Kilpailukyvyn puutetta tuskin aliarvioitu
Suomen kilpailukyvyn puutetta aliarvioidaan kirjoittaa entinen kolleegani Aki Kangasharju tämän päivän Helsingin Sanomissa. Akin laskelmien mukaan kilpailukykyä on menetetty jopa 17 prosenttia.
Muutama ajatus herää:
- Kuten Aki itsekin toteaa kilpailukyvyn mittaaminen ei ole eksaktia tiedettä. 17 prosenttia ei oleellisesti poikkea hallituksen tavoittelemasta 15 prosentista. Tällä tarkkuudella ei kukaan pysty asiaa arvioimaan.
- Arviota kilpailukyvyn menetyksestä ei suoraan voida tulkita kilpailukyvyn puutteena. Perusajankohdaksi tarkastelussaan Aki ottaa vuoden 1997, jolloin devalvaatioiden ja laman jälkeen Suomen kustannuskilpailukyky oli poikkeuksellisen vahva. Ei ole perusteltua olettaa, että kilpailukyky silloin oli oikealla tasolla.
- Akin laskelmat perustuvat kilpailukyvyn vertailemiseen kaikkiin OECD-maihin eikä muihin euromaihin. Kun ollaan mukana eurossa muut euromaat ovat kuitenkin ainoa järkevä viiteryhmä. Jos euromaiden kilpailukyky on keskimäärin heikentynyt suhteessa muuhun maailmaan tämä korjaantuu luontevammin euron ulkoisen arvon heikkenemisellä. Suhteessa euroalueen ulkopuolisiin maihin kilpailukykymme on euron kurssin heilunnasta johtuen tänä vuonna muutamassa kuukaudessa muuttunut kymmenenkin prosenttia. On siten järjetöntä ottaa vertailua euroalueen ulkopuolisiin maihin ohjenuoraksi palkkojen muodostuksessa.
Akin kirjoituksesta ei löydy siten mitään syytä jälleenarvioida ekonomistien konsensusnäkemystä kilpailukyvystä, josta kirjoitin kesällä näin:
Ekonomistikonsensus kilpailukyvystä
Suomen Pankin Lauri Kajanoja vastauspuheenvuorossaan PT:n Pekka Sauramon esitykseen Vapaus valita Toisin -järjestön seminaarissa kiteyttää sen mistä hän on Pekan kanssa samaa mieltä.
Puheenvuorossaan Kajanoja myös yhtyi Sauramon esittämään näkemykseen siitä, että vuosituhannen vaihteessa kilpailukyky oli liiankin hyvä. Molemmat ovat siten yhtä mieltä siitä, että Borgin ja Vartiaisen raportissa esitetyt luvut kilpailukyvyn heikkenemisestä vuosituhannen alusta liioittelevat sitä, kuinka paljon Suomen kilpailukykyä on tarvetta parantaa.
Yhteisymmärrystä tuntuu yleisesti myös olevan siitä, että mittaria, joka luotettavasti kertoisi kilpailukyvyn tasoista, ei ole. Niinpä kilpailukyvyn heikkoutta painottavat, kuten esimerkiksi EK:n Simo Pinomaa VVT:n seminaarissa ja Jussi Mustonen radiokeskustelussa Pekka Sauramon kanssa, esittävätkin tärkeämpänä todisteena tarpeesta parantaa kilpailukykyä Suomen talouden viime vuosien heikkoa kehitystä.
Tavoitteet ratkaisevat
Tämä on mielestäni järkevä tapa ajatella. Kuten monesti aikaisemmin olen todennut: jos vaihtotase on alijäämäinen ja työttömyys on liian korkea, kilpailukykyä on syytä parantaa, sanokoot kilpailukykymittarit mitä tahansa (katso esim. Suomen kilpailukyvyn lyhyt historia).
Lauri Kajanoja ottaa samantyyppisen lähtökohdan, joskin hiukan toisilla tavoitteilla. Vaihtotase pitäisi saada lievästi ylijäämäiseksi ja teollisuuden työllisyys pitkän aikavälin trendilleen. Tämän saavuttamisen hän päättelee vaativan 10-15 prosentin kilpailukyvyn parantamista. Kun esimerkiksi katsoo vaihtotaseen ja suhteellisen palkkatason historiallista yhteyttä vaikuttaa siltä, että parin prosentin vaihtotasealijäämän kääntäminen pieneksi ylijäämäksi vaatisi runsaan kymmenen prosentin suhteellisen palkkojen laskun, eli hintakilpailukyvyn parantamisen.
Tavoitteista voi kuitenkin olla montaa mieltä. Ylijäämäinen vaihtotase on outo tavoite. Kajanoja tähtää kuitenkin vain lievään ylijäämään, jota hän perustelee varautumisella väestön ikääntymiseen. Oudompi on hänen työllisyystavoitteensa. En ymmärrä miksi nimenomaan teollisuuden työllisyyden palauttaminen trendiin olisi järkevä politiikan tavoite. Täystyöllisyyden saavuttamista on luontevampaa tavoitella.
Vaikka valittaisiin tasapainoinen vaihtotase ja täystyöllisyys tavoitteeksi, joka tapauksessa johtopäätöksenä olisi, että kilpailukykyä pitäisi parantaa, vaikka ei niin paljon kuin Kajanoja arvioi. Vaihtotase on toki nyt palautunut lievästi ylijäämäiseksi mutta kun työllisyystilanne on samalla heikentynyt kilpailukykyloikan tarve ei ole pienentynyt
Elvytystä kilpailukyvyn parantamisen sijaan?
Keskeinen lausumaton oletus tässä on toki: mitään muuta muuttamatta. Eli tarkastellaan mitä pitäisi tehdä suomalaisille palkkakustannuksille, jotta tavoitteet saavutettaisiin nykyisellä talouspolitiikalla tämän hetkisessä maailmantalouden tilanteessa.
Argumentit sen puolesta, ettei tarvetta olisi suomalaisten suhteellisten palkkakustannusten alentamiseen näyttävätkin perustuvan siihen, että muilla keinoin voidaan tilannetta parantaa.
Pekka Sauramo nostaa esimerkiksi artikkelissaan Talous & Yhteiskunta lehdessä esiin ratkaisuna laadukkaiden vientituotteiden luonti ja osaava markkinointi. Kuten monesti olen itsekin todennut, elvyttävämpi talouspolitiikka koko euroalueella vähentäisi myös paineita suomalaisten työvoimakustannusten alentamiseen.
Tietysti laadukkaammat vientituotteet olisi parempi ratkaisu kuin työvoimakustannusten alentaminen. Laadukkaampien tuotteiden luominen on kuitenkin haastavaa. Oletettavasti kaikki ovat yrittäneet parhaansa. Koko euroalueen talouspolitiikka ei myöskään ole meidän päätettävissämme.
Meidän kannattaa toki tehdä parhaamme laadukkaimpien tuotteiden luomiseksi ja vaikuttaa elvyttävämmän yleisen eurooppalaisen talouspolitiikan puolesta. Voimme toivoa, että tämän myötä taloutemme tila kohenee. Työvoimakustannukset ovat kuitenkin ainoa asia, jota voimme itse yksinkertaisella päätöksellä määrätä. Siitä syystä tässä tilanteessa työvoimakustannusten alentaminen on Suomessa perusteltua.
Roger Wessman 
Kiitos Roger, hieno ja tärkeä kannanotto!
Erittäin hienoa, että puutuit Akin kirjoitukseen. Pankin työntekijän voi tietysti – työnantajan hyväksynnällä – kirjoittaa mitä vain tarkoitushakuista, mutta taloustieteen näkökulmasta kirjoitus on rimanalitus. Toivoakseni Hesariin löytyy – ja he julkaisevat – analyysiäsi mukaileva vastakirjoitus. Suomalainen media näyttäytyy näissä asioissa hampaattomalta ja osaamattomalta vahtikoiralta.
Kiitos myös Kajanojan analyysin arviosta. Sekin on nielty suomalaisessa keskustelussa karvoineen – ja ilmeisesti ohjaa vahvasti poliittista päätöksentekoa. Näyttävät Aki ja Lauri tuijottavan vain peruutuspeiliin, kun siellä häämöttä heidän tarkoitusperiinsä sopivia suhdelukuja. Oikeasti merkittäviä lukuja asiassa ovat tietysti tämän hetkinen vaihtotase ja kv. varallisuusasema (molemmat ~tasapainossa).
Työllisyyttä ei voi tällaisessa tilanteessa järkevästi hoitaa palkkoja ja kokonaiskysyntää leikkaamalla. Se johtaa lyhyellä aikavälillä vain suurempaan työttömyyteen – ja heikompaan tuottavuuskehitykseen. Jälkimmäinen korjaa kun kokonaiskysynnän heikentymistä vastaava joukko potkitaan työttömäksi. Työttömyys korjaa vasta kun euromääräinen myynti muualle kasvaa alempien hintojen kautta. Tähän vaikuttaa sekä tuotteidemme alhainen kysyntäjousto (hinta saa alentua paljon, jotta määrä nousee) ja vientituotteiden kohtuullisen pieni työvoimakustannusosuus (varsin pitkällä aikavälillä). Esim. rakenteellisen työttömyyden nousun takia ei ole selvää mikä on pitkän aikavälin vaikutus.
Kuten jo toisaalla kirjoitin palkkojen alennus nykytilanteessa tarkoittaisi pyrkimystä sisäisten ongelmien ratkaisua ulkoisen epätasapainon kautta (positiivinen vaihtotase).Tämä vaikeuttaa myös muiden Euromaiden asemaa, millä voi olla poliittisia vaikutuksia. Tämä voi olla tavoite mutta se olisi sitten hyvä sanoa näin. Teoreettisia perusteita tällaiselle politiikalle ei ole.
”vaikuttaa elvyttävämmän yleisen eurooppalaisen talouspolitiikan puolesta”
Suomen politiikka on ainakin minulle näyttäytynyt aivan toisenlaisena. Esim. velan laskentauudistuksessa Suomi ajoi uudistuksia, jotka vaikeuttavat velkaelvytystä.
Kiitos palautteesta,
Jos jäi epäselväksi pidän kyllä toimia Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi perusteltuna keinona parantaa työllisyyttä. Toki voidaan toivoa, että ongelmat ratkeaisivat esimerkiksi elvyttävämmällä talouspolitiikalla koko euroalueella, mutta sen toiveen täyttyminen näyttää hyvin kaukaiselta.
Kuten kirjoitin tässä https://rogerwessman.com/2014/10/30/tyollisyys-nousuun-palkkoja-laskemalla/
”Pienessä avoimessa taloudessa kuten Suomessa palkkojen lasku ei kuitenkaan vähennä kokonaiskysyntää yhtä paljon kuin kustannuksia. 30 prosenttia suomalaisista menoista suuntautuu tuontitavaroihin ja vastaavasti 30 prosenttia kokonaiskysynnästä tulee ulkomailta. Eli parantamalla kilpailukykyämme palkkoja alentamalla voimme vahvistaa suomalaisiin tuotteisiin kohdistuvan kysynnän ja siten parantaa työllisyyttä.”
Suomalaisesta tuotannon kustannuksisista työvoima on valtaosa (yli 60 prosenttia kansantulosta). Toki teollisuudessa merkittävä osa kustannuksista koostu tuontikomponenteista, mutta niiden kustannukset ovat samoja riippumatta siitä tehdäänkö tuotanto Suomessa vai muualla.
Roger,
Olen tästä pitkälle samaa mieltä. Aikaisempi kirjoituksesi kuvaa asiaa ansiokkaasti. Tottakai Suomen kilpailukykyä pitää parantaa. Tämä on aina totta mutta erityisesti työttömyyden tai vaihtotaseen alijäämän vaivatessa. En usko, että meillä on erimielisyyttä siitäkään, että työllisyyden parantaminen tavoittelemalla palkka-alen kautta jatkuvaa ylijäämäistä vaihtotasetta ei ole pitkällä aikavälillä järkevää politiikkaa, kirjoitit:
”Yleisenä ohjenuorana kaikille euromaille lääke ei kuitenkin toimi. Palkkoja alentaminen kaikkialla ajaisi euroaluetta vain yllä kuvattuun deflaatiokierteeseen. Kilpailukyvyn parantaminen muuhun maailmaan verrattuna puolestaan tapahtuisi luontevammin heikentämällä euron arvoa suhteessa muihin valuuttoihin.
Palkkojen lasku olisi perusteltavissa koko euroalueenkin talouden näkökulmasta, jos maalla on selkeästi tarvetta parantaa työvoiman kilpailukykyä suhteessa muihin euromaihin. Kriisimaiden (suhteelliset) palkkojen laskut ovat siten tarpeellisia. Suomalaista palkka-alea on vaikeampi puolustaa kun moni muukin euromaa kamppailee ongelmien kanssa. Suomessa työttömyys on yhä selkeästi alle euroalueen keskiarvon.”
Roger Wessman: ”Toki voidaan toivoa, että ongelmat ratkeaisivat esimerkiksi elvyttävämmällä talouspolitiikalla koko euroalueella, mutta sen toiveen täyttyminen näyttää hyvin kaukaiselta.”
Tuossa on kiteytettynä kuitenkin se kaikkein tärkein asia rahaunionin jatkon kannalta. Nyt kun Ranska aloittaa jonkinmoisen ”sotaelvytyksen” ja muut maat vielä kamppailevat pakolaisvirtojen kanssa, niin tässä olisi oiva tilaisuus paketoida yhteiseurooppalainen ’turvallisuus ja tulevaisuus strategia’, jossa yhteisillä eurobondeilla rahoitettaisiin molempia, ja siinä samalla päivitettäisiin eurooppaa uudelle vuosikymmenelle (paremmalla demografialla varustettuna). Saksankin saisi ehkä mukaan, jos muut maat ottaisivat enemmän pakolaisia mutta samalla saisivat suuremman osan eurobond-rahoituksesta (pakolaiskiintiöiden suurentamisesta tehdään fiskaalisesti kannattavaa).
Edelleen toistan itseäni, kun sanon: Nämä kilpailukyvyn puutteen vertailut vertaavat meidän vientitilannetta ja sen haateita vientimaiden kustannusten ja valuuttakurssien kautta – mutta me viemme näihin maihin erilaisia investointi-, bulkki ja semi-raaka-ainetuotteita sekä tavaomaisia B-to-B -hyödykkeitä, joiden suhteen kilpailemme esim. taiwanilaisten, korealaisten ja jopa kiinalaisten tuotteiden kanssa. On siis hyödytöntä tehdä vertailua tuotteiden vientimaan suhteen, kun kilpailu asiakkaista käydään tuottreiden tekomaan kustannusten suhteen.
Näin, kun tehdään voi olla että saadaan liian ruusuinen kuva siitä todellistea kilpailutilanteesta itse ostotapahtumien suhteen. Voi olla, että kilpailukyvyn puutteemme todellakin on tuntuvastui enemmän. Tämä taas kertoo meille, että koska emme voi millään tehdä mitään 30%’n kustannuskyky -loikkaa ei meidän ongelmaamme pystytä hoitamaan palkkoja laskemalla – varsinkaan, kun palkkojen osuus prosessiteollisuudessa on n. 15-20% kustannuksista.
Emme vain yksinkertaisesti voi tehdä näin yksinkertaisia tuotteita ja palveluja niiden lisäarvon, laadun, innovatiivisuuden ja designin suhteen – siis asiakashoukuttelevuuden suhteen.
Roger, jälleen kerran, kiitoksia erinomaisen terävästä kirjoituksesta.
Luulen monen muunkin lukijan yhtyvän mielipiteeseeni siitä että blogisi edustaa alallaan suomen ehdotonta kärkeä.
”Koko euroalueen talouspolitiikka ei myöskään ole meidän päätettävissämme … ja vaikuttaa elvyttävämmän yleisen eurooppalaisen talouspolitiikan puolesta.”
Koko euroalueen talouspolitiikka on ollut Saksan päätettävissä ja Suomi on tukenut ja myötäillyt tätä talouskuri politiikkaa. Toisinsanoen emme ole tehneet mitään elvyttävämmän yleisen eurooppalaisen talouspolitiikan suhteen. Viimeaikoina Ranska on päättänyt lähteä elvytyksen tielle …
http://anttironkainen.fi/ranskan-sotaelvytys/
Kiitos kommenteista,
Tage,
Ehdottomasti jos lähdetään Kiinan kanssa kilpailemaan puhtaasti työvoimakustannuksista, 15 prosenttia ei riitä alkuunkaan. Tärkeätä on, että löydämme kilpailuetua jostain muusta, jos haluamme elintasoa ylläpitää. Tällä hetkellä sitä kyllä löytyy, mutta ei tarpeeksi.
Sivuhuomautuksena, jos laskelmissa kasvatettaisiin Kiinan painoa Suomen kilpailukyky näyttäisi kehittyneen selkeästi paremmin, koska työvoimakustannukset ovat siellä nousseet selkeästi Suomea ripeämmin viime vuosina. Kiinan Juan on runsaassa vuodessa vahvistunut melkein 20 prosenttia euroa vastaan.
TM ja Tne,
Suomen (ja Saksan) linjaa euroalueen finanssipolitiikan suhteen leimaa tietysti perusteltu huoli siitä, että löysemmän finanssipolitiikan salliminen johtaisi käytännössä pysyviin tulonsiirtoihin maiden välillä. Näistä huolista johtuen en usko, että kovin suurta finanssipoliittista elvytystä tullaan euroalueella harjoittamaan. Pientä höllentymistä kurissa on kuitenkin nähty viime vuosina, ja pakolaisvirta sekä Ranskan reaktio terrori-iskuihin vahvistaa tätä lipsumista.
Vaihtotasetta voi vahvistaa myös vähentämällä julkista nettovelanottoa ja/tai pienentämällä tuontia.
Toki finanssipolitiikkaa kiristämällä voidaan alentaa vaihtotaseen vajetta, mutta sillä kustannuksella, että työllisyys heikkenee.
Mainio kilpailukykykirjoitus jälleen.
Talouden sisäinen ja ulkoinen tasapaino ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Kun vaihtotase on kutakuinkin tasapainossa, täystyöllisyyden saavuttamisen saisi nostaa jalustalle.
Kaksi keinoa tulee nopeasti mieleen: 1) verokiilan viilaaminen ja 2) palkkahaitarin leventäminen. Työnantajan työeläkemaksujen väliaikainen poisto kaikilta tai pysyvä poisto alle 30-vuotiailta kaventaisi verokiilaa. Palkkojen joustavuuttakin soisi parannettavan. Paikallinen sopiminen ja suuremmat tuloerot toisivat arvatenkin lisää työpaikkoja (nythän Suomesta puuttuvat sekä matala- että korkeapalkka-alat).
Kehutaan nyt lisää kun kerran aloitettiin – olen lukuisten muiden mukana erittäin tyytyväinen että meillä on Rogerin tapainen erittäin asiantunteva ja nimen omaan puolueeton talousbloggaaja kansalaisten yhteisenä resurssina. Valitettavasti on nimittäin jälleen kerran pakko todeta että nämä ominaisuudet eivät yhdisty juuri millään muulla taholla. Medialta puuttuu asiantuntemus haastaa työkseen kommentoijien väitteitä ja jälkimmäisiltä taas puuttuu puolueettomuus. Kangasharjun kirjoitus ja EVAn hötöksi todettu työaikavertailu ovat tästä jälkimmäisestä hyviä äskettäisiä esimerkkejä. Olen tullut enenevässä määrin kyyniseksi kaikkiin pankki -työmarkkina – yksityinen tutkimusinstituutti- think tank (esim. Libera) ekonomistien kirjoituksiin. Samaan joukkoon voi littää jopa Suomen Pankin ja VM:n. Ja ylitse muiden poliitikko-ekonomistit.
Kiitos palautteesta,
En kuitenkaan suhtautuisi noin kriittisesti suomalaisiin ekonomisteihin yleensä. Vaikka tietysti työnantajien tavoitteet ja poliittinen ideologia usein vaikuttaa siihen mitä nostetaan esiin, paljon pätevää analyysia tehdään. Esimerkiksi mainitsemasi EVA:n työaikavertailu oli tasapainoinen ja asiantunteva, joskin tietysti voidaan pohtia EVA:n motiivia kiinnittää asiaan huomiota.
Click to access EVA_Analyysi_Euroopan_lyhyin_viikko.pdf
Hei, tässä Pekka Seppäsen juttu Ilta-Sanomissa jossa hän mielestäni varsin perustellusti kritisoi EVAn työaikavertailua. Ehkä vähän kärjistin yllä – en VMää tai Suomen Pankkia pidä sinänsä yhtä puolueellisina kuin esim työmarkkinajärjestöjen ekonomisteja vaikkakin välillä epäilen heidänkin motiivejaan, etenkin VM:n virkamiehet syyllistyvät mielestäni jopa poliitikkojen ja julkisen mielipiteen manipulointiin.
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1447735824953.html
Pekka Seppäsen syytökset ovat mielestäni täyttä hötöä. Jos lukee raporttia yhteenvedon kolmessa ensimmäisessä kappaleessa selitetään yhteys keskimääräisen työviikon, kokopäiväisesti työskentelevien työviikon ja osa-aikaisesti työskentelevien työviikon välillä.
Mitään silmänkääntötemppua jossa piilotetaan sitä, että keskimääräinen työaika on Suomessa lähellä keskiarvoa ei siten tehdä.
Raportissa selitetään myös miksi kokopäiväisesti työskentelevien työviikko on kilpailukyvyn kannalta oleellisempi mittari kun keskimääräinen työviikko.
Mielenkiintoista…täytyy näköjään lisätä listaani kolumnistit