvoiman tuottavuus pitäisi kohtuullisen ripeästi palautua suhdanneluonteisesta notkahduksesta, kun yritykset ehtivät irtisanoa heikomman aktiviteetin myötä tarpeettomat työntekijät. Yhdysvalloissa tätä siis nähtiin jo 2009, mutta Suomessa vastaavaa palautumista ei olla nähty.

Tuottavuuden jatkuvalle heikolle kasvulle ei ole vaikeata löytää selityksiä. Ongelmana pikemmin on, että mahdollisia selityksiä on liikaa.

On esimerkiksi mahdollista, että teknologinen edistyminen on todellakin hidastunut täysin finanssikriisistä riippumatta, kuten mm Robert Gordon on argumentoinut. Tuottavuuskasvussa oli tilapäinen piristyminen vuosituhanteenvaihteen ympärillä, kun saatiin nauttia IT:n ja internetin tuomista tehostamishyötyjä ja nyt kasvu on jälleen hiipunut merkittävien mullistusten puutteessa. Tätä näkemystä tukee se, että tuottavuuskasvussa nähtiin hidastumista jo ennen finanssikriisiä ja talouden taantumaa.

Toisaalta finanssikriisin vaikutus voi yhä näkyä. Jatkunut epävarmuus ja rahoitushanojen kiristyminen on jarruttanut investointeja ja siten pääomakannan kasvua. Tämä näkyy suoraan yllä olevista kuvista siinä, että pääomakannan kontribuutio vuotuisen talouskasvuun arvioidaan supistuneen sekä USA:ssa että Suomessa noin puolella prosenttiyksiköllä. Tämän suoran negatiivisen vaikutuksen lisäksi, todennäköisesti investointien heikkous on myös vaikuttanut siihen missä määrin teknologista kehitystä on hyödynnetty ja siten myös kokonaistuottavuuden kasvuun. Kun on investoitu vähemmän, on todennäköisesti myös otettu vähemmän käyttöön uutta teknologia.

Mahdollinen selitys tuottavuuden heikkoon toipumiseen on myös finanssikriisin jälkeinen rakenteellinen muutos. Asuntorakentaminen on esimerkiksi Yhdysvalloissa yhä selkeästi alle kriisiä edeltävien huippujen. Rakennustoimintaan sidottu pääoma on siten ehkä edelleen vajaakäytössä. Entiset rakennustyöläiset ovat kenties työllistyneet toisilla aloilla, jossa niiden ammattiosaaminen on heikompaa ja tuottavuus siten alhaisempi. Öljyntuotannon kasvu on vaatinut uusia investointeja ja siten pääomakannan kasvua, vaikka vanhasta pääomakannasta osa on vajaakäytössä.

Tämän perusteella en vetäisi viime vuosien kehityksestä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä teknologisen edistymisen ripeydestä, tai tulevasta tuottavuuden kasvusta. Voidaan hyvin toivoa nopeampaa tuottavuuden nousua, etenkin jos saamme tavalla tai toisella tuottavat investoinnit nousuun.

Perustulo matalapalkkaiselle ei yritystukea

Pohdiskelin viime viikolla Iltalehdessä, voisiko työllisyyttä parantaa muuttamalla sosiaaliturvajärjestelmää perustulon suuntaan, jolloin työn vastaanottaminen aina kannattaisi matalallakin palkalla. Sain palautteena vastaväitteen, että perustulo olisi vääristävä yritystuki, jonka varassa ylläpidettäisiin kannattamatonta liiketoimintaa. Väite kuulostaa pintapuolisin loogiselta. Perustulo ei kuitenkaan vaikuta samalla tavalla kuin yritykselle maksettava tuki, koska sen ehtona ei ole, että tulon saaja työskentelee yrityksessä.

Lukija kirjoitta (näköjään muistaen, että Björn Wahlroos kuuluu perustulon puolestapuhujiin) mm:

” Eikös Nalle Wahlroos ole sanonut, että kannattamatonta liiketoimintaa ei pitäisi olla lainkaan.

Liiketoiminnan tehtävänä on tehdäkin voittoa. Mutta, mutta, miten me enää määrittelisimme ”kannattavan liiketoiminnan”, kun kuitenkin ihminen voitaisiin pitää töissä, palkalla jolla hän ei kuitenkaan elä, mutta valtio maksaisikin perustulona, tuon ”puuttuvan palkanosuuden”.

Onko liiketoiminta kannattavaa, ellei tuo samainen toiminta pysty ”edes itse rahoittamaan omia tekijöitään…?”

Voidaan verrata perustuloa tilanteeseen, jossa valtio maksaa palkkaavalle yritykselle tukea, joka on perustulon suuruinen, ja yhtiö maksaa työntekijälle palkan, joka on saadun tuen verran korkeampi. Yrityksen nettokustannukset ovat silloin molemmissa tapauksessa samat (tukiaiset korvaavat korkeamman palkan) kuten myös palkansaajan saamat kokonaistulot (korkeampi palkka ilman perustuloa, tai alhaisempi palkka perustulolla).

Vaikka yllämainitussa esimerkissä lopputulema onkin samanlainen, näin ei välttämättä ole. Perustulo asettaa tulon saajan erilaiseen valintatilanteeseen kuin yritystuki, koska hän saa pitää rahat, vaikka ei ota työtä vastaan, tai valitsee toisen työpaikan.

Yritykselle maksettava tuki voi johtaa siihen, että tehdään ”kannattamatonta työtä”, jota ei ollenkaan pitäisi tehdä, kahdesta syystä: Työntekijä tekisi enemmän lisäarvoa toisessa työpaikassa, tai työn tuottama lisäarvo on niin alhainen, että se ei kompensoi työntekijän kokemaa rasitusta.

Esimerkiksi voi vaikuttava kannattavalta palkata työntekijän kaivamaan 200 tuntia lapiolla ojaa, vaikka kaivinkoneella työ saataisiin tehtyä 200 eurolla. Työntekijän tuottama arvo tuntia kohden on vain euro. Tämä ei ole järkevää, jos työntekijä mieluummin säästää vaivan ja tinkii 200 euroa menoistaan tai ottaa työpaikan pizzapyörälähettinä, jolloin tuottaa kuukaudessa 500 euron edestä toimituspalveluita. Jos työnantaja saa 500 euroa kuukaudessa työllistämistukea hän voi kuitenkin houkutella työntekijän kaivamaan 200 euron arvoista ojaa tarjoamalla 700 euron palkka.[1]

Perustulo ei voi kannustaa tekemään kannattamatonta työtä, koska työntekijä saa perustulon riippumatta siitä missä työllistyy, tai työllistyykö ollenkaan. Yllä mainitussa esimerkissä työntekijän tulot ovat 700 euroa ojan kaivamisessa ja 1000 euroa tuottavammassa työssä pizzojen toimittajana. Jos hän jäisi täysin ilman työtä hän saisi 500 euroa kuussa, joten ojaa ei kannata lähteä kaivamaan, jos työn 200 euron arvo ei kohtuullisesti korvaa rasitusta.

Työ ei ole kannattamaton, vaikka se ei yksinään tuota tulotasoa, jota pidämme kohtuullisena miniminä. Jollei työntekijälle löydy tuottavampaa työtä, kyseisen työn tekeminen voi silti olla paras vaihtoehto. Parempi pieni kontribuutio yhteiskunnan hyvinvoinnin luomiseen, kun ei kontribuutiota ollenkaan.

Iltalehden juttu fokusoitui etenkin heikosti koulutettujen turvapaikkahakijoiden työllistämiseen. Totta on tietysti, että jos ne työllistyvät ainoastaan matalapalkkatöihin ja elävät osittain jonkunlaisen sosiaalituen varassa, niistä ei ole apua Suomen talouden haasteiden ratkaisemiseksi. Ne eivät auta supistamaan kestävyysvajetta vaan kasvattavat sitä.

Voidaan keskustella siitä missä määrin haluamme auttaa turvapaikan hakijoita. Joka tapauksessa on mielestäni järkevää määritellä tuen ehtoja siten, että ne kannustavat tekemään työtä niillä ehdoilla millä työtä on saatavilla. Nettokustannus turvapaikan etsivien auttamisesta on joka tapauksessa pienempi, jos ne työllistyvät pienelläkin palkalla, kuin jos ne ovat vailla työtä.

[1] Tässä oletan siis, että mitään sosiaaliturvaa ei ole ollenkaan olemassa. Riski siitä, että tuki yrityksille työntekijöiden palkkaamiseen kannustaa teettämään täysin arvotonta työtä on tietysti selkeästi pienempi, kun työtä vailla oleva saa jonkinlaista toimeentulotukea.

Miten käy kun viennin hurja nousu hiipuu?

Suomen talouden alkuvuoden vahvaa kasvua on siivittänyt häikäisevä nousu tavaraviennin arvossa. On syytä varautua siihen, että viennin kasvuluvut himmenevät mm. johtuen euron viime kuukausien vahvistumisena. BKT:n kasvu voi kuitenkin hyvin jatkua alkuvuoden kolmen prosentin vauhtia selkeästi maltillisimmillakin viennin kasvulukemilla. Alkuvuonna suomalaisten tuotteiden myynti kasvoi edellisvuodesta yli 5 prosenttia, joten myynnin alkuvuoden kasvuvauhti tukee selkeästi vahvempaa tuotannon kasvua.

Tullihallituksen eilen julkaisemat heinäkuun lukemat kertovat tavaraviennin arvon kohonneen häikäisevät 20 prosenttia edellisvuodesta. Koko alkuvuotena ponnistus on ollut 16 prosenttia. Monen heikon vuoden jälkeen luvut tuntuvat lähes uskomattomilta. Kasvu on kutienkin hyvin linjassa maailmankaupan kasvun kanssa, kun kasvu lasketaan Suomen viennin arvon tapaan euroissa.

Suomen vienti ja maailmankauppa

Vuosi sitten surkasteltiin viennin jatkunutta laskua. Silloinkin kehitys selittyi helposti heikolla maailmankaupalla ja euron arvon nousulla. Viennin raju käänne heijastaa lähinnä muutosta vientiympäristössä.

Vientiympäristö voi tietysti hyvin muuttua toiseen suuntaan. Maailmantaloudessa ei tosin vielä ole näkyvissä hidastumisen merkkejä. Näkymiä synkentää kuitenkin nyt euron vahvistuminen. Tämän vuoden alussa heikentynyt euro vauhditti vientiä, etenkin jos arvoa tarkastellaan Suomen viennillä painotettuna, kun rupla rajusti toipui kuopastaan. Nyt euro on jo vahvempi kuin vuosi sitten. Tämän voidaan olettaa lähikuukausina jarruttavan Suomen viennin arvon kasvua.

Euron arvo yleisesti ja Suomen viennillä painotettuna

On siten syytä varautua siihen, että tavaraviennin kasvulukemat tulevat maltillisemmaksi, etenkin jos maailmantalouden veto jonkin verran laantuu. Tästä ei kuitenkaan voi vetää suoraviivaista johtopäätöstä, että talouden kasvu tulee hidastumaan alkuvuoden kolmen prosentin vauhdista. Päinvastoin, jos viennin kasvu jatkuisi alkuvuoden rataa todennäköisesti BKT:n kasvu kiihtyisi.

Vuoden alkupuoliskolla suomalaisten lopputuotteiden myynti tilastojen mukaan kasvoi yli viiden prosentin vuosivauhtia. Tätä lukua saadaan siis, jos summataan yhteen investointien, kulutuksen ja viennin kasvu ja vähennetään se osa kokonaiskysynnän kasvusta, joka on valunut kasvaneeseen tuontiin. (Viennin ja tuonnin yhteistä vaikutusta kuvaa alla olevassa kuvassa niiden erotus, nettovienti).

Suomen BKT ja eri erien kontribuutio

Myynti voi kasvaa tuotantoa ripeämmin ainoastaan, jos myydään aikaisempaa tuotantoa varastosta. Näin on alkuvuonna tapahtunut ainakin laivatoimitusten yhteydessä. Kun laivaa rakennetaan tuotannon pitäisi heijastua asteittain varastojen kasvuna. Kun laivaa toimitetaan, näitä rakennettuja varastoja kertaheitolla puretaan.

On myös mahdollista, että kyseessä on tilastovirhe. Joko tuotannon kasvu on ollut ripeämpää kuin tilastot kertovat – tai myynti heikompaa.

Joka tapauksessa ero myynnin ja tuotannon kasvun välillä voi olla ainoastaan hyvin tilapäinen ilmiö. Varastoissa ei riitä kovinkaan pitkäksi aikaa tavaroita myytäväksi. Eli jos myynnin kasvu jatkuu nykyvauhtia BKT:n kasvun pitää ennen pitkää kiihtyä.

Investointien ja kulutuksen alkuvuoden kasvuvauhti riittää ylläpitämään alkuvuoden kaltaista kasvua, vaikka viennin kasvu hidastuisi tuonnin vauhtiin (eli nettoviennin kontribuutio putoaisi nollaan). Siten viennin kasvun selkeäkin viileneminen ei välttämättä tarkoita talouskasvun hidastumista. Tämä eteenkin, kun huomioi, että viennin hidastuminen myös hidastaa tuonnin kasvua, kun vientiin käytetään tuotuja tuotantopanoksia.

 

Teknologiamullistuksen ripeydestä

Viime viikkoina on Suomessa esitetty hyvin erilaisia näkemyksiä vauhdista millä teknologinen muutos tulee mullistamaan työelämää. Ääripäinä ”odotettua pienempi” ja ”uusi aikakausi”. Retoriikasta huolimatta näkemyksissä on paljon yhtäläisyyksiä: Merkittäviä muutoksia on edessä, mutta kukaan ei näe todennäköisenä, että lähitulevaisuudessa ongelmana olisi, ettei ihmistyövoimaa enää tarvittaisi.

Nordean Aki Kangasharju kiinnitti kirjoituksessaan Suomi selviää – robottien uhkaa yliarvioidaan huomiota OECD:n viime vuonna julkaisemaan analyysin jonka mukaan ainoastaan 7 prosenttia työpaikoista olisi vakavasti uhattuna seuraavien vuosikymmenien aikana. Tämä antaa hyvin toisenlaisen kuvan kuin mm. ETLA:n selvitys jonka mukaan kolmannes työpaikoista olisi uhattuna.

Rise of the Robots kirjan kirjoittaja Martin Ford väitti Suomi-vierailullaan lehtitietojen mukaan, että tällä kertaa koneet todellakin vievät työt. Pii-laaksossa kaikki ovat kuulema vakuuttuneita siitä, että uusi aikakausi on käsillä. ETLA:n seminaarissa globalisaatio-tutkija Richard Baldwin visioi miten digiteknologian avulla myös nyt palvelusektorin työpaikat altistuvat kansainväliselle kilpailulle (esitysvideossa paljon muutakin kiinnostavaa, kannattaa katsoa).

Keneen uskoa? Kuten Baldwin selkeästi sanoikin puheissa, kukaan ei tulevaisuutta tiedä, ei edes hän. On siten järkevää pohtia ja varautua erilaisiin skenaarioihin.

Ammatteja vai työtehtäviä?

OECD:n tutkijoiden alhainen arvio tuntuu olevan hyvin linjassa sen kanssa, että viime vuosien tilastotietojen mukaan ongelmana on pikemmin automatisaation hitaus. Arvio ei kuitenkaan perustu pessimistisempään näkemykseen teknologisesta kehityksestä. Peruslähtökohtana on aivan samat asiantuntija-arvaukset kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Ero on siinä, että OECD:n tutkijat yrittävät ottaa huomioon sitä työtehtävien kirjoa mitä eri ammateissa on, eikä luokitella ammatteja sellaisiin jota voidaan automatisoida ja sellaisiin jota ei voida. Useimmissa ammateissa on sekä työtehtäviä jossa ihmistä voidaan korvata koneella, ja tehtäviä johon ihmistyövoimaa yhä tarvitaan.

OECD:n tutkijat toteavat esimerkiksi, että aikaisemmat tutkimukset, joiden mukaan 98 % kirjanpitäjien ja tilintarkastajien työstä voisi automatisoida eivät ota huomioon sitä, että tälläkin alalla valtaosalla on tehtäviä, joihin liittyy vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, eikä ainoastaan automatisoitavissa olevaa tietojen murskausta. Työn luonne muuttuu kuin rutiiniprosessit koneistetaan, mutta tilintarkastajia edelleen tarvitaan.

Lopputulemana on, että automaation vaikutukset nähdään jakaantuvan tasaisemmin. Harvat ammatit ovat suuressa vaarassa hävitä, mutta lähes kaikissa ammateissa on mahdollista automatisoida ainakin osan tuotannosta. Tämä olisi varsin miellyttävä skenaario. Tuottavuus kasvaisi mukavasti, mutta haaste löytää korvatuille työntekijöille muuta työtä ei olisi yhtä suuri, kun kokonaisia ammattikuntia ei samassa määrin katoaisi.

Task vs Occupation based approach

Lähde: OECD: The risk of automation for jobs in OECD countries

OECD:n ennakoima kehitys ei luonteeltaan poikkeaisi aikaisemmista teknologiamurroksista. Lähtökohtaisesti robotit siis vapauttavat ihmisiä muuhun työhön kuten traktorit ja muut koneet aikaisemmin. Ero olisi ainoastaan siinä mitä työtehtäviä automatisoidaan.

Entä jos kaikki työtehtävät koneistetaan?

Aivan toisenlainen haaste olisi, jos tekoäly kehittyisi siten, että koneet voisivat korvata ihmisen kaikissa työtehtävissä. Tietokoneet kirjoittaisivat romaaneja, ja erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät androidit hoitaisivat vanhuksia.

Tällaisen skenaarion Martin Fordkin esittää kirjassaan, mutta hänkin pitää tätä yhä kaukaisena. Olin varsin yllättynyt, että hänen käsitys todennäköisestä muutoksesta oli varsin maltillinen. Hän esimerkiksi uskoo kirjassaan, että vie vielä paljon aikaa ennen kuin itseään ajavien autojen sallitaan valtaavan teitä, vaikka teknologisesti se olisikin mahdollista paljon ripeämmin. Hän suhtautuu myös suhteellisen pessimistisesti siihen, että automatisaatio voisi tehostaa terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Ford ei esitä tarkkoja lukuja siitä kuinka ripeästi työpaikkoja kokonaisuudessaan automatisoidaan. Teknologinen visio ei kuitenkaan näytä paljon poikkeavä OECD:n tutkijoiden.

Tässä Baldwinin visio siitä miten hotellien siivoustakin ulkoistetaan matalapalkkamaihin kauko-ohjattavien laitteiden kautta kuulostaa paljon radikaalimmalta. Kielitaitokaan ei ole kynnys, kun koneet kohta (jos ei jo nyt) reaaliaikaisesti pystyvät kääntämään puhuttua kieltä.

En näe syytä epäillä Baldwinin viestiä, että yhä enemmän palveluiden eikä ainoastaan tavaroiden. tuotantoa ulkoistetaan kaukaisiin maihin. Rahoitusalalla jo sekä back-office toimintoja, että osake-analyytikon töitä on siirretty matalapalkkamaihin. Tuskin kukaan, en ainakaan minä, pystyy ennustamaan kaikkea mitä teknologinen kehitys tulee tekemään mahdolliseksi.

Epäilen kuitenkin, että tässäkin tulee olemaan eroa työtehtävien välillä. Minulla on jonkin verran kokemusta työskentelystä intialaisten osakeanalyytikkojen kanssa. Ne voivat tehdä osan työstä, mutta minun on edelleen vaikea nähdä, että kovin moni suursijoittaja haluaa keskustella videolinkin kautta intialaisen analyytikon näkemyksestä suomalaisesta pörssiyhtiöstä. Fyysisellä läsnäololla ja paikallisen kulttuurin ymmärryksellä on vielä monessa asiassa ratkaiseva merkitys, jota googlen kääntäjä ja videokonferenssilaitteet tuskin pian korvaa. Enkä oikeasti jaksa uskoa, että hotellihuoneiden siivoustakaan tullaan hoitamaan etätyönä, ainakaan lähivuosina. Sen sijaan siivojat yhä useammin (jo nyt) ovat maahanmuuttajia.

Eli tältäkään osin asiat tuskin ovat nyt täysin toisin. Globalisaation eteneminen edelleen pienentää palkkaeroja maiden välillä, ja muuttaa tulonjakoa maiden sisällä.

USA:n harhaanjohtava palkka – tuottavuus kuilu

Usein toistettu tosiasia on, että Yhdysvalloissa tavallisen työntekijän reaalipalkka on nyt samalla tasolla kuin 70-luvun alussa, vaikka työvoiman tuottavuus on tänä aikana enemmän kuin tuplaantunut.  Selitys tälle on kuitenkin monimutkaisempi kuin mitä ensi kuulemalla voisi olettaa.  Ero johtuu vain pieneltä osin siitä, että lisääntynyt tuottavuus on valunut yritysten paisuneisiin voittoihin. Tuloerojen kasvu eri palkansaajaryhmien välillä on todennäköisesti merkittävämpi tekijä, mutta sekin selittää vain osan erosta. Merkittävä selitys erolle löytyy tilastojen laskennan yksityiskohdista, ennen kaikkea käytettyjen hintaindeksien eroista.

USA työvoiman tuottavuus ja palkat

Ero tuottavuuskasvun ja palkkakehityksen välillä nostetaan esiin mm. Martin Fordin kirjassa The Rise of the Robots, jota luin nyt kesällä keväällä käymäni keskustelun robotisoinnin vaikutuksista innoittamana. Ford maalaa synkän kuvan palkansaajien tulojen hupenemisesta, kun robotit ottavat hyvät työpaikat, ja jäljelle jää suurimmalle osalle ainoastaan matalapalkkaisia palvelutöitä.

Selitys erolle ei kuitenkaan ole, että yritysten omistajat ovat pystyneet kuittaamaan kasvavina voittoina tuottavuuden kasvun tuoman kustannussäästön. Palkansaajien osuus kansantulosta on tosin supistunut tänä ajanjaksona, mutta ainoastaan 67 prosentista 62 prosenttiin. Tämä on siten nakertanut keskimääräisiä palkkoja vain 7 prosenttia. Tämä selittää siten vain pienen osan kuilusta. Suurin osuus tuottavuuskasvusta on valunut hintoihin, kuten selitin keväällä.

USA palkkatulojen ja yritysten voittojen osuus BKTsta

Reaalipalkat kääntyivät nousuun 20 vuotta sitten

Huomionarvoista on myös, että palkkojen kansantulo-osuuden lasku on tapahtunut 90-luvun alun jälkeen. Reaalipalkat sen sijaan laskivat reippaasti vuodesta 1973 90-luvun alkuun. Viimeiset parikymmentä vuotta palkat ovat itse asiassa lievästi nousseet, juuri sinä aikana jolloin voittojen osuus kansantulosta on kasvanut.  Tältäkin osin palkansaajien pienenevä osuus kansantulosta on huono selitys synkälle palkkakehitykselle.

Se että reaalipalkat vuodesta 1995 ovat (tosin hitaasti) kasvaneet rauhoittaa myös pelkoja siitä, että kehitys vääjäämättä kiihtyvää vauhtia olisi menossa huonompaan suuntaan. Kun etsii selitystä surkeaan palkkakehitykseen, sitä täytyy etsiä tekijöistä, jotka vaikuttivat vahvemmin 70- ja 80-luvulla kuin viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi Martin Fordin maalailemaan kuvaan kiihtyvästä palkkoja alentavasta IT-vallankumouksesta tämä sopii huonosti.

Työvoimakulut reaalisesti nousseet yli 50 %

Kuilu selittyy pitkälti sillä, että rivityöntekijän palkkojen kehitys on vain osa palkkakuluista. Työvoimakustannukset tuntia kohden ovat reaalisesti 70 luvun alusta nousseet yli 50 prosenttia. Ero selittyy laajentuneilla eroilla palkansaajaryhmien välillä (esimiesasemissa olevien palkat ovat nousseet ripeämmin) ja toisaalta paisuneilla palkkasivukuluilla.

USA työvoiman tuottavuus, palkat ja työvoimakustannukset

Vuodesta 1980 työntekijöiden kokonaiskorvaus, mukaan lukien luontaisedut, ovat nousseet 10 prosenttia enemmän kuin palkkakulut. Tämä heijastanee ensisijaisesti ripeästi kasvaneita terveydenhoitokuluja. Terveydenhuolto on tyypillisesti Yhdysvalloissa työnantajan maksama luontaisetu.

Tuloerojen kasvu on Oxford Universityn tutkijaryhmän tekemän analyysin mukaan jarruttanut keskivertoisen (mediaani) kotitalouden tulojen kasvua Yhdysvalloissa 0,3 %-yksiköllä vuodesta 1979. Jos tämä vastaa palkkaerojen kasvun suuruutta, tämä olisi siten sekin kumulatiivisesti hidastanut keskiverto-palkkojen nousua noin 10 prosenttiyksiköllä.

Kuluttajahinnat nousseet tuotantohintoja ripeämmin

Reaaliset työvoimakulutkin ovat nousseet selkeämpi hitaammin kuin tuottavuus. Tämä selittyy kuitenkin pitkälti erossa käytettyjen inflaatiomittareiden välillä. Tuottavuuskasvu perustuu BKT-deflaattoriin, joka mittaa koko kansantalouden tuotannon hintakehityksen.  Reaaliset työvoimakustannukset on laskettu kuluttajahintojen mukaan. Kuluttajahinnat ovat kuitenkin vuodesta 1970 nousseet 25 prosenttia enemmän kuin BKT-deflaattori.

Jos tuottavuuskasvua laskettaisiin kuluttajahinnoilla (vaaleansininen viiva yllä olevassa työvoimakustannuksia käsittelevässä kuvassa) ero työvoimakustannusten ja tuottavuuden välillä supistuu lähes olemattomiin ennen vuotta 1995. Sen jälkeen voittojen osuus todellakin on kasvanut hivenen.

USA kuluttajahinnat suhteessa BKT deflaattoriin

Kysymys tältä osin ei siis ole siitä, että tuotannon tuottamat dollarit olisivat vähenevässä määrin kantautuneet työntekijöille. Kysymys on siitä, että amerikkalaisen tuotannon hintataso on laskenut suhteessa amerikkalaisten kuluttamien tuotteiden hintatasoon. Amerikkalaisten kuluttajien ostovoima ei ole siten kasvanut yhtä paljon kuin niiden tuotanto. Kun tuottavuuskasvu esimerkiksi amerikkalaisessa teknologiteollisuudessa on valunut laitteiden aleneviin hintoihin, kasvaneella tuotannolla ei ole voitu kustantaa vastaavaa lisäystä esimerkiksi bensiinin kulutuksessa.

Inflaatiomittarit voivat eriytyä esimerkiksi koska tuontihintojen nousu näkyy kuluttajahinnoissa, mutta ei vaikuta bkt-deflaattorin, joka siis mittaa USA:n tuotannon hintaa. Suurimmat erot deflaattorin ja kuluttajahintojen välillä tulivatkin 70-luvun öljykriisien aikana, jolloin kuluttajahinnat nousivat selkeästi deflaattoria enemmän. Silloin nähtiin myös jyrkin lasku reaalipalkoissa.

Eroa eri hintaindeksien välillä on syntynyt myös mm siksi, että investointitavaroiden hinnat ovat nousseet hitaammin kuin kulutuskorin.

Heikon amerikkalaisen palkkakehityksen taustalla on siis moninaisia tekijöitä. On siten selkeästi harhaanjohtavaa esittää eroa palkkojen nousun ja tuottavuuskasvun välillä minkään yksittäisen tekijän, kuten automatisaation, vapaakaupan, maahanmuuton tai ”uusliberalisen” politiikan kustannuksena.

Palkkakehitys ei myöskään ole niin synkkä, kun väite siitä, että reaalipalkat eivät 40 vuoteen ole nousseet antavat ymmärtää. Reaalipalkat ovat edeltävien vuosikymmenien laskun jälkeen viimeiset parikymmentä vuotta olleet nousussa, ja luontaisedut huomioiden palkkatulot ovat selkeästi korkeammat kuin 40 vuotta sitten.