SAK:n nurinkurinen deflaationäkemys
SAK vaatii palkankorotuksia deflaation estämiseksi. Loogiselta kuulostava näkemys.
Jos kuitenkin ymmärtää, että huolestuttava deflaatio on oire talouden kysynnän heikkenemisestä se kuulostaa vähemmän järkevältä. Heikentynyt kysyntä nakertaa palkanmaksuvaraa. Tämä aiheuttaa paineita palkkojen laskuun, jos halutaan säilyttää työpaikkoja. Nostamalla palkkoja, palkanmaksuvara riittää yhä harvemman työllistämiseen.
Tämä selittää sen, miksi ne euromaat jossa inflaatio on pysynyt korkeimpana, kasvu on ollut hitainta mikä on herättänyt kysymyksen piristääkö deflaatio talouskasvua?
Deflaatiota vastaan pitää taistella nostamalla kysyntää, ei yrittämällä estää sitä, että palkat sopeutuvat heikentyneeseen kysyntään. Jos lihoo ja siitä syystä on tarvetta ostaa suurempia vaatteita, tilanne ei parane vaihtamalla pienempiin vaatteisiin. Täytyy syödä vähemmän.
No ehkä pienemmät vaatteet auttavat, jos ne saavat syömän vähemmän. Palkkojen nostoa voi perustella, jos se nostaisi talouden kokonaiskysyntää niin paljon, että tämä riittäisi rahoittamaan palkkojen nostoa. Kun muistaa, että noin 30 prosenttia Suomen talouden kokonaiskysynnästä tulee viennistä – ja vastaavasti 30 prosenttia suomalaisesta kysynnästä valuu tuontiin – on selvää, ettei ainoastaan suomalaisten palkkojen nosto voi toimia.
Jopa Palkansaajien Tutkimuslaitoksen (PT) laskelmat osoittavat palkkojen negatiivisen vaikutuksen työllisyyteen kuten totesin jutussa Talouden ennustemallit ja palkkojen alennus.
”SAK:n pääekonomistin Olli Kosken mukaan korotuksilla huolehdittaisiin palkansaajien ostovoimasta deflaation uhatessa.” Yle tietää kertoa. Hmm. Deflaatiohan nostaa palkkojen ostovoimaa.
Hä nostaa esiin kuluttajien ostopäätöksen lykkäämistä deflaatiosta johtuen, jota myös PT:n Ilmakunnas piti epätodennäköisenä Helsingin Sanomien haastattelussa.
Kannattaisiko jonkun lukea kokoamaani lukupakettia deflaatiosta.
Kosken ehdottama työn verotuksen keventäminen sen sijaan kuulostaa järkevältä.
Roger Wessman 
Olipa kyseessä sitten nousu -tai laskusuhdanne, niin seuraava lause todistaa sen, että ammattiliitot pyrkivät ulosmittaamaan aina ns. jakovaran (joko todellisen tai kuvitellun) ihan suhdanteista riippumatta:
”SAK:n pääekonomistin Olli Kosken mukaan korotuksilla huolehdittaisiin palkansaajien ostovoimasta deflaation uhatessa.”
Noususuhdanteessa tarve palkkojen nostoon perustellaan hintojen nousulla !
Mielestäni em. SAK lausunto todistaa, että puheet Suomessa tehtävästä yhteiskuntasopimuksesta ovat puhdasta hölynpölyä! Ennemmin tulee yleislakko kuin suomalainen yhteiskuntasopimus !
Saksan kilpailukyvyn palauttaneident Hartz sopimusten kaltaisten sopimusten tekeminen Suomessa on Paavo Lipposen unen näköä (vrt. Lipposen ”mörköpuhe” 20v sitten), jonka Lipposlaiset sosiaalidemokraatit ovat ottaneet omaksi harhavisiokseen.
Jos myönnettäisiin yleisesti puheet Suomalaisesta yhteiskuntasopimuksesta hölynpölyksi (koska ”kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”), niin tällöin tulisi jokaiselle tosiasiat tunnustavalle näkyviin se ainut jäljelle jäävä vaihtoehto: 30% ulkoinen devalvaatio, FIXIT (FInnish euro eXIT).
30% devalvointitarve on aivan liian suuri saatavaksi aikaan millään muilla keinoilla (oletan tässä että euro vahvistuu kohta uudelleen).
Kun yritykset investoivat tulevaisuuteen, heidän näkemyksiinsä tulevaisuudessa vaikuttaa toki myös palkansaajien kysynnän pitäminen riittävällä tasolla. SAK:n näkemys palkankorotuksista on toki taloudelliseen tilanteeseen nähden kohtuuton, mutta mitä suuremmissa määrin on myös vastapuolen näkemys palkanalennuksista täysin älytön jos me haluamme tukea heikkoa kysyntää. Heikon kysynnän tilanteessa huudamme normaalisti valtiota apuun ja aivan oikeutetusti, mutta eurosta olemme luoneet järjestelmän, jossa kysynnästä huolehtiminen on tehty vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi, tätä tukee myös valtion velkaantumisen pelko, joka on levinnyt laajalle. Kun kysyntä ongelma on globaali tai ainakin Euroopan laajuinen, niin en jaksa uskoa, että selviämme lamasta ilman valtioiden aloittamaa laajamittaista elvytystä, päädymme tähän tosiasiaan ennemmin tai myöhemmin.
Pekka Sauramo kirjoitti 1991 mielenkiintoisen artikkelin Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan. Kun sitä luin, mietin, onko ollenkaan ymmärretty, miten vaarallista deflaatiopolitiikka on, jos taloudet ovat ylivelkaantuneita. Mietin myös vanhaa sanontaa, jonka mukaan yrittäessämme välttää isiemme virheet, toistamme isoisiemme virheet. Sauramo
Kiitos kommenteista,
Olen pääosin, mutta en täysin, samaa mieltä
Yksittäiselle euromaalle palkkojen lasku kyllä vaimentaisi deflaation negatiivisia vaikutuksia kyseisessä maassa, parantamalla maan kilpailukykyä. Se kuitenkin lähinnä on ongelman siirtämistä muihin euromaihin – ei mikään ratkaisu kokonaisongelmaan.
Suomen talousongelmat eivät ole sen pahempia kuin keskimääräisen euromaan ongelmat, joten suomen kilpailukyvyn parantaminen muihin euromaihin verrattuna ei kokonaistilannetta paranna.
Tarvitaan politiikkaa joka kasvattaa kokonaiskysyntä koko euroalueella.
Sauramon kuvaama vahvan markan politiikka todellakin on Suomen talouspolitiisen historian suurimpia, jollei suurin, virhe. Ykkössijasta se kilpaile lähinnä päätöksellä liittyä euroon, jonka kokonaislaskua emme vielä tiedä.
Eurosta eroon pääseminen on valitettavasti paljon vaikeampaa, kuin vahvan markan politiikasta luopuminen. Meidän täytyy oppia elämään sen kanssa.
Kyllähän eurosta eroon pääsee, jos niin päätetään. Kun historian kirjoja lukee, niin eihän tämä nykytilanne ole vaikeaa nähnytkään. Elokuussa 1944 tilanteemme oli paljon vaikeampi. Piti ratkaista, tehdäänkö rauha Stalinin kanssa ja petetään liittolainen, silläkin kertaa muuten Saksa, joka käytännössä miehitti Pohjois-Suomea.
Rauhan ehtoina piti aloittaa sota Saksaa vastaan, vetäytyä uuden rajan taa ja kotiuttaa pääosa armeijasta sekä sallia kommunistien toiminta. Pysähtyisikö puna-armeija rajalle, saattoiko Staliniin luottaa?
Rauha kuitenkin tehtiin. Siitä selvittiin, vaikka ahtaassa raossa oltiinkin vuonna 1945, jolloin vaaleissa kommunistit palasivat suurin joukoin eduskuntaan. Selviämistä tosin varmaankin auttoi, että presidenttinä oli Mannerheim.
Silloin poliitikoilla ei ollut uranäkymiä ulkomailla, ellei valinnut O.W Kuusisen tietä. Nykyään näyttää siltä, että poliitikkojen tähtäin on ulkomailla, jolloin oma etu menee helposti maan edun edelle. Siltä ainakin edellisen pääministerimme toiminta näyttää näin jälkeenpäin.