Paikallisen sopimisen sudenkuopat

SAK:n pääekonomisti Olli Koski kritisoi ennen joulua paikallista sopimista virkistävän poikkeavalla tavalla kirjoituksessaan Yleissitovuus edistää yritysten kilpailua ja tuottavuutta. Hajautettu palkkamalli olisi jopa este työvoimakustannusten alentamiselle! Vaikka johtopäätöksistä paikallisen jouston toivottavuudesta olen eri mieltä, Kosken esittämät näkökulmat auttavat selkeyttämään mitä kasvavasta paikallisesta sopimisesta voidaan odottaa, ja millaiset sopimismallit ovat edistysaskel. Ennen kaikkea olen samaa mieltä siitä, että on syytä unohtaa ajatusta, että palkkojen pitäisi heijastaa yrityksen (tai toimialan) kannattavuutta.

Yksi hinta samanlaiselle työlle

Kosken tärkein huomio on, että talouden tehokkuuden kannalta ideaalista on, että ”samanlainen työpanos on samanhintaista kaikille yrityksille”. Silloin ainoastaan niiden työnantajien, jotka pystyvät hyödyntämään työntekijöitä mahdollisimman tuottavasti kannattaa palkata työntekijöitä. Heikomman tuottavuuden työpaikkoja karsitaan pois.

Tehokkaat työmarkkinat

Jos tuottavuuttaan kasvattavan yrityksen (tai toimialan) pitäisi maksaa vastaavasti korkeampaa palkka yrityksillä ei olisi mitään kannusteita kasvattaa tuottavuutta. Eri palkkataso on, kuten Koski toteaa, tästä näkökulmasta samanlainen taloutta vääristävä tekijä kuin se, että sähkön hinta olisi toisille yrityksille alhaisempi kuin toisille. (Sinällään mielenkiintoinen esimerkki, joka tuo mieleen kysymyksen Miksi sähkövero syrjii palvelutuotantoa?).

Tämä ei kuitenkaan puolla työehtosopimusten yleissitovuutta, sen enempää kuin tarvetta lakisääteiselle minimihinnalle sähkölle.

Palkat antavat oikean signaalin yrityksille ainoastaan, jos työn kysyntä ja tarjonta ovat tasapainossa. Kaikille halukkaille työntekijälle löytyy riittävän tuottava työ, jotta niitä vallitsevalla palkkatasolla kannattaa palkata. Jos palkat ovat yli tasapainotason ja osa työvoimasta jää hyödyntämättä tämä ei ole tehokasta resurssien käyttöä. Parempi, että palkat joustavat, jotta kaikkia halukkaita saadaan työllistettyä.

En näe myöskään tarvetta yleissitovuuteen varmistamaan, ettei alhaisen tuottavuuden yritys säily hengissä maksamalla alle tasapainotasoa olevaa palkkaa. Luontevasti siinä tapauksessa yrityksen työntekijät etsiytyvät tuottavimpiin yrityksiin, joilla on varaa maksaa korkeampaa palkkaa. Ei sähköntuottajiakaan tarvitse pakottaa veloittamaan markkinaehtoista sähkön hintaa.

Ongelma tästä tulee kuitenkin, jos palkat joustavat ainoastaan heikosti pärjäävissä kannattamattomissa yrityksissä, ja menestyvien yritysten täytyy maksaa tasapainotasoa ylittävää palkka. Silloin kaikille halukkaille ei löydy työpaikkaa tuottavimmissa yrityksissä, ja tehottomampi yritys voi todellakin pärjätä kilpailussa maksamalla alhaisempia palkkoja.

Kahtiajakautuneet työmarkkinat

Toivottava paikallisen sopimisen malli ei siten ole sellainen, jossa palkat pysyvästi eriytyvät yrityksen tuottavuuden mukaan. Työmarkkinat jakautuisivat kahtia siten, että osa työntekijöistä työllistyy yrityksissä, joiden kilpailuvaltti on toivottomien työnhakijoiden palkkaaminen matalalla palkalla. Toimiva paikallinen sopiminen tarkoittaa, että yleinen palkkataso etsiytyy kohti tasapainotasoa ruohonjuuritasolla tapahtuvan sopeutumisen kautta. Silloin kannustetaan kaikkia yrityksiä luomaan tuottavia työpaikkoja. Se on siten radikaalimpi muutos työmarkkinoiden toimintaan, kuin pelkästään se, että sallitaan muutaman ongelmissa olevien yritysten neuvotella työehtoja uudelleen.

Mikä on ”samanlainen työ”?

On vielä syytä muistaa, että työsuhde on paljon moniulotteisempi asia kuin sähkön myyntisopimus. Ei ole yksiselitteistä mikä on samanlainen työpanos, josta kuuluu maksaa samanlainen paikka. Kokki voi viihtyä paremmin pienessä ravintolassa, kuin suuren ravintolaketjun tehokkaammassa suurkeittiössä, ja siksi suostua alhaisempi paikaan. Halu säilyttää työpaikka kotipaikkakunnalla voi myös olla perusteltu syy joustaa palkkavaatimuksissa.

Yllä mainituissa tapauksissa on mahdollista, että työehtosopimusten yleissitovuudella voidaan nostaa BKT-luvuissa mitattua tuottavuutta. Pakotetaan työntekijöitä vaihtamaan tuottavampaan työhön ja muuttamaan kasvukeskuksiin. Yleistä hyvinvointia se ei kuitenkaan kasvata, jos työntekijän mieltymyksiä jätetään tällöin huomioimatta.