Hyvinvointivaltion myyttinen alasajo
Ainakin niin kauan kuin olen seurannut julkista keskustelua (80-luvun alusta) on valiteltu hyvinvointivaltion alasajosta. Suomessa julkiset menot henkeä kohden ovat tänä aikana reaalisesti tuplaantuneet, ja ovat nyt korkeammalla kuin koskaan. Julkisten menojen osuus koko taloudesta ovat nousseet noin puoleen, ja talouden laskusuhdanteissa kuten nyt vielä reippaasti korkeammalle.
Valituksia julkisen sektorin alasajosta ei silti ehkä ole syytä vain kuitata perusteettomina. Ne kielivät perustavan laatuisesta ongelmasta yhteiskuntarakennelmassa jota ei enää voi peittää, kun julkisen talouden osuutta taloudesta ei voi enää merkittävästi kasvattaa.
Lähde: Kansainvälinen valuuttarahasto
Olof Palme kiteytti hyvinvointivaltio-ajattelun lauseeseen ”Politik är att vilja”, ”Politiikka on tahdon asia”. Halutaan kaikkea hyvää, ja päätetään toteuttaa sitä. Tämä oli mahdollista sillä, että verotusta jatkuvasti kiristettiin ja julkisen sektorin osuus kansantulosta kasvoi.
Raja tulee kuitenkin ennen pitkään vastaan. Verotulot eivät voi nousta sataan prosenttiin BKT:sta.
Julkisen sektorin menot voivat silti yhä kasvaa siinä tahdissa kuin talous kasvaa. Tämä kasvuvara ei kuitenkaan riitä siihen, että voidaan välttää menojen leikkauksia.
Yhteiskunnan muutos vaati sopeuttamista. Jos väestö ikääntyy, tarvitaan enemmän voimavaroja vanhusten huoltoon ja vähemmän kouluihin. Opetusmenojen karsiminen, esimerkiksi kouluja lakkauttamalla, koetaan kuitenkin palveluiden alasajona. Sitä se tietysti onkin, niille lapsille joiden koulumatka pitenee.
Julkiset menot ovat kasvaneet myös palkkojen nousun kautta. Tämä ei olisi ongelma, jos palkkojen nousu heijastaisi vastaavaa tuottavuuden nousua. Julkisen sektorin palkat seuraavat kuitenkin yleistä tuottavuuden kasvua taloudessa, mutta julkisten palveluiden tuottavuuden kasvu on selkäesti heikompaa (ns. Baumolin tauti). Samoilla menoilla saadaan siten vähemmän palveluita.
Politiikka ei ole enää tahdon asia. Politiikka on nyt valintojen asia. Täytyy tehdä valintoja siitä, mihin rajattuja voimavaroja käytetään.
Jokapäiväisessä elämässämme teemme kaikki valintoja siitä mihin käytämme tulomme. Taulu-TV vai etelänmatka? Uudet talvisaappaat vai illallinen ravintolassa? Kaikki valinnat eivät ole kovin fiksuja tai harkittuja, mutta meillä on ainakin käsitys siitä miten saamme rahoista eniten iloa irti.
Julkisella sektorilla valmius punnita vaihtoehtoja on kehno. Ei kukaan pystyy vertaamaan koululaisten hyötyä lähikoulun säilyttämisestä vanhusten saamaan hyötyyn kodinhoidon kehittämisestä. Poliitikkojen selkäytimestä tulee vastaus, että on väärin asettaa koululaisia ja vanhuksia vastakkain. Jos menoja ei voi kasvattaa rajatta, tällaisia valintoja kuitenkin tehdään, tiedostaen tai tiedostamatta.
Yritykset tehostaa julkista tuotantoa jäävät myös usein vain palvelujen heikentämiseksi. Tuottavuuden kasvattaminen vaatii toimintojen ja asiakkaiden tarpeiden syvällistä ymmärtämystä ja luovaa ajattelua. Tuottavuuden kasvattamista ei saavuteta keskitetyllä ohjauksella hallituksen päätöksellä, vain ainoastaan ruohonjuuritason työllä.
Valituksille julkisen sektorin alasajoista ei siten ole loppua näkyvissä. Taustalla oleviin ongelmiin voidaan saada helpotusta ainoastaan sillä, että mietimme uudelleen koko meidän tapaa järjestää julkisen sektorin hoitamia palveluita. Onko todellakin maan hallituksen aisa päättää vuosiksi eteenpäin kuinka monelle vanhukselle tarvitaan laitoshoitoa? Vai pitäisikö päätösten tapahtua joustavammin ruohonjuuritasolla vaihtelevien yksilöllisten tarpeiden mukaisesti?
Juttu on julkaistu myös Taloustaidon blogissa.
Roger Wessman 
Paljon tosiaan ovat julkiset menot nousseet. Muistan 1980-luvun oikein hyvin. Mitä meiltä silloin puuttui. Otetaan silloiset lakikirjat esiin ja lopetetaan kaikki sittemmin aloitetut palvelut. Siinä olisi säästöjä noin aluksi. Jos ei riitä, palataan 1970-luvulle, kyllä elämä silloinkin onnistui ihan hyvin. Ja oli 1960-lukukin hienoa aikaa, musiikkikin paljon parempaa kuin nykyään.
Asiallinen näkemys ja hyvä ottaa esille. Kunnalliset velvoitteet ovat käsittääkseni kasvaneet -60 luvulta n. 50 laista tämän päivän yli 500:aan. Mutta onko konaisuudessa palvelut ja niiden toteutus laajentunut ja parantunut samassa suhteessa. Uskon että ongelmamme on se että milloin kukakin enemmän tai vähemmän ymmärrystä omannut poliitikko on päässyt liiankin vastuulliseen virkaan. Usein luullaan että asiat laitetaan kuntoon kun määrätään lailla jokin yksityiskohta ja sitten kaikki on hyvin. Yleinen virhe koko järjestelmässämme. Laithan eivät suinkaan anna resursseja tai edes välttämättä paranna kokonaistoimintaa. Mutta lisää raportoinnin ja seurannan määrää mikä taas joko lisää resurseja tai ottaa niitä toiminnalliselta puolelta. Ja tapahtumien perusteella selvästi heikentää yleistä kunnioitusta lakeja sekä niiden laatijoita kohtaan.
Jos asiat ovat hoituneet hyvin ihan ihmisten oman ja järkevän toiminnan perusteella niin miksi pitää rakentaa jatkuvasti hankalampi ja kalliimpi byrokraattinen verkko. Useinhan lakeja yleisellä tasolla laaditaan pikavauhtia kun jotain näkyvää tapahtuu ja poliitikko jonka alaa tapahtumat koskee haluaa ”tehdä asialle jotain”. Myöhässä tietenkin ja sitten yleensä myös ei poista yksittäisiä poikkeustapahtumia mutta koko yhteiskunta kärsii jatkuvasta ”parantelusta”. Poliittista silmänlumetta joka kuristaa pikkuhiljaa koko yhteiskuntaamme, niin yleisesti kuin kunnalistaloudellisesti. Kaiken kaikkiaan hyvä demokraattinen järjestelmämme sallii aivan liian heikoilla edellytyksillä toimivia ihmisiä valittavan aivan liian vaativiin tehtäviin.
Ja sairaanhoidon menot ovat kasvaneet. 80-luvulla joutui odottamaan magneettikuvaukseen 10 vuotta, kun sellaista ei ollut olemassakaan,