Negatiiviset reaalikorot uusi normaali?

Päivän puheenaihe kansainvälisissä ekonomistipiireissä on USA:n entisen talousministerin Larry Summersin puhe Kansainvälisessä valuuttarahastossa. Puhetta, ja Paul Krugmanin sen perusteella kirjoittamaa kolumnia referoidaan Talouselämässä jutussa Talousviisaat synkistelevät: Olemme siirtyneet pysyvään lievään taantumaan.

Talouselämän juttu mielestäni ei ihan tuo esiin Summersin ja Krugmanin kirjoituksen ydintä. Kysymys ei ole siitä, että ne ennustaisivat jatkuvaa (edes lievää) taantumaa. Niiden pääviesti on, että on mahdollista, että tavoitetun kasvun aikaansaaminen vaati jatkuvia talouden kysyntää tukevia toimia. Keskuspankkipolitiikkaa ja julkista taloutta pitää siksi tulevaisuudessa pysyvästi hoitaa totutusta poikkeavalla tavalla. Talouspolitiikka ei voi palata normaaliin.

Summers ja Krugman ei sitä sano, mutta kai pitävät itsestään selvänä, että talouden potentiaalinen kasvu määräytyy tuottavuuden ja työvoiman kasvusta. Keskuspankkien ja hallitusten tehtävä on huolehtia siitä, että kysyntää on riittävästi, jotta tämä potentiaali (ja täystyöllisyys) saavutetaan.

Summers nostaa esiin hypoteesin siitä, että talouden luontainen kysyntä (kulutus ja investointihalukkuus) ei ainoastaan suhdanneluonteisesti, vaan pysyvämmin on heikentynyt. Tämä heikkous oli näkyvissä jo ennen finanssikriisiä, kun talous ei ylikuumentunut vaikka monien mielestä keskuspankkien politiikka oli liian löysää ja synnytti kuplia.

Markkinataloudessa säästämistä ja investointeja tasapainottaa korko. Jos säästämishalukkuus on investointihalukkuutta korkeampi tämä painaa korkoja alaspäin. Korkojen lasku kannustaa kasvaviin investointeihin ja siten tasapainottaa taloutta.

Jos Summersin hypoteesi pitää paikkansa, niin se tarkoittaa ensinnäkin, että keskuspankkien ei pidä pyrkiäkään korkojen normalisointiin. Greenspan olikin oikeassa, kun hän piti korkoja pitkään alhaisina viime vuosikymmenen alussa tukeakseen USA:n taloutta.

Välttämättä tämä ei kuitenkaan riitä.  Summers, heittää esiin mahdollisuuden, että säästämishalukkuus on niin korkea, että reaalisen tasapainokoron pitäisikin olla reippaasti negatiivinen.

Jos korko on nollassa ja inflaatio on kaksi prosenttia, niin reaalikorko on – 2 %.  Tätä alhaisempaa tasapainkorkoa ei voida saavuttaa ilman inflaation kiihtymistä.

Toinen tapa tasapainotta taloutta, jollei reaalikorkoja saada laskemaan tarpeeksi on, että julkinen talous pysyy jatkuvasti alijäämäisenä ja siten tukee kysyntää.

Eli voi olla niin, että meidän pitää luopua joko inflaatiotavoitteesta tai tavoitteesta tasapainotta julkinen talous jos haluamme saavuttaa täystyöllisyys.

Summers ei mitenkään perustele miksi talouden kysyntä on reaalisesti heikentynyt. Krugman heittää perusteluksi hidastuneen väestönkasvun, joka tarkoittaa myös pienempiä investointitarpeita.  Väestön ikääntyminen on myös nostanut säästämistä, koska eläkeikää lähestyvät suuret ikäluokat säästävät enemmän. Tuloerojen kasvu myös kasvattaa säästämistä. Rikkaat säästävät tuloistaan köyhiä enemmän.

Kiinan ja öljyntuottajamaiden ylijäämät, ovat globaalilla tasolla ovat kasvattaneet säästämistä viimeisen vuosikymmenen ajan. Finanssikriisin jälkeinen sääntelyn kiristyminen lisää painetta reaalikorkojen laskuun, kun pankkijärjestelmän kautta säästöt eivät yhtä tehokkaasti kanavoidu investointeihin.

Ajatus siitä, että taloutta tasapainottava riskitön reaalikorko pitkän ajan tulee olemaan negatiivinen, ei siten ainakaan minulle ole mitenkään outo.  Analyysina tapahtuneesta ja nykyhetkestä Summersin hypoteesi on mielestäni aivan oikeassa. Tulevaisuuteen liittyy aina suurempaa epävarmuutta. On helppo sortua siihen, että lian paljon ekstrapoloi viimeaikaista kehitystä tulevaisuuteen.