Suhdanneluonteisen alijäämän merkitys
Pohdin Taloustaidon blogissa mitä johtopäätöksiä voi vetää OECD:n arviosta, että Suomen julkisen talouden alijäämä on puhtaasti suhdanneluonteinen Suomen ydinongelma työllisyys, ei julkinen alijäämä.
Pohdin Taloustaidon blogissa mitä johtopäätöksiä voi vetää OECD:n arviosta, että Suomen julkisen talouden alijäämä on puhtaasti suhdanneluonteinen Suomen ydinongelma työllisyys, ei julkinen alijäämä.
 | Pierre M: Kreikan uusi kaaos ja eur… |
 | Katrina: Jokaisella velalla on vel… |
 | Uuspunamultahallituk…: Julkisen talouden kokoa vähäte… |
 | Olavi: Ponzipelit, bitcoin, osakkeet… |
 | Aarre Päri: Sähkön siirtohinnan sääntelyst… |
Roger Wessman 
Hei, kiitos kirjoituksesta. En ihan ymmärtänyt miksi elvytys nyt kasvattaisi rakenteellista alijäämää jos se olisi tilapäistä ja meillä on suhdanneluontoinen tuotantokuilu ?
Rakenteellinen alijäämä on arvio siitä mikä olisi ollut julkisen talouden tasapaino kyseisenä vuonna vallitsevalla talouspolitiikalla, jos tuotantokuilu olisi ollut nolla. Eli rakenteellisen alijäämän muutos kuvastaa kuinka elvyttävää tai kiristävää politiikka on.
Ehkä tämä kirjoitus selkeyttää käsitteet:
https://rogerwessman.com/2014/10/24/onko-suomessa-finanssipolitiikka-elvyttavaa/
Tilapäinen elvytys kasvattaa siten tilapäisesti rakenteellista alijäämää.
Kirjoituksessani hain pysyvää ratkaisua tilanteessa jossa ei voida olettaa, että täystyöllisyys itsestään palautuisi eikä siten tilapäinen elvytys riitä.
OK tämä selvensi. Ongelma on siis rakenteellinen työttömyys jota suhdannepolitiikka ei korjaa. Mutta eikö toisaalta viimeaikaiset tutkimukset (hystereesi) ole viitanneet siihen että työttömyyden lajeja ei voidakaan niin selvästi erottaa. Toisin sanoen jos fokusoimme pelkästään rakenteellisen työttömyyden vähentämiseen hitaasti vaikuttavilla toimilla ja annamme suhdannetyöttömyyden sillä välin kasvaa tai pysyä korkeana, se muuttuukin rakenteelliseksi jolloin myös elvyttämättä jättäminen muodistaa ison riskin julkisen talouden kestävyydelle.
OECD:n arviosta olet samaa mieltä eli Suomen ongelma olisi täysin suhdanneongelma ,mutta myöhemmin annat suhdanteelle aivan uuden merkityksen ”Suhdanneluonteisella tarkoitetaan tässä puhtaasti, missä määrin taloudessa on käyttämätöntä työvoimaa jonka varassa taloutta voisi kasvattaa” , eli puhut minusta enämmänkin tuotantokuilun ongelmasta kuin suhdanneongelmasta.
Tne ja Asianharrastaja,
Tässä nyt liikutaan määritelmäkysymyksissä, joita sotkee se että Suomi on euroalueen jäsen jolloin ”normaalitaloudelle” kehittynyt käsitteistö ei luontevasti sopi. Eli mikä on suhdanneluonteista ja mikä rakenteellista on vähemmän selvää.
Tuotantokuiluongelma on sama kuin suhdanneongelma, jos oletetaan että taloudella on luonteva taipumus palautua tilanteeseen jossa tuotantokuilu on nolla. Tämä on yleensä lähtökohta, jos maalla on oma keskuspankki, joka huolehtii siitä, että tuotantokuilu umpeutuu. Tuotantokuiluongelma kertoo myös siitä työttömyydestä jota voidaan poistaa kysyntää lisäävällä talouspolitiikalla, eli siinäkin mielessä se on juuri sitä mitä yleisesti mielletään keynesiläisenä ”suhdannetyöttömyytenä”.
Jos rahapolitiikka ei nollakorkorajoitteesta johtuen pysty saamaan tuotantokuilua kurottua umpeen tarvitaan finanssipoliittista elvytystä. Tätä voidaan huoletta tehdä, kun nollakorkorajoite vallitsee, vaikka tämä olisikin pysyvä olotila eikä tilapäinen notkahdus. Eihän velka ole rasite, kun korot ovat nolla.
Ongelmana kun ollaan eurojäsen on, että voidaan olla tilanteessa jossa Suomessa on edelleen tuotantokuilu, mutta valtion alijäämän rahoittaminen silti on ongelma koska valtion takana ei ole omaa valuuttaa.
Ainoa kestävä tapa saada tuotantokuilua umpeen on silloin sisäinen devalvaatio, palkkojen alentaminen. Se on tuskaliaan hidas prosessi. Sitä voidaan nopeuttaa alentamalla työnantajien sosiaaliturvamaksuja. Mutta jos tällä tavalla palautamme täystyöllisyyden poistamme paineet palkkojen laskuun eikä siten luonteva tasapainottuminen tapahdu vaan julkisen tasapainon heikkeneminen jää pysyväksi. Jos työnantajamaksuja palautetaan entiselle tasolleen tuotantokuilukin palautuu.
Olen toki sama mieltä, että olisi syytä kiireellisesti saada työttömyyttä laskemaan, mm. Asianharrastajan mainitsemasta syystä, että pitkäaikaistyöttömyys voi muodostua pysyväksi. Lisäksi työvoiman pitäminen työttömänä on sekä yhteiskunnan voimavarojen tuhlausta, että sosiaalinen ongelma työttömille.
Tässä tuntuu vallitsevan jonkinlainen catch-22 tilanne. Sisäinen devalvaatio olisi kestävä ratkaisu, mutta niin hidas että pää voi jäädä vetävän käteen jos rakenteellinen työttömyys sillä välin pahenee. Elvytys tai fiskaalinen devalvaatio estäisi tämän mutta samalla myös estää tarvittavaa palkkojen laskua jotta sisäinen devalvaatio toteutuisi ja työttömyys paranisi kestävästi. Mikä siis neuvoksi ?
Kirjoitit:
”Ongelmana kun ollaan eurojäsen on, että voidaan olla tilanteessa jossa Suomessa on edelleen tuotantokuilu, mutta valtion alijäämän rahoittaminen silti on ongelma koska valtion takana ei ole omaa valuuttaa.
Ainoa kestävä tapa saada tuotantokuilua umpeen on silloin sisäinen devalvaatio, palkkojen alentaminen.”
Viittaat tässä ilmeisesti alijäämä ja bkt- sääntöihin eli ’maastrichtin’ sopimukseen, bkt-sääntöä on moni jo rikkonut Saksa mukaanlukien ja viimeksi Ranska rikkoi alijäämä sääntöä vedoten pakolaisongelmaa. Jos sääntöjä on näin kirjavasti rikottu niin onko se enää milläänmuotoa velvoittava. Sitäpaitsi säännöt on tehty valtioiden holtittoman julkisen velkaantumisen pelossa ja säännöistä puuttuu esimerkiksi ylijäämien rajaaminen. Nythän tämä ongelma on tullut esiin. Kyllä nähdäkseni tässä näkyy enemmän poliittiset pyrkimykset. Jotain osaa voi näytellä se, että olemme olleet pienenä maana aina jonkun isomman kainalossa kilttinä puolueettomana maana, ennen Venäjän ja nyt Saksan.
Sopimukset ovat sopimuksia ja siten aina muutettavissa, pakolaisongelman hoito olisi oiva paikka haastaa komemmin aiemmin mainitsemani ’maastrichtin’ sopimuksen säännöstöä.
Ugh.
Kiitos kommenteista,
Asianharrastaja,
Todellakin kaikilla vaihtoehdoilla on huonot puolensa. Silti en olisi noin synkkä.
Vaikka pitkäaikainen korkea työttömyys nostaa rakenteellista työttömyyttä jonkun verran, suurin osa työttömistä saadaan kuitenkin sisäisellä devalvaatiolla todennäköisesti ennen pitkää työllistettyä.
Fiskaalinen devalvaatio (yksinkertaisimmillaan työnantajien sosiaaliturvamaksujen siirtäminen työntekijöiden maksettavaksi) on tapa nopeuttaa sisäistä devalvaatiota. Se on kestävä ratkaisu. Se ei kasvata julkista alijäämää, joten maksuja voidaan pitää muutetulla tasolla niin kauan kuin on tarvetta.
Tne,
Olen samaa mieltää, että Suomessa olemme turhan tarkkoja alijäämäkriteereiden noudattamisessa. Kun olemme mukana rahaliitossa olemme kuitenkin periaatteessa riippuvaisia siitä, että muut jäsenmaat hyväksyvät meidän taloudenpidon. Muuten rahahanat voivat sulkeutuvat (kuten Kreikan kohdalla). Tämä asetta rajoitteen julkiselle velkaantumiselle.
Korot eivät myöskään välttämättä pysy alhaisina, vaikka edelleen Suomen taloudessa on suuri tuotantokuilu, jos tuotantokuilu muualla euroalueella umpeutuu. Tämäkin on tosin tänä päivänä aika kaukainen uhkakuva, mutta periaatteessa mahdollista. Jos meillä olisi oma valuutta, tämä ei olisi ongelma.
Toivottavasti on tosiaan niin että raja rakenne-ja suhdannetyöttömyyden välillä on sumea molempiin suuntiin eli voi tulla myös siirtymää takaisin työvoimaan jos suhdanteet paranevat. Ajattelin että fiskaalinen dev. rahoitettaisiin valtion kassasta eli se olisi elvytystä. Jos sen rahoittavat työntekijät se on tietysti eri juttu.
Roope Uusitalo väitti Akateemisessa talousblogissa, että pitää leikata neljä julkista työpaikkaa, jotta säästöillä saisi alennettua sivukuluja yhden työpaikan synnyttämiseen. Sinusta kannattaa silti leikata? Siksikö, että markkinoille työllistyvä tekee työtä, jota asiakkaat pitävät hintansa arvoisena, vai siksi, että tuo kerroin 4 on lyhyen aikavälin jousto ja pitkällä aikavälillä luku on pienempi.
Kiitos kysymyksestä,
Roope Uusitalon antama arvio tuntuu pessimistiseltä. Vaikutus riippuu mm. suhdannetilanteesta. Mitä parempi työllisyystilanne on, sitä enemmän on syytä odottaa että työnantajamaksujen lasku valuu palkkojen nousuun eikä työllisyyden kasvuun. Tässä tilanteessa, on syytä olettaa että työllisyysvaikutus on suurempi.
Tehokkain tapa varmistaa, että kaikki käytetyt rahat menevät työllisyyden parantamiseen todennäköisesti on suoraan palkata työntekijä, vaikka tilanne ei ole niin epäsuhtainen kuin Uusitalon esittämät luvut indikoivat. Velkarahoituksella julkisella sektorilla työllistäminen ei ole kuitenkaan kestävä ratkaisu. Tarvitsemme lisää työpaikkoja avoimeen sektoriin, jotka tuovat vientituloja talouteen. Ainoastaan siten työllistäminen on kestävällä uralla. Tätä tavoitetta työvoimakustannusten alentaminen edistää.