Kehysriihi sementoi julkisen sektorin paisumista

Hallituksen kehysriihen yksityiskohtia on riepoteltu julkisuudessa vilkkaasti. Keskustelussa lapsilisien leikkauksista helposti jää hämärään se, että näillä linjauksilla julkisen sektori osuus taloudesta on pysyvästi jäämässä suuremmaksi kun mitä se oli ennen viime vuosien talouskriisejä.

Julkiset menot ovat tavanomaiseen tapaan talouden taantumassa kasvaneet suhteessa bruttokansantuotteeseen. Verojen haukkaama pala bruttokansantuotteesta on myös kasvanut kun hallitus on pyrkinyt veronkorotuksilla saamaan alijäämän kuriin.

Kehysriihen yhteydessä ilmoitetut veronkorotukset vielä nostavat veroastetta noin puolella prosenttiyksiköllä BKT:sta. Toki nyt menojen leikkauksilla pyritään myös laskemaan valtiontalouden menoja seuraavan neljän vuoden aikana summalla joka on myös noin puoli prosenttia BKT:sta.

Lopputulemana on vääjäämättä veroaste joka on vielä nykyistä korkeampi, jos tätä linjaa jatketaan kunnes julkinen talous on saavuttanut tasapainon ja menot ja tulot kohtaavat toisiaan. Julkisten menojen suhde BKT:hen toki myös hallituksen suunnitelman mukaan laskevat nykyisestään, mutta jäävät paljon korkeammalle tasolle kuin ennen talouskriisejä.

Talouden kasvu tosin vaikuttaa lopputulemaan. Julkisten menojen BKT-suhde ei välttämättä laske säästöpäätöksistä huolimatta, jos talouden taantuma jatkuu, kuten viime vuosina ollaan nähty. Talouden toipuminen vastaavasti saisi menojen BKT-suhdetta laskemaan enemmän.

Veroasteeseen talouskasvulla ei ole suurta vaikutusta. Verojärjestelmän progressiivisuuden vuoksi talouskasvu hivenen automaattisesti kiristää verotusta. Siten vahvallakin talouskasvulla julkisen sektorin tasapaino saavutettaisiin veroasteella joka on nykyistä korkeampi.

Toki voidaan argumentoida, että syntyisi tilaa veronalennuksille kun talouden elpyminen alentaa julkisten menojen BKT-suhdetta. En kuitenkaan ymmärrä miksi veroja on korotettu, jos tämä olisi tavoitteena. Tilapäisissä kiristystoimissa taantuman aikana ei ole mitään järkeä. Ne entisestään syventävät taantumaa ja hidastavat toipumista, eivätkä ratkaise rakenteellisia ongelmia. Tilapäisratkaisut helposti jäävät pysyviksi: kun talous elpyy syntynyttä jakovaraa käytetäänkin menojen lisäykseen.

Kuinka paljon talouden pitäisi sitten kasvaa, jotta esimerkiksi vuoden 2020 mennessä julkisten menojen BKT-suhde palautuisi taantumaa edeltävälle normaalitasolle 50 prosenttiin BKT:sta?

Yksinkertainen laskutoimitus kertoo, että vaaditaan noin 2,2 prosentin keskimääräinen vuotuinen talouskasvu tavoitteen saavuttamiseksi.

Kun selitin miksi hallitus ei voi laskea talouskasvun varaan, totesin, että puolentoista prosentinkin BKT:n kasvun aikaansaaminen voi olla haastavaa. julkisten menojen täytyy supistua reaalisesti hiukan yli neljällä prosentilla, jotta puolentoista prosentin kasvulla saataisiin julkisen sektorin BKT-osuuden laskemaan 50 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Nyt tehdyt säästöpäätökset vähentävät julkisia menoja vain noin prosenttiyksiköllä.

Säästötarve on herkkä oletuksille talouden kasvusta. Prosentin vuotuisella talouskasvulla säästötarve lähes tuplaantuu. Kahden prosentin vuotuisella talouskasvulla nyt tehdyt leikkauspäätökset riittävät tavoitteen saavuttamiseen.

Nämä laskelmat toki olettavat, että julkiset menot muilta osin pysyvät muuttumattomilta. Eli tarvetta on lisäsäästöihin sitä myötä kun esimerkiksi väestön vanhenemisen myötä eläkekulut ja vanhusten hoitomenot kasvavat.