Onko pankkitoiminnan kieltäminen ratkaisu?

Maailmalla on jälleen herätetty henkiin radikaali ehdotus tulevien finanssikriisien ehkäisemiseksi. Esimerkiksi Financial Timesin Martin Wolf puoltaa tätä jutussa: Strip private banks of their power to create money. Paul Krugman (joka ei ilmoittaudu ehdotuksen kannattajaksi) kiteyttää ehdotuksen radikaalisuuden otsikkoon Is A Banking Ban The Answer?

Pankkien liiketoiminnan ydin on rahoittaa lyhytaikaisella varainhankinalla (ennen kaikkea talletuksilla) pitkäaikaista lainanottoa.  Tätä halutaan kieltää, vaatimalla että pankit pitävät kaikki talletetut rahat riskittömissä lyhytaikaisissa velkakirjoissa.

Krugmanin tapaan pidän ehdotusta kiehtovana.  Ehdotus paneutuu ongelman juureen.  Finanssikriisien ydin on pankkien riippuvuus lyhytaikaisesta rahoituksesta, ei niiden vakavaraisuus. Lyhytaikaisen rahoituksen kieltäminen on ehdottomasti tehokas tapa estää pankkikriisejä. Ehdotuksella on kuitenkin lievästi sanottuna merkittäviä sivuvaikutuksia. Sivuvaikutusten hallitseminen vaatii hyvin radikaaleja muutoksia muussakin talouspolitiikassa.

Nykymuotoinen pankkijärjestelmä epävakaa

Järjestelmä, jossa lyhytaikaisella rahoituksella rahoitetaan pitkäaikaista lainanantoa on luonnostaan epävakaa. Epäilyt pankkijärjestelmän vakaudesta, joka saa sijoittajia vetämään rahojaan pois, voi kaataa vakavaraisimmankin pankin.

Järjestelmä on ainoastaan vakaa, niin kauan kun valtio ja keskuspankki takaavat tallettajien rahat. Säännölliset talletuspaot ja niiden luomat pankkikriisit saatiin näillä keinoin kuriin länsimaissa 30-luvun laman jälkeen. Viime finanssikriisi pitkälti johtui siitä, että oli syntynyt varjopankkijärjestelmä, joka ei ollut tämän suojan piirissä. (Selitin tätä jutussa Finanssikriisien keskeinen opetus.)

Ehdotus on siten palon järkevämpi kun kaavailtu pankkiunioni, joka perustuu toiveeseen siitä, että nykymuotoinen pankkijärjestelmä voisi toimia ilman valtion takausta. Suunnitelma, jossa tallettajat olisivat tulevissa pankkikriiseissä maksumiehiä kasvattaa järjestelmän haavoittuvaisuutta uusille kriiseille. Se on askel takaisin säännöllisten pankkikriisien aikaan.

Miten hoitaa luottojen välitys?

Ongelmana tässä ratkaisussa on miten sitten säästöt välittyvät lainanotoksi, jolleivät pankit sitä tee. Jo nyt tämä on ongelma, kun pankkien toiminta on osittain lamautunut mm. tiukentuneen sääntelyn myötä.

Yksi mahdollisuus on se, että ne jotka nyt rahoittavat pankkeja talletuksillaan ja lyhytaikaisilla sijoituksilla olisivat valmiita sijoittamaan säästönsä pitkäaikaisiin riskisijoituksiin.

Jotta saataisiin tallettaja siirtämään rahojaan pitkäaikaisiin sijoituksiin, niitä täytyisi houkutella selkeästi korkeammalla tuotolla. Tämä tarkoittaa joko että lainanotto kallistuu, tai talletusten korko laskee.  Talletuskorkojen laskussa nollaraja on kuitenkin jo tullut vastaan. (Toki reaalikorkoja voisi vielä laskea kiihdyttämällä inflaatiota).

Martin Wolfilla on toinen ehdotus: Säästöillä rahoitettaisiin valtion menoja sen sijaan, että pankit kanavoisivat säästöjä yritysten ja kotitalouksien lainanottoon. Wolfin esittämät lukemat ovat, että valtion velkaa pitäisi kasvattaa 80 prosentilla BKT:sta siirtymäaikana, ja sen jälkeen ylläpitää 4 prosentin vuotuista alijäämää.

Kiteytettynä: jos pankkien luotonantoa rajoitetaan tai täysin kielletään vaihtoehtoja on kolme:

• Annetaan talouden lamautua
• Pidetään talouden pyörät pyörimässä julkisilla elvytystoimilla (julkisella alijäämällä)
• Keskuspankit painavat riskittömien sijoitusten korkoja niin alas, että se ajaa säästäjiä riskisijoituksiin.