Voiko Kreikan kolmas tukiohjelma onnistua?

Keskustelin aamulla Ylen Ykkösaamussa mm. EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston roolista Kreikan rahoituskuvioissa . Tämän viikon Arvopaperikolumnissani pohdin Miksi euro ei millään tahdo pirstaloitua; tälläkin kertaa Euron vakauden poliittinen logiikka näyttää ottaneen yliotteen ja toistaiseksi pitänyt Kreikkaa eurossa.

Ehkä oleellisin asia mitä ykkösaamun haastattelussa jäi pohtimatta, on mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, että lainaohjelma ja siihen liittyvä talouden saneeraus onnistuu.

Talous nousuun?

Jos kriteerinä onnistumiselle on saako ohjelma Kreikan talouden nostettua lamasta, vastaus on aivan varmasti ei. Veronkorotukset ja menojen leikkaukset päinvastoin jarruttavat talouden toipumista. Tätä varmasti Tsiprakasella oli ensi sijassa mielessä, kun sanoi parlamentissa, ettei hän usko ohjelmaan.

Vaatimattomampi tavoite on, että pankkijärjestelmä saadaan toimimaan normaalisti ja talous siten nostettua viime viikkojen ahdingosta. Tämä on todennäköistä, mutta ei suinkaan varmaa. Ongelmana on, että talletuspako voi edelleen jatkua koska luottamus siihen, että rahat ovat turvassa pankissa ovat saaneet kovan kolhun. EKP tuskin on valmis rahoittamaan sitä rajattomasti, koska luottamus Kreikkaan edelleen on heikko, jolloin maksuvälineiden puute edelleen lamauttaisi taloutta.

Varsin todennäköistä on myös, että tällä ohjelmalla saadaan aikaan tavoiteltu julkisen sektorin primääriylijäämä, jonka avulla voidaan maksaa velkojille jotain takaisin. Onnistuivathan aikaisemmat ohjelmatkin parantamaan julkisen talouden tasapainoa rajusti.

Velkakestävyys?

Rimaksi voidaan myös asettaa, että maa pystyy lainaohjelman loppumisen jälkeen hoitamaan velkojaan ilman uusia tukialainoja. Tätä IMF oikeutetusti epäilee. Se vaatisi, että maa ohjelman jälkeen pystyisi hankkimaan lainaa yksityisiltä sijoittajilta normaaliin tapaan erääntyvien lainojen maksamiseksi. Vuosi sitten tämä tavoite häämötti, kun Kreikka onnistui laskemaan liikkeelle joukkovelkakirjalaina. Viime vuoden tapahtumien jälkeen tämä tavoite on jälleen kaukana.

Johtopäätöksenä on, että tarvitaan vielä neljäs lainaohjelma, tai lainojen uudelleenjärjestely, jossa vähintään lykätään tukilainojen takaisinmaksua. Tämä, kuten Draghi totesi viime viikolla, ei ole mikään kiistanalainen väite. Lähinnä kiista IMF:n ja Euroryhmän välillä on siitä, missä vaiheessa uusista lainahelpotuksista päätetään. Heti, vai vasta myöhemmin kun Kreikka on toteuttanut osuuteensa.

Eurojäsenyys säilytettyä?

Vaikka kolmas tukiohjelma epäonnistuisi kaikkien yllä olevien kriteerien kohdalla, se ei vielä tarkoita että Kreikka välttämättä lähtisi eurosta. Arvopaperikolumnissani kuvaamani logiikka, pelko euroeron aiheuttamasta syvenevästä talouskriisistä, puhuu silloinkin edelleen eroa vastaan. Ero alkaisi toki sekä Kreikalle että muille euromaille vaikuttaa yhä houkuttelevammalta.

Jos Kreikan julkisen talouteen saadaan kasvava primääriylijäämä se kuitenkin vahvistaa velkojien toiveita siitä, että jotain rahoja voidaan saada takaisin, eikä maata siten kannata ajaa eurosta.

Toiveikkuutta tämän suhteen vahvistaa, että ensimmäisen kerran kriisin aikana, ei ole vahvaa oppositiota joka uhkaa muuttaa talouspolitiikan linjan ja ajaa maan uuteen kriisiin ja ulos eurosta. Ensin Uusi Demokratia kampanjoi kiristystoimia vastaan, kunnes se kriisin kärjistymisen myötä tuli hallitusvastuuseen. Sen jälkeen Syriza nousi pääoppositiopuolueeksi kritisoimalla tukilainojen ehtoja. Nyt kaikki pääpuolueet ovat hyväksyneet, että ehtojen noudattaminen on pienempi paha. Parhaimmillaan tämä voi tarkoitta, että investointeja karkottava epävarmuus hellittää.