Puuttuvan kriisitietoisuuden ongelma
Miksi me suomalaiset emme ymmärrä, että Suomen talouden tila on pahempi nyt kuin 90-luvun kriisissä? Tätä kysymystä nostettiin esiin mm. pari viikkoa sitten paneelikeskustelussa Björn Wahlroosin, Juhana Vartiaisen ja Anders Bergin välillä. Selitykseksi tarjottiin mm. sitä, että ongelmat nyt ovat tulleet salakavalasti vähitellen, ja ikääntyvä väestö on pitänyt työttömyyden alhaisena. Ehkä kuitenkin parempi selitys on, että talouden taantuma ei ole ollenkaan yhtä syvä kuin 90-luvulla. Vertailut 90-luvun lamaan ontuvat; edessä olevat haasteet eivät ehkä ole pienempiä mutta ongelmat ovat nyt toisenlaisia.
Alhaisempi työttömyys ei selity ensi sijaisesti ikääntymisestä johtuvasta työvoiman vähenemisestä. Työllisyyden heikkeneminen ei ole ollut läheskään 90-luvun kriisin luokkaa. Sen enempää työllisyys kuin työllisyysaste ei edes 90-luvun lopussa puolen vuosikymmenen kasvun jälkeen ollut saavuttanut nykytasoja. Ei ole siis mitään syytä ihmetellä, etteivät kriisitunnelmat nyt ole samalla tasolla.
Väitteelle, että nykyinen kriisi on pahempi kuin 90-luvun kriisi saadaan jonkin verran tukea bruttokansantuotteen kehityksestä. Myös BKT:hen tosin 90-luvulla muodostui syvempi kuoppa, kuin viime vuosien kriisissä. Ero on kuitenkin pienempi kuin työllisyyden kohdalla, ja 90-luvulla BKT oli kuusi vuotta taantuman alun jälkeen noussut takaisin taantumaa edeltävälle tasolle. Nyt BKT on vielä selkeästi alle vuoden 2008 tason.
Ero selkeästi paremman työllisyystilanteen ja heikomman BKT:n kasvun välillä heijastaa sitä, että tuottavuuden kehitys on nyt ollut paljon heikompaa.
Kuten olen aikaisemmin todennut, nykyinen taloudellinen tilanteemme ei ole ollenkaan kuin 90-luvun lama. 90-luvun tapainen syvä lama on jossain mielessä yksinkertaisempi ongelma: piti vain kilpailukykyä parantamalla saada vientiä nousuun, jolloin esimerkiksi valtiontalouden tasapainottuminen hoitui lähes itsestään. Tätä hoidettiin silloin devalvaatiolla, joka ei nyt ole työkalupakissa.
Nyt hallitus ei voi laskea talouskasvun varaan julkisen talouden tasapainottamisessa samalla tavalla kuten 90 luvulla, koska työllistettäviä työttömiä ei ole riittävästi. Ongelmaa pahentaa se, että väestön ikääntymisestä johtuen työvoiman tarjonta supistuu. Tuottavuuden parantaminen ja työvoiman tarjonnan nostaminen tulevina vaati toisia, haastavampia toimia, kuin vaan työvoimakustannusten alentaminen. Ongelmia ei siten voitaisi helposti ratkoa edes vaikka devalvaatio olisi työkalupakissa.
Talouden ongelmamme on toki silti osittain suhdanneluonteinen. Ero 1990-lukuun on kuitenkin, että tämä ei ole erityisesti suomalainen ongelma vaan yleiseurooppalainen. Kilpailukykyä parantamalla siirrämme siten pitkälti vain ongelmia maasta toiseen. Tältäkään osin vertailu 1990-luvun ontuu, eikä silloiset reseptit sovellu nykytilanteeseen.
Roger Wessman 
Ketä tarkoitat, kun puhut meistä suomalaisista? Ilmeisesti täysivaltaisia ja äänioikeutettuja. Luulen, että kriisitietoisuutta on, mutta ei ole esitetty mitään uskottavaa polkua eteenpäin. Miten tästä selvitään? Mitä vaihtoehtoja meillä on?
1990-luvun lama oli helpompi, koska oli selvä vaihtoehto. Luovutaan vahvan markan puolustamisesta ja devalvoidaan. Vienti toipui heti ja muu talous vähitellen.
Euroalueen ongelmana on, miten korjata valtoiden välisiä kilpailukykyeroja. Devalvoimalla se kävi silmänräpäyksessä, nyt yritetään hyvin tuskallista sisäistä devalvaatiota, eikä hyvältä näytä. Meiilä on kohta menetetty vuosikymmen.
Suomen ongelmana on myös sisäiset palkkasuhteet, jotka pitäisi korjata. Devalvaatio hoiti senkin silmänräpäyksessä. Julkisen sektorin palkat leikkautuivat devalvaatioprosentilla ja toipuivat hitaammin kuin vientisektorilla, jolloin palkkasuhteet korjautuivat.
Nyt valtio ja kunnat ovat olleet palkkajohtajia jo vuosia. Miten tämä vääristymä korjataan? Tuskinpa virkamiehet suostuvat palkkaleikkauksiin. Ei heidän tarvitse, kun virat ovat vakinaisia. Ei heistä pääse eroon yhtä helpolla kuin yksityisellä sektorilla. Miksi he haluaisivat tinkiä mistään?
Kiitos kommentista Kauko,
Tarkoitukseni ei ollut ottaa kantaa siihen miten kriisitietoisia suomalaiset ovat, vaikka ehkä ilmaisin itseni tämän suhteen epäselvästi. Yritin pohtia minkälainen kriisitietoisuus on perusteltua, ja kiinnittää huomiota juuri siihen, että ilmeistä yksinkertaista polkua jolla talouden ongelmat ratkaistaan ei ole.
Kuten molemmat toteamme, devalvaatio oli yksinkertainen ratkaisu 90-luvulla. Vaikka voisimme nyt devalvoida, se ratkaisisi ainoastaan osan meidän talouden haasteista.
Euroopan tilanne olisi tietysti paljon parempi ilman järjetöntä yhteisvaluuttaa, joka pakottaa sopeuttamiseen sisäisen devalvaation kautta. Euroalueen kriisimaiden ongelmat ovat pitkälti samankaltaisia kun Suomen ongelmat 90-luvulla, ja devalvaatio olisi ollut niihin toimiva lääke.
Suhteellisten palkkojen korjaaminen, jotta ne olisivat sopusoinnussa muuttuneeseen taloudelliseen tilanteeseen on todellakin yksi niistä toimista mitä Suomen talous kaipaa. Tätä on toki jonkin verran helpompaa saada aikaan jos devalvaatiolla luodaan mahdollisuutta nostaa palkkoja, kun suhteellisten palkkojen korjaaminen palkkoja laskemalla on erittäin vaikeaa. Nykyisellä palkanmuodostus-järjestelmällä on kuitenkin suuri vaara, että jälkeen jäävät vaativat ja saavat kompensaatiota – etenkin kun 90-luvun tapainen massatyöttömyys ei hillitse palkkavaatimuksia.
Kirjoitin varmaan itsekin epäselvästi. Kumitonttu on blogissaan kirjoittanut Curley-ilmiöstä, joka selittää aika hyvin, miksi on poliittisesti vaikea tehdä yhtään mitään, paitsi korottaa veroja:
Miksi ihmiset äänestävät sosialisteja
Yksi mahdollisuus on tietenkin se, että kansalaiset eivät tiedä kaikkea oleellista tilanteeseen liittyvää. Yksi melko oleellinen asiaan vaikuttava tekiä on kykymme ylläpitää nykeisenlaista vajetta euron loppuun saakka. Jos joutuisime leikkaamaan sitä rajusti, näyttäisi työttömyys paljon synkeämmältä. Komisso ja EKP pystyisivät kyllä rysäyttämään taloutemme edelleen todelliseen kriisiin, jos he tekisivät jostain syystä tietynlaisen tulkinan Fiscal Compactista.
Euro aiheuttaa kieltämättä omituisia ja ristiriitaisia insentiivejä. Toisaalta tekee mieli odottaa sen loppua ja tehdä sisäinen ja ulkoinen soputus vasta silloin. Näin pätevällä politiikalla olisi mahdollista välttää kokonaan massatyöttömyysvaihe. Toisaalta ilman omia toimia ei voida tietää, kuinka kauan tässä vielä pitää kituuttaa. Voi siis olla, että tilanne vain ehtii pahentua, ja saneeraus osana eurojärjestelmää tulee pakolliseksi.
Hei Mikko-Ville,
Suomen julkisen talouden rakenteellinen alijäämää on kuitenkin komission nykyisen arvion mukaan hyvin lähellä vaadittua, joten tämän perusteella ei ole ainakaan ilmeistä syytä huoleen.
Todellakin eurojärjestelmän loppua odottavan aika voi käydä pitkäksi. Lisäksi työvoiman tarjonnan ja heikon tuottavuuskasvun asettamat rajoitteet ovat pitkälti eurojärjestelmästä riippumattomia. Siten en todellakaan suosittelisi odottamista tapana hoitaa suomen talouden ongelmia.
Olen samaa mieltä siitä, ettei nykyinen alijäämä anna aihetta mihinkään rajuihin toimiin, ratinaalisesti ajatellen siis. Seurattuani edellisten hallitustemme europolitiikkaa en voi kuitenkaan olla aivan varma siitä, missä määrin johtajamme ovat onnistuneet hankkimaan meille vihollisia, joita ei olisi pitänyt hankkia.
Työvoiman tarjonta saattaa olla suomalaisessa yhteiskunnassa melko riippuvainen työvoiman kysynnän riittävästä ylläpitämisestä. Historia opettaa, että meidän järjestelmässämme kysyntävetoinen työttömyyden lisääminen voi olla vaarallista:
http://research.stlouisfed.org/fred2/graph/?g=VSf
Siitä huolimatta eurostrategiamme näyttää olevan työttömyysdevalvaatio nykyisillä säännöillä. Katsotaan mitä tapahtuu, mutta epäilen seurausten olevan karmeita.
Mitä ajanpeluuseen tulee, olisi erikoista suositella ajanpeluuta optimaalisena strategiana minkä tahansa yhteiskunnan hoidossa. Jos taas suositus suhteutetaan kansakuntamme johtajien demonstroituun kapasiteettiin hoitaa asioita, voi ajanpeluu olla hyväkin idea. Tässä ajanpeluulla tarkoitan sitä, ettei ainakaan tehdä tilannetta pahemmaksi kuten tähän asti on käynyt.
Toki on parempi olla tekemättä mitään, kun tehdä jotain joka pahentaa tilannetta.
Suomen talouden vakavin ongelma ei ole julkisen talouden alijäämä ja velkaantuminen vaan heikko talouden kasvu ja alhainen työllisyys. Finanssipolitiikan kiristäminen vain pahentaa näitä ongelma.
Voimme toivoa apua EKP:n aggressiivisemmista toimista ja euron heikkenemisestä. Tähän emme voi kuitenkaan kovin paljon vaikuttaa.
Ainoa kestävä tapa euromaalla kasvattaa työvoiman kysyntää on parantamalla kotimaisen työn kilpailukykyä, eli joko parantamalla työn tuottavuutta tai alentamalla palkkakustannuksia.
Työvoiman tarjonta ilman muuta on riippuvainen työvoiman kysynnästä, kuten esimerkiksi näkyy tämän kirjoituksen kuvassa:
On kuitenkin raja miten paljon voimme saavuttaa työvoiman kysyntää vahvistamalla. Kasvunäkymät pidemmällä tähtäimellä pysyvät heikkona, jollemme vahvista myös työvoiman tarjontaa.