Syrjäytyminen ja elvytyksen vaikutus
Huomasin, että professori Haaparanta ohimennen komentissaan viittasi minun esittämään kritiikkiin hänen laskelmista:Maksaisiko elvytys itsensä takaisin? Kirjoitin selventävän kommentin Akateemiseen talousblogiin.
Ehkä oleellisen osa kommentistani koskee sitä kuinka suurta pysyvää taloden aktivitettia vahvistavaa vaikutusta voi odottaa siitä, että elvytystoimilla estetään työvoiman pysyvää syrjäytymistä- Tästä on käyty keskustelua myös kommenteissa ja twitterissä.
Akateemisessa talousblogissa kirjoitin
”…minun on vaikea uskoa, että tämän perusteella finanssipolitiikan pysyvä BKT:ta nostava vaikutus olisi läheskään 60 prosenttia alustavasta elvytysvaikutuksesta.
Ymmärtääkseni tämä vaati sen, että 60 prosenttia niistä, jotka elvytystoimien myötä työllistyvät tämän ansiosta välttyvät pysyvästi syrjäytymästä. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Ei syvienkään taantumien seurauksena 60 prosenttia työttömiksi joutuneista ole työmarkkinoilta yleensä syrjäytyneet.
Lisäksi pitää vielä huomioida, että yhden vuoden tilapäinen elvytys ei välttämättä riitä pelastamaan kaikkia syrjäytymisvaarassa olevia, jos yksityinen kysyntä on sitkeästi heikko. Jos elvytystä täytyy jatkaa esimerkiksi kolme vuotta ehkäisemään kaikkien syrjäytymistä, elvytysvaikutuksen ”hystereesi-kerroin” kai putoaa kolmannekseen. ”
Suomen laman karmea pysyvä vaikutus työllisyyteen
Tarkastelin varmuuden vuoksi miltä tämä näyttää Suomen talouslukujen valossa. 90-luvun laman aikana työllisten osuus 15-64 vuotiaista tippui 15 prosenttiyksiköllä. Työvoima tippui 6 prosenttiyksikköä, eli pahimmillaan 40 prosenttia vailla töitä jääneistä oli jättänyt työvoiman.
Kun talous alkoi piristyä ja työvoiman kysyntä kasvoi, työvoimakin alkoi palautumaan. Vuonna 2002 työvoimaan osallistumisaste oli ainoastaan 2 prosenttia alle 1990 luvun alun. Työllisyysaste oli silloin yhä runsaat 6 prosenttiyksikköä alle lamaa edeltävien tasojen. Eli jos pitää tätä arviona pysyvästä vaikutuksesta työllisyyteen (ja kasvanutta osaa työvoimaan tilastoituneista todellisuudessa työvoimasta syrjäytyneenä), tämäkin tukisi arvioita että 40 prosenttia työllisyyden laskusta olisi jäänyt pysyväksi.
Vuonna 2002 ei kuitenkaan vielä työvoiman saatavuus ollut rajoittava tekijä. Työvoimapulasta alkoi näkyä merkkejä vasta 2007-2008. 2008 työllisyysaste oli enää noin 4 prosenttiyksikköä alle lamaa edeltävien tasojen.
Eli tämän karkean tarkastelun perusteella 25-40 prosenttia työllisyyden laskusta olisi jäänyt pysyväksi. Karmea lukema, joka korostaa miksi on kaikki syy yrittää välttää 90-luvun kaltaista lamaa, sen kärsimyksen lisäksi mitä syvä lama aiheutti.
En millään kuitenkaan tämän tarkastelun perusteella usko, että jos vain yhtenä vuonna oltaisiin elvytystoimilla nostettu taloutta täystyöllisyyteen, 60 prosenttia työllistetyistä olisi pelastettu syrjäytymisestä. Jos työllisyyden pysyvän laskun välttämiseksi julkisilla elvytystoimilla olisi pitänyt työllistää viisi vuotta, niin yhden vuoden elvytyksen pysyvä vaikutus olisi silloin 5-8 prosenttia alkuperäisestä elvytysvaikutuksesta.
Entä nyt?
Kuva myös selittää sen, miksi hivenen ärsyynnyn kun puhutaan siitä, että Suomen nykyinen ahdinko on 90-luvun lamaa pahempi. Työllisyyden lasku on toista suuruusluokkaa.
Tosin työllisyyden lasku käsittääkseni aliarvioi nyt suhdanneluonteisen työvoimavarannon kasvun. Työvoimaan osallistumisaste näyttää rakenteellisesti kasvaneen kuten kirjoitin viime viikolla Suomalainen työvoima on yllättävässä kasvussa.
Elvytyskeskusteluun liittyen tarkastelin myös Haaparannan esille nostamaa esimerkkiä kiristymisen vaikutuksista: Case Hollanti, Johtopäätökseni oli, että finanssipolitiikan kerroin näyttää olleen suurin piitein yhden luokkaa tässäkin tapauksessa – eikä siten anna mitään suurta syytä uudelleenarvioida kirstymistoimien vaikutuksia.
Silti toki ei ollut järjen hiventäkään keskellä Euroopan taantumaa jyrkästi kiristää finanssipolitiikkaa maassa jossa julkinen velka oli euroalueen alhaisempia ja vaihtotaseen ylijäämä suurimpia.
Roger Wessman 
Kiitos talouspoliittisen keskustelun tason nostamisesta !
Työllisyyskuviostasi voisi myös päätellä, että 90 luvun laman aikana työllisyystilanne vaikutti selvästi työvoiman tarjontaan, se laski työttömyyden kasvaessa ja nousi työttömyyden laskiessa. Ei siis tarvittu mitään erityistoimenpiteitä a la Vartiainen / Borg. Mitä luulet että olisi tapahtunut, jos keskellä 90 – luvun lamaa olisi lähdetty ns työlinjalle, olisko työttömyys vähentynyt ?
Kiitos palautteesta,
Todellakin työvoiman kehitys on osittain suhdanneluonteista. Jossain määrin on syytä olettaa, että työvoima tulee kasvamaan jos ja kun talous elpyy.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että toimet työvoiman tarjonnan lisäämiseksi olisivat välttämättä tarpeettomia. Suhdanneluontein kasvuvara työvoiman tarjonnassa on kuitenkin rajattu.
Jos työlinjalla tarkoitetaan toimia työvoiman tarjonnan kasvattamiseksi, ja oletetaan että finanssipolitiikka ei yleensä kiristetä (esimerkiksi mahdolliset leikkaukset tulonsiirroissa kannustimien vahvistamiseksi kompensoidaan verojen laskulla tai muiden menojen lisäyksellä) veikkaisin että vaikutus työllisyyteen ja talouskasvuun olisi ollut jonkun verran positiivinen. Osa lisääntyneestä työvoimasta olisi työllistetty työssä, jota ei muuten olisi tehty ollenkaan. Pahimmassakin lamassa on joku yhdistelmä ominaisuuksia, josta työmarkkinoilla on pulaa.
Positiivinen vaikutus olisi kuitenkin ollut keskellä lamaa pieni. Merkittävämpi sitten 2000 luvun alkuvuosina kun työmarkkinat alkoivat kiristymään.
Nyt ei ole läheskään yhtä suuri työvoimareservi, joten työvoiman tarjonnan lisäämisestä voi olla enemmän ja nopeammin hyötyä.
Kiitos vastauksesta. En tosin ihan ymmärrä, miksi työn tarjonnan lisääminen työttömyyden vallitessa välttämättä parantaisi työllisyyttä. Tai olisiko se edes toivottavaa, jos se lopulta johtaa vain matalapalkkaisen ja alhaisen tuottavuuden työpaikkojen määrän kasvuun.
Anyway niin viimeaikaista keskustelua seuratessa tulee tunne että ”villakoiran ydin” on tuotantokuilun suuruudessa. Jos se on pieni, ei kannata elvyttää, jos se on suuri, kannattaa. ”Virallinen totuus” tuntuu olevan ertä se on pieni. Mutta onko välttämättä näin, ottaen huomioon NAIRU tason mittaamisen suhdanneriipuvaisuuden ? Mitä jos NAIRU todellisuudessa onkin samalla tasolla kuin viime noususuhdanteessa ? Ja onko varmaa että työllisen työvoiman määrä laskee, suhdanteista riippumatta ? Kumpi on isompi riski, valtionvelan liiallinen kasvu vai sekulaarinen stagnaatio mikäli nyt ylivarovaisen suhdannepolitiikan takia jumiudutaan matalan kysynnän ja työllisyyden tasolle ?
Kiitos kommentista,
En ole niinkään varma että villakoiran ydin on (ainoastaan) tuotantokuilun suuruus. Ei ole aina kovin selkeä mitä tarkoitetaan suhdanneluonteisella tai rakenneongelmalla.
https://rogerwessman.com/2014/09/22/suhdanne-ja-rakenne-ongelma/
”Voidaan sanoa että ongelma on (ainakin osittain) suhdanneluonteinen, jos
• meillä on työvoimaa ja muuta tuotantokapasiteettia jota voitaisiin työllistää elvytystoimilla
• kotimaista kysyntää voidaan pysyvästi kasvattaa, ilman että talous ajautuu kestämättömään velkakierteeseen
• talouden tilannetta heikentää muun euroalueen suhdanneluonteinen heikkous, jota voitaisiin korjata elvytystoimilla
Näiden kriteereiden mukaan vastaus kysymykseen onko meillä suhdanneluonteinen ongelma on kyllä, ei, kyllä.”
Tarkemmat perusteluni tässä
http://www.marketnoze.com/uutiset/ajankohtaista/rakenteellinen-vai-suhdanneongelma.html
Ongelma NAIRUN kanssa ei sinällään ole että tason mittaaminen on suhdanneriippuvainem, vaan että NAIRUAa voidaan ainoastaan suoraan havaita nousuuduhdanteessa kun NAIRU saavutetaan. Taantuman aikana voimme vain speluloida, onko NAIRU edellisestä taantumasta muuttunut.
Olen kommentoinut keskustelua siitä kuinka lähellä olemme NAIRU:a mm tässä:
http://www.arvopaperi.fi/kolumnit_kommentit/blogiareena/rogerwessman/antaako+tyottomyys+suomelle+kasvuvaraa/a1044856
Jälleen kerran, kiitos vastauksesta. Siitä tosin jäi ristiriitainen tunne: olemme pakotettuja tekemään Suomen kannalta epäoptimaalisia valintoja koska euroalueen laajuinen elvytys olisi välttämätön mutta epätodennäköinen Saksan vastustuksesta johtuen. Siispä on leikattava menoja koska hystereesi on jo pysyvästi nakertanut tuotantopotentiaaliamme eikä meillä ole kotimaisella elvytyksellä mahdollisuuksia muuttaa asioiden kulkua. Tämä on kovin valitettavaa sillä se on osin luovuttamista. Olen samaa mieltä siitä että kotimaisen kulutuskysynnän elvyttäminen ei välttämättä ole kestävää. Oleellista olisi saada investoinnit nousuun, mutta miten ? Myös viennin kasvu on välttämätön, ainoana keinona fiskaalinen devalvaatio joskin se on EU tasolla nollasummapeliä EU tason elvytyksen puuttuessa ja näin ollen epävarma strategia. Valitettavasti tuntuu siltä, että voimme tehdä kovin vähän, ja senkin vähän lopputulos on epävarma. Olisin itse sillä kannalla, että palkkamaltin ja veronkevennysten kombinaatio olisi paras strategia, mutta se ei riitä sekulaarisen stagnaation välttämiseen. Olisin samanaikaisen voimakkaan velkarahoitteisen julkisen investointiohjelman kannalla, joka kohdistuisi infraan sekä koulutukseen ml. T & K tuki tietyille avainsektoreille kuten cleantech, uusiutuva energia, digitalisaatio, uusi metsäteollisuus. Korkean tuottavuuden ja korkean teknologian alat ovat luontainen kehityssuuntamme. Jos vain leikkaamme, emmekä investoi, meitä uhkaa näivettyminen.
Niin valitettavasti todellisuus on monimutkainen.
Täystyöllisyyden tavoittelemisesta ei ole mielestäni missään tapauksessa syytä luopua, vaikka yksinkertaista ratkaisua ei ole. Leikkaukset eivät siinä auta. Pohdin Suomen optimaalista ratkaisua todellisuuden asettamien rajoitusten puitteessa puolitoista vuotta sitten tässä:
https://rogerwessman.com/2013/11/11/suomella-ei-elvytysvaraa/
Ja euromaana Suomen on syytä myös ottaa kantaa siihen, mikä on koko euroalueen kannalta paras politiikka.