Väyrysen uusi euroeroehdotus
Paavo Väyrynen pyytää retorisesti avoimessa kirjeessä minua ja Sixten Korkmania kommentoimaan hänen uutta ehdotustaan siitä miten eurosta erottaisiin.
200 miljardia ei arvio
Ensinnäkin haluan selkeyttää, että en ole ”arvioinut, että euroero maksaisi 200 miljardia euroa”. Eurosta eroaminen on hyppy tuntemattomaan, jonka tarkkoja vaikutuksia on hyvin vaikeata ennustaa. Paljon riippuu siitä millä tavalla ja missä taloustilanteessa erotaan.
Lukema 200 miljardia oli karkea arvio siitä mitä suuruusluokkaa kustannukset voisivat olla pahimmassa mahdollisessa skenaariossa, jossa euroero aiheuttaisi talouden lamautumisen. Eurothinktank oli arvioinut 90-luvun laman kustannuksiksi 24 miljardia euroa, jota Euroeron kustannus-hyötyanalyysi-jutussa totesin aliarvioivan lamautumisen kustannuksia. Tarkkaan ottaen kirjoitin
”Eli, jos otamme Suomen 90- luvun laman pahimpana mahdollisena skenaariona kustannus ei ole 20 miljardia vaan pitkälti yli 200 miljardia euroa. Tämä ei tietystikään ole mikään tarkka arvio, mutta sillä ollaan ainakin oikeassa suurusluokassa kun mietitään mitä tappioita talouden mahdollinen lamautuminen voi aiheuttaa.”
Tämä huomioiden oleellista jos harkitsee eurosta eroamista on, että pohtii miten vältytään talouden lamautumisesta kun vallitsevaa raha-järjestelmää horjutetaan. Toistaiseksi en ole nähnyt realistista suunnitelmaa, jossa lamautumisen riski ei ole merkittävä.
Uusi ehdotus parempi
Kommentoin heinäkuussa Väyrysen aikaisempaa ehdotusta (Entä Väyrysen malli?) ja seikkaperäisesti selitin miksi se uhkaisi ajaa Suomen valtiota ja pankkijärjestelmää rahoituskriisiin. Rahoituskriisin seurauksena, kuten viime vuosien kokemuksesta hyvin tiedämme, talous lamautuisi.
Oleellista näiden kustannusten ja riskien minimoimiseksi on, että siirtymävaihe pidetään mahdollisimman lyhyenä. Eli aika on mahdollisimman lyhyt siitä, että epävarmuus Suomen eurojäsenyydestä kiristää rahoitushanoja, siihen, että on oma toimiva vapaasti kelluva valuutta.
Tästä Eurothinktankin raportin perusteella Väyrynen näyttää nyt olevan hyvin tietoinen, ja korostaa nopeata päätöksentekoa (”Päätös tulisi tehdä eduskunnassa nopeasti tiedonantomenettelyä käyttäen”) ja välitöntä siirtymistä kelluvaan markkaan. Kuten totesin heinäkuussa, vaiheittain siirtyminen tarjoaisi vain ”ilmaisen lounaan valuuttaspekulanteille”, jos tarkoituksena on antaa markan heikentyä. Uusi ehdotus on tämän suhteen parempi.
Poliittinen realismi puuttuu
Rahoitushanat alkavat kuitenkin kiristymään heti kun rahoittajat vakavasti alkavat näkemään riskiä Suomen euroerosta. Optimaalinen skenaario siten on, että hallitus tuo huolellisesti valmistellun ehdotuksen salamana kirkkaalta taivaalta jota eduskunta nopeasti hyväksyy ja jota viivyttämättä toteutetaan.
Demokraattisessa yhteiskunnassa on vaikea nähdä, että euroero voisi toteutua tällä tavalla. Valmisteluja tuskin voitaisiin pitää salassa. On myös vaikea nähdä, että hallitus voisi tuoda ehdotuksen eurosta eroamisesta eduskuntaan ilman että puolueissa ensin olisi käyty keskustelua asiasta, ja nykyisiä kautta linjan eurojäsenyyttä puoltavia kantoja muutettu. Päätös euroerosta olisi siten vääjäämättä joko vuosikausia kestävä prosessi tai syvässä talouskriisissä pakkoraossa tehty hätäratkaisu.
Väyrynen vaikuttaa myös ylettömän optimiselta siitä, että euroero ei aiheuttaisi juhlaa juristeille kun lähdetään selvittämään mitkä velvoitteet kuuluu eron jälkeen maksaa missä valuutassa siksi, että ”Uudistuksen päälinjat lyötäisiin lukkoon lainsäädännön avulla”. Ehkä on hyvä palauttaa mieleen mitä vaikeuksia hallituksella on ollut arvioida mitä arvaamattomia vaikutuksia sen ehdotukset työvoimakustannusten alentamiseksi voivat saada. Tämä on kuitenkin euroeroon verrattuna aika suoraviivainen läpihuutojuttu .Päälinjat ei ole suurin ongelma, vaikka niistäkin varmasti väännettäisiin pitkään kättä. Piru, ja juristien paratiisi, on yksityiskohdissa.
Vaikutus muuhun euroalueeseen
On myös syytä pitää mielessä, että Suomen ero hyvin todennäköisesti ajaisi koko euroalueen uudelleen akuuttiin kriisiin. Vääjäämättä se herättäisi spekulaatioita muiden maiden jäsenyydestä, erityisesti jos onnistuisimme eroamaan vähäisisillä kustannuksilla. Lasku tulisi silkoin meillekin mm. heikkenevän viennin kautta.
Roger Wessman 
”Toistaiseksi en ole nähnyt realistista suunnitelmaa, jossa lamautumisen riski ei ole merkittävä.”
Yksinkertaisesti euroero tehdään yhteistyössä EKP:n kanssa käyttäen euroa ja uutta markkaa rinnakkaisvaluuttoina 2-3 vuotta. Eli aivan samalla tavalla kuin tehtiin markasta euroon siirryttäessä. EKP siis jatkaisi Suomenkin keskuspankkina ja pankkijärjestelmämme rahoituksen turvaajana siirtymäajan.
EKP:n pitäisi tietysti tarjota sama mahdollisuus muillekin eurosta eroon haluaville maille. Tämä on tapa purkaa typerä ja Suomen taloushistorian suurin virhe eli euroalue vaikka kokonaisuudessaan.
Mitään rahoitusjärjestelmän lamaantumista ei syntyisi ja kymmenien tai satojen miljardien kustannusesitykset ovat turhaa pelottelua.
Kiitos kommentista,
Ongelmana tuossa ehdotuksessa on, että on vaikea nähdä EKP:n suostuvan tähän.
Suomen eron rahoittaminen ei sinällään ole ongelma, mutta saman periaatteen soveltaminen esimerkiksi Italiaan olisi.
Se tarkoittaisi, että EKP:n tase paisuisi kun sijoittajat ennen euron hajoamista siirtäisivät rahansa ”heikkojen” maiden rahoitusjärjestelmästä ”vahvojen” maiden järjestelmiin. Käytännössä ”vahvat” maat rahoittaisivat sijoituspaon kun niiden keskuspankit kartuttaisivat saatavia eurojärjestelmältä, jonka varat olisivat puolestaan kiinni lainoissa ”heikoille” valtioille ja niiden pankeille.
Kysymys on, suostuisivatko ”vahvat” maat mukisematta tähän valtaavaan lainaoperaatioon osana euron hajottamista?
Sinä aikana kun euromaiden välillä väännetään kättä siitä, miten eroa haluavan maan rahoitusta turvataan euroalueen rahoitusjärjestelmä ehtisi pahasti kriisiytyä, ja sen mukana talous lamautua.
Korkotaso tietysti eriytyisi euromaissa heti kun rinnakkaisvaluutat otettaisiin käyttöön. Tai tarkemmin heti kun eurosta eroamishanke julkistettaisiin. Eli kukin eroava maa oman keskuspankkinsa johtamana joutuisi aloittamaan itsenäisen korkopolitiikan.
Tällä tavoin mainitsemissasi heikoissa maissa korkotaso nousisi sille (oikealle) tasolle, millä korkotaso kunkin maan talouden perusteella tulisi olla estäen sijoitusten pakoa.
Korkotaso kyettäisiin etukäteen jonkinlaisella tarkkuudella ennakoimaan maittain. Nythän valtioiden eurolainojen korkotaso ainakin periaatteessa elää kunkin maan talouden perusteella. Toki korkoerot kasvaisivat nykyisestään heikkojen ja vahvojen maiden välillä.
Ja kukin eroava maa olisi heti vastuussa oman taloutensa rahoittamisesta samalla tavalla kuin ennen euron syntymistä nimenomaan markkinaehtoisesti, eikä EKP jakaisi rahoitusta markkinahintaa halvemmalla siirtymäaikana.
Ja tarvittaessa siirtymäaikana sovellettaisiin siirtorajoituksia valuuttapaon estämiseksi.
Vesa,
Eli nyt ehdotat, että EKP ei takaisikaan enää siirtymävaiheessa jäsenmaiden rahoitusjärjestelmää, vaan jokaisen maan pitäisi turvata rahoitustaan tarjoamalla sijoittajille houkuttelevan korkeaa korkoa.
Käytännössä tämä tarkoittaisi siis, että heitetään ”Whatever it takes”-turvamattoa pois ja kärjistetään eurokriisiä takaisin pahemmaksi kun mitä se oli synkimmillään – jolloin EKP ja usko eurojärjestelmän pysyvyyteen ainakin jossain määrin hillitsi kaaosta.
Tällöin koko euroalueen talouden lamautuminen on lähes vääjäämätön.
Mitään sijoituspakoa hillitsevää korkoa todennäköisesti ei ole, kuten tiedämme eurokriisin kehityksestä sekä aikaisemmista devalvaatiospekulaatioista, jossa korot ovat lentäneet pilviin.
Jos odotetaan esimerkiksi Italian euron heikkenevän vuoden kuluttua kymmenellä prosentilla, vuoden riskipreemio joka kompensoisi odotettua devalvaatiota olisi runsaat 11 prosenttia. Jos korkoja nostettaisiin kaksinumeroisiksi talous kääntyisi syöksyyn, pankeissa luottotappiot kasaantuisivat ja valtion jo korkea velka-aste lähtisi rajuun nousuun. Tämä ruokkisi odotuksia vielä jyrkemmästä devalvaatiosta, mikä lennättäisi korot vielä korkeammalle, mikä edelleen synkentäisi talousnäkymiä jne.
Rahoitusmarkkinoilla voi mahdollisesti olla kaksi tasapainoa. Yksi, jossa luotetaan velkaisen maan velanhoitokykyyn ja ne pystyvät velkojaan hoitamaan. Toinen, jossa ei luoteta – eikä maa pysty velkoja hoitamaan. Olen selittänyt tämän tässä:
https://rogerwessman.com/2014/04/22/lainantajien-usko-ratkaisee-velkakestavyyden/
Ei kai euroaluetta perustettaessa tarkoitus ollut, että surkeasti talouttaan hoitavat maat saavat muiden kustannuksella halpaa rahoitusta EKP:n avoimen takauksen perusteella? Tällaista perustetta esität euroalueen säilyttämiselle.
Toiseksi kysymys markkinahintaiseen rahoitukseen siirtymisestä liittyy vain eurosta eroon haluavaan maahan. Ne jotka eivät halua erota pysykööt EKP:n hellässä huomassa. Eli mitään lamaantumista Suomessa tai euroalueella yleisesti ei tule tapahtumaan jos vaikkapa Suomi irrottautuisi eurosta.
Jos esimerkkiäsi seuraten Italia haluaisi eroon eurosta, niin tehköön sen päätöksen tietoisena eron vaikutuksesta tulevaan korkotasoonsa ja uuden valuuttansa arvoon.
Euroalueella on EKP:n väärän toiminnan (no bail out säännön unohtaminen) syntynyt varmaankin tuhansien miljardien markkinavääristymä ja se joka tapauksessa tulee joskus puhkeamaan. Suomi kiitos ulos eurosta ennen tätä.
Tuo Vesan ensimmäinen ehdotus on minullakin ollut mielessä. Jos muut euromaat suostuisivat järjestelyyn, jossa eurosta eroavan maan uusi valuutta pidettäisiin EKP:n toimesta pariteetissa euron kanssa, kunnes ennalta varoittamatta jonain päivänä kytkös puretaan, niin euroeron olettaisi tapahtuvan verrattain siististi?
Poliittisesti tätä voisi olla vaikea myydä muille maille, mutta aina kannattaa yrittää (ainakin jollei ole kreikkalainen vasemmistolainen). Mutta miten tämä eroaa esim. Tanskan nykyisestä tilanteesta? Tanskahan on pitänyt yllä eurokytköstä koko ajan.
Kiitos kommenteista Vesa ja TL,
Kyllä Suomeakin koskee sama edellisessä kommentissani kuvaamani logiikka, jos nähdään euroeron syynä olevan halu devalvoida valuuttaa. Nykyisessä taloustilanteessa, jossa hallitus halua aikaansaada 15 prosentin kilpailukykyhypyn on melko varmaa, että sijoittajat pelkäisivät merkittävää devalvaatiota. Silloin lyhytaikaisen rahoituksen saaminen vaatisi joko kaksinumeroisia korkoja, tai uskottavaa vakuuttelua siitä, että kyseiset lainaat maksetaan takaisin euroissa.
Korkojen rajulla nousulla olisi tietysti vaikusta Suomen talouskehitykseenkin.
Suomella on esimerkiksi Italiaan verrattuna toki enemmän uskottavuutta ja vähemmän velkaa joten todennäköisyys on suurempi, että rahoitusta voitaisiin saada jollain koroilla.
Helpointa eurosta irtautuminen olisi siksi tilanteessa, jossa ei olisi mitään erityisiä odotuksia valuuttakurssin muutoksesta euroeron jälkeen.
Tanskalla on päinvastainen ongelma, eli paineet ovat kruunun vahvistumiseen. Tätä Tanskan keskuspankki voi helposti estää koska se voi painaa rajattomasti kruunuja jolla ostaa euroja. Tällä tavalla Tanskakin on mukana rahoittamassa euroalueen maita.
Jos euron arvo romahtaisi suhteessa kruunuun, tästä koituisi keskuspankille suuria tappioita. Tanskan keskuspankki ei tästä ole huolissaan, koska se näkee kruunun eurokurssin pysyvän ikuisesti vakaana. Tilanne olisi toinen jos Tanskalla olisi aikomus irtautua eurokytköksestä, ja antaa kruunun vahvistua. Silloin taseen paisuminen tarkoittaisi kasvavaa varainsiirtoa keskuspankilta kruunun vahvistumisen puolesta spekuloiville sijoittajille.
Totta on, että moni ei nähnyt mihin ryhtyivät kun liittyivät euroon. En yritä perustella, että euro olisi hyvä asia koska se turvaa velkamaiden rahoituksen. Yritän vain kuvailla mitkä eri valintojen seuraamukset olisivat.
Jos pitää kiinni no-bail out säännöstä seurauksena on käsittääkseni vääjäämättä euroalueen ajautuminen kriisiin, euron hajoamien ja talouden lamautuminen. Eli jos haluaa säilyttää euroaluetta ja välttää talouden lamautumista täytyy hylätä no-bail out sääntöä, kuten nyt on tehty. Jos haluaa tiukasti pitää kiinni no bail-out säännöstä pitää hylätä euro ja hyväksyä talouden lamautumista siirtymäaikana välttämättömänä kustannuksena.
Roger, mitä mieltä olet tässä yhteydessä Richard Koon ehdotuksesta jossa kunkin euromaan yksityiset sijoittajatahot voisivat ostaa vain oman maansa valtionvelkaa ? Tämä parantaisi heikkojen valtioiden rahoitusasemaa ja laskisi niiden valtionlainojen korkoja mikä puolestaan vähentäisi tai poistaisi bailoutin tarvetta.
”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään”… (Jorma Etto)
Yksityisiä sijoittajia voi olla vaikea estää ostamasta, mitä haluavat ostaa. Tarjontapuolta sen sijaan olisi helpompi kontrolloida.
Kun euron arkkitehdit ymmärsivät jättää eurojen painamisen EKP:n yksinoikeudeksi (sen sijaan että kaikkien euromaiden keskuspankkien olisi sallittu painaa rahaa niin paljon kuin setelipainosta irtoaa), kummastuttaa, että euromääräisten valtion velkakirjojen paino-oikeus jätettiin kuitenkin kullekin euromaalle.
Yksi yhteinen valtionkonttori euroalueelle olisi estänyt tai ainakin hidastanut valtioiden velkaantumista euroissa. Myös lähentymiskriteeriä (julkisvelka < 60% BKT:sta) olisi ollut helpompi kontrolloida, kun jokaisen eurovaltion olisi pitänyt hakea eurolainaa hattu kourassa valtiokonttorista.
Hyvä pointti Juha,
Nykyisellään, jossa EKP turvaa kaikkien euromaiden (paitsi Kreikan) rahoituksen, maat voivat verrattain surutta laskea liikkeelle velkaa, joka ainakin jossain määrin on yhteisvastuullista. Siirtyminen yhteisesti laskettuihin eurobondeihin voisi siten olla tapa tiukentaa kuria.
Jos tämä tuntuu akateemiselta idealta, niin meillähän vakausrahastojen kautta on jo todellisuudessa eurobondeha, joilla on rahoitettu kolmea kriisimaata. Ne maat jotka ovat olleet tämän rahoituksen varassa, ovat olleet pakotettuja noudattamaan tiukka bujettikuria – joko vapaaehtoisesti tai Kreikan tapauksessa siitä syystä, että rahoitus on jäänyt saamatta.
Kiitos kysymyksestä Asianharrastaja,
Keinona estää pääomapakoa valtionvelkaostojen rajoittaminen kotimaiseen velkaan ei ole kovin tehokas. Suurempi ongelma on talletukset. Talletuksia on enemmän, ja valtionlainojen keskimaturiteetti on varsin pitkä, joten niiden siirtäminen vie enemmän aikaa.
Jos sijoittajia kiellettäisiin ostamasta ulkomaalaisia valtionlainoja, ei ole myöskään mitään taetta että sijoitukset kanavoituisivat kotimaisiin valtionlainoihin. Sijoittajat voivat sen sijaan siirtää rahansa turvaan muilla tavoilla – esimerkiksi tallettamalla rahoja ulkomaisiin pankkeihin. Kun samalla kiellettäisiin ulkomaalaisia ostamasta heikkojen valtioiden valtionlainoja, ehdotus voisi hyvin heikentää heikkojen valtioiden rahoitusasemaa.
Eli jos toden teolla halutaan hillitä pääomapakoa täytyy asettaa rajoituksia kaikille pääomasiirroille, kuten Kreikassa tehtiin kesällä. Tällä pääomapakoa kyllä hillitään. Suurimpana ongelmana on, että samalla vaikeutetaan liiketoiminta hankaloittamalla ulkomaankauppaa.
Luulen että tämän ehdotuksen takana on ajattelu, että etenkin ammattimaisten sijoittajatahojen portfolioissa on aina myös valtioiden velkakirjoja. Nyt sijoittajat voivat halutessaan ostaa vain esim. saksalaisia valtionlainoja. Tämä sekä nostaa reunamaiden valtionlainojen korkoa että vaikeuttaa reunavaltioiden markkinarahoitusta. Jos tarjolla on vain kotimaisia valtionlainoja Koo ilmeiseti ajattelee että sijoittajat sitten kuitenkin ”paremman puutteessa” joutuvat ostamaan näitä jolloin reunavaltioiden lainat menisivät paremmin kaupaksi ja niiden korko olisi matalampi.
Yhteisvastuulliset eurobondit voivat olla poliittisesti vaikea ratkaisu.
Mutta kuten mainitsit, nuo Euroopan vakausmekanismit tai rahastot käytännössä rahoittavat toimintansa laskemalla liikkeelle yhteisvastuullisia ”eurobondeja” ja lainoittavat euromaita mandaattiensa puitteissa. Tapahtuneiden tosiasioiden tunnustaminen olisi viisauden alku.
Työnjako voisi olla esimerkiksi sellainen, että jäsenmailla on alueellaan verotusoikeus (valtion menot katettava verotuloilla) ja ”Euroopan valuuttarahastolla” yksinoikeus laskea liikkeelle eurobondeja toimintansa rahoittamiseksi.