Kilpailukyky ei tarkoita kehnoja palkkoja
Kilpailukykyä samaistetaan usein virheellisesti alhaisiin palkkoihin: ”Kilpailukyky tarkoittaa kehnoja palkkoja” kirjoitti esimerkiksi Helsingin Sanomissa kolumnisti Pekka Seppänen (muista syistä oikeutettua kritiikkiä herättäneessä kirjoituksessaan). Huolia Suomen kilpailukyvystä on torjuttu viittamaalla siihen, että palkat ovat korkeampia kilpailijamaissa. Palkat ovat kuitenkin vain yksi osatekijä kilpailukyvyssä, jonka keskeinen mittari on palkkojen suhde tuottavuuteen. Totta sen sijaan on, että jos laiminlyömme tuottavuutta, vääjäämättä meidän on tyydyttävä alhaisiin palkkoihin.
Tuotteen kilpailukyky: hinta/laatu-suhde
Helpommin voimme ehkä ymmärtää kilpailukykyä aloittamalla yrityksestä joka tuottaa jotain tuotetta tai palvelua, esimerkiksi saksia. Tuotetut sakset ovat kilpailukykyisiä, jos ne menevät kaupaksi, asiakkaat ostavat niitä. Tämä ei tietysti riipu ainoastaan hinnasta vaan myös laadusta. Istuvatko kahvat hyvin kädessä, leikkaavatko terät hyvin, onko väri asiakkaalle mieluinen.
Laatu ei ole objektiivinen ominaisuus, vaan vaihtelee asiakkaiden tarpeiden mukaan. Vasenkätiset esimerkiksi arvostavat niille räätälöityjä saksia.
Halvemmat sakset eivät siis välttämättä ole kilpailukykyisempiä, jos asiakkaat kokevat, että toisen tuottajan sakset ovat laadukkaampia. Tuote on kilpailukykyinen, jos hinta on oikea suhteessa laatuun. Huonommalla laadulla täytyy tyytyä alhaisempaan hintaan.
Tuotetta on nimenomaan syytä hinnoitella siten, että kilpailukyky on sopivalla tasolla. Tuote on turhan kilpailukykyinen, jos tuotanto menisi hyvin kaupaksi korkeammallakin hinnalla.
Työvoimakustannukset rajoittavat kilpailukykyä
Yritys voi yleensä saada tuottamansa sakset myydyksi laskemalla hintaa tarpeeksi. Se ei voi kuitenkaan jatkaa toimintansa kovinkaan pitkään, jos myyntitulot jäävät alle tuotantokustannusten.
Tuotantokustannuksista palkat ovat osatekijä, mutta kulueriä tulee myös esimerkiksi ostetuista raaka-aineista, mainostoimistojen palveluista ja rahtikustannuksista saksien kuljetuksista asiakkaille. Yksittäisen yrityksen kohdalla palkat vaikuttavat siten vain yhdeltä kuluerältä muiden joukossa. Alihankkijoilta ostettujen tuotteiden ja palveluiden hinnat sisältävät kuitenkin myös palkkakuluja. Viime kädessä yli 70 prosenttia kuluista ovat työvoimakuluja. Kyvylle tuottaa saksia, tai muuta tuotetta, kilpailukykyiseen hintaan Suomessa työvoimakustannusten tasolla on ratkaiseva merkitys.
Työvoiman kilpailukyky palkka/tuottavuus-suhde
Aivan kuten lopputuotteen, saksien, kohdalla pelkkä palkka ei sinällään kerro suomalaisen työn kilpailukyvystä. Keskeistä on työvoimakustannusten suhde tuotannon arvoon, eli palkka suhteessa tuottavuuteen. Vaikka palkat kilpailijamaissa olisivat korkeampia, kilpailukyky voi olla heikompi jos työn tuottavuus on matalampi
Tuottavuus ei tässä ole tekninen suure: tuotettujen saksien määrä työntekijää kohden, vaan taloudellinen suure: tuotettu arvo työntekijää kohden. Tuottavuus ei parane ainoastaan organisoimalla töitä tehokkaammin, vaan myös jos kohentamalla laatua voidaan nostaa hintaa. Vastaavasti jos kilpailijat parantavat tarjontaansa, ja hinta johon sakset saa myytyä alenee, tämä alentaa taloudellista tuottavuutta.
Aivan kuten saksien kohdalla, tavoite ei ole minimoida työn hintaa ja pyrkiä mahdollisemman kehnoon palkkaan. Palkan pitää olla oikea suhteessa tuottavuuteen. Ainoa tapa nostaa palkkoja kestävällä tavalla on lisätä tuottavuutta. Jos annamme tuottavuuden murentua ainoa tapa ylläpitää tuotannon kannattavuutta ja siten työllisyyttä on laskemalla palkkoja. Siten kehnot palkat ovat seuraus siitä, jos laiminlyömme muut kilpailukykyä ylläpitävät tekijät.
Roger Wessman 
Eli kolme ongelmakenttää: 1. Yritysjohto, joka ei kykene huolehtimaan tuottavuuden nostosta 2. Työntekijät jotka onnistuvat neuvottelemaan liian korkeat palkat ja 3. Poliittiset päättäjät jotka luovat järjestelmän jossa palkat eivät jousta. Me kaikki olemme siis osa ongelmaa. Kehitys alkaa, kun ensin hyväksymme, että olemme huonoja. Vasta sen jälkeen tulee sisältä halu raivata esteet tieltä.
Pukisin asian vieläkin rajummin: Kun sinänsä koulutettu mutta mukavuudenhaluinen ja jopa laiskakin kansakunta jättää kaiken T&K:n ja yleisen liiketoiminnan uudistamisen sekä ehkä jopa ihan tavanomaisenkin kehittämisen tekemättä ja panostamatta syntyy tilanne, jossa tämä korkean kustannuksen kansakunta tekee erittäin tavanomaisen tason tuotteita ja muita hyödykkeitä – sellaisia, joita vähemmänkin koulutetut kansakunnat osaavat tehdä ihan yhtä hyvin. Jos tähän yhdistyy vielä se kuuluisa suomalainen laatu ja olematon design niin ollaan tilanteessa, jossa ikäänkuin sekundaa ja hirveää näköisyyttä yritetään myydä kalliin tuotantokustannuksen kanssa siis ….erittäin kalliilla.
Varmaan jokaiselle syntyy mielikuva mitä tällainen ryssäläinen laatu ja pohjoiskorealainen muotoilu sekä suunnittelu yhdistettynä saksalaiseen tai sveitsiläiseen hintaan saa aikaan. Jos hyödyke on vielä ominaisuuksiltaan viime vuosisadalta ei varmaan kenellekään jää epäselväksi missä on ongelma.
Olisiko aika herätä ja tuntea nykymaailman kovuus ja armottomuus meilläkin jo vihdoin? Kilpailun puute on luonut meille illuusioita, joita ei ole kuin unissamme.Ja hiukan jopa rasistinen kolmansien maiden kyvykkyyden aliarvioiminen taas on sivistymätöntä tietämättömyyttä, ihan jopa metsäläisyyttä tyypillisimmillään. Ahkeruuden puute taas on jonkinlainen pumpulinen kuvitelma siitä, että meillä menee hyvin maailman tappiin asti tehdään ihan mitä vaan tai ollaan tekemättä jopa. Samassa vanhassa pysyttäytyminen ja muutoshaluttomuus on jotakin mitä en edes osaa kuvailla tässä nopeasti muuttuvassa maailmasa, jonka kaikki tiedämme.
Kun ajatellaan arjen ihan tavallisia kulutustuotteita voidaan esittää kaksi kysymystä: Milloin viimeksi osti suomalaisia hyödykkeitä? Oliko edes varaa?
Tästä on jätetty pois kokonaan kokonaiskysynnän tason vaikutus kilpailukykyyn.
Paras tapa lisätä Suomen kilpailukykyä eli alentaa yksikkötyökustannuksia onkin kokonaiskysynnän lisääminen meillä ja muualla. Esimerkiksi euroalueen laajuinen elvytys olisi Suomen näkökulmasta oivallinen ensiaskel, joka voisi ruokkia kysynnän kasvua myös muualla maailmantaloudessa.
Kiitoksia jälleen kommenteista,
Heikki ja Tage,
En maalaisi tilannetta noin synkkänä. Jos vakuutamme itsemme siitä kuinka huonoja olemme, vaarana on, että vain masennumme ja vajoamme toivottomuuteen. Suomessa toimii edelleen monta kansainvälisesti menestyvää yritystä, ja uusia nousee jatkuvasti esiin, joskin ei siinä määrin kuin voisi toivoa. Näistä on hyvä ottaa rohkaisua ja esimerkkiä.
Parantamisen varaa on, ja toivottavaa on, että edelleen pystyttäisiin vahvistamaan suomalaisen työn laatua. Se on kuitenkin helpommin sanottua kuin tehtyä ja muutos vaatii pitkäaikaista johdonmukaista uurastusta.
Lyhyellä tähtäimellä meidän täytyy hyväksyä tosiasiat mitä olemme saaneet aikaan, ja sopeuttaa kustannustasoa (palkkoja) saavutettuun tuottavuuteen.
TNE,
Suomen kilpailukyky voisi todellakin parantua sitäkin kautta, ettö koko euroalueen kysyntää sataisiin elvytettyä ja tämä aiheuttaisi kustannuspaineita maissa, joissa jo vallitsee täystyöllisyys, kuten Saksassa.
Ensisijaisesti voimme kuitenkin vaikuttaa omaan kustannustasoomme. Kun teemme päätöksiä niin yrityksissä, että valtakunnallisella poliittisella on pitkälti järkevää pitää ympäröivän maailman kustannustasoa annettuna tekijänä.
Toinen asia sitten on, että Euroalueella keskeinen ongelma on edelleen kokonaiskysynnän riittämättömyys. Tätä ei voida ratkaista kilpailukykyä parantamalla yksittäisissä maissa. Kilpailukyvyn kohentaminen on nollasummapeliä, joka vain siirtää aktiviteettia paikasta toiseen.
Yksi asia, jota syytetään Suomen huonon menestymisen aiheuttajana on juuri kokonaiskysynnän huono taso – niin maailmalla kuin EU:ssakin. EU:ssa se kysyntä on heikkoa, mutta kuitenkin parempaa kuin meillä Suomessa. Maailmantalous taas kasvaa edelleen noin 3,5%:n vauhdilla, joten sitä on mielestäni vaikeaa syyttää. Miksi suomalaiset tuotteet ja hyödykkeet eivät mene kaupaksi on siis edelleen se kysymys ja miksi saksalaiset menevät.
Suomessa 50 yhtiötä vastaa noin 50%:sta viennistämme edelleen. Nämä yhtiöt panostavat T&K:hon n. 1-1,5% liikevaihdostaan. Ne ovat kustannussäästöillä – lue: pääosin irtisanomisilla eli kysynnän pienentämisellä – saaneet tuloksensa välttävältä tasolta tyydyttävälle tasolle, jotkut ihan hyvällekin. Tämän kohentuneen tuloksen ne jakavat 75%:sti ulos yhtiöstä osinkoina. Voiko yhtiöiden johto enää selkeämmin viestittää muulle maailmalle, ettei se ymmärrä mitään omasta liiketoiminnastaan ja että sillä ei ole minkäänlaisia ideoita aikaansaada kasvua. Se kasvun puute nimittäin on paljolti tämän pysähtyneisyyden ja uudistumattomuuden sekä innovoimattomuuden aikaansaamaa – myös herrat Hamel & Pralahad ovat jo vuosia opettaneet meille yhtiöiden strategisesta formuloinnista sen, että yhtiön osaamisia voi käyttää hyväksi monenlaisiin asioihin, kun vain käyttää siihen mietintää. Mietintä tuntuu olevan kiellettyä ja kaikki yritysjohtajamme menevät aivan samaa polkua – erilaisiahan ei Suomessa saa koskaan olla. Rahaa siis uudistumiseen ja uusien innovaatioiden kehittämisiin noilla yhtiöillä kyllä olisi, mutta rohkeutta ja kyvykkyyttä ilmeisesti ei. Uskallan väittää, että Kodakin kohtalo odottaa useita niistä. Useimmat suurista yhtiöistämme ovat vieläpä nk. B-to-B sektorilla toimivia (vanhentuneiden ja obsoloituvien teknologioiden sellaisella), kun maailma on yhä enemmän kuluttajavetoinen.
Startup:eja taas pitäisi syntyä meillä noin 20 kertaa enemmän joka vuosi – niistä vain 30-40% jää jotenkin henkiin ja niiden kehittäminen on aikaa vievää hommaa: Se on siis pitkään kestävää todennäköisyyslaskentaa. Siksi Ky -muotoisten VC -rahastojen kohdalla rahastojen ikä (10+2 vuotta) ei useinkaan riitä viemään yhtiötä edes exit:iin – joka tosin sekin odottaisi pääosin ulkomailla. Kaiken lisäksi nuo VC -rahastot ovat suomessa järjestään niin pieniä, ettei niiden resursseilla maailmanmaineeseen startup:eja pysty edes viemään kuin aniharvoin. VC -rahastothan joutuvat hajauttamaan sijoituksensa ainakin 15 yhtiöön ollakseen edes järjellisellä riskitasolla, jolloin 30-40 MEUR:in rahaston koko ei päätä huimaa. Koko genrehän saa rahoitusta Suomessa Tekes ja Finnvera (eli VPO) mukaanlukien noin 250 MEUR vuosittain, mikä on noin kymmenen amerikkalaisen startup:in yhteensä saama rahoitus vuosittain.
Mikäli emme ala panostamaan kiireesti uusiin innovaatioihin, uusiin liiketoimintoihin, myös kuluttajatuotteisiin ihan eri summia – mikäli emme ala käyttämään siitä jatkuvasti toitottamaamme hyvää koulutusta, ei meille todellakaan käy hyvin. Kello käy ja on käynyt jo finansskriisistä lähtien – ollaan jo myöhässä jopa. Mutta edelleen nukutaan ja tehdään mitättömistä positiivisista asioista suuria otsikoita – ihan kuin jotkut peräkylän mistään tietämättömät teinit, jotka kuvittelevat olevansa jotakin suurta. Hyvinvointivaltion käy todella ohraisesti ja eläkkeitä ei jatkossa makseta sovitun mukaisesti – miksi tähän todellisuuteen on niin vaikeaa herätä, miten alas täytyy vajota ennen sitä heräämistä?
Roger:
”Toinen asia sitten on, että Euroalueella keskeinen ongelma on edelleen kokonaiskysynnän riittämättömyys. Tätä ei voida ratkaista kilpailukykyä parantamalla yksittäisissä maissa. Kilpailukyvyn kohentaminen on nollasummapeliä, joka vain siirtää aktiviteettia paikasta toiseen.”
Aivan ja juuri tästä syystä siirtäisinkin kilpailukyvyn parantamispyrkimykset sivuun ja keskittyisin nimenomaan siihen miten Euroalueen kokonaiskysyntää parannetaan. Olisiko jo aika nostaa esiin
se miten talouskuri politiikalla nimenomaan vaan heikennetään koko Euroalueen kokonaiskysyntää?
TNE,
Olen tässä blogissa ja muualla jatkuvasti puhunut euroalueen elvytystarpeesta mm yli kolme vuotta sitten tässä:
https://rogerwessman.com/2013/10/28/ylijaamaisella-euroalueella-syyta-elvyttaa/
Euroalueen elvytys ei kuitenkaan kaikkia Suomen ongelmia ratkaise. Edelleen meillä on tarvetta itsekin huolehtia suhteellisesta kilpailukyvystämme euroalueen sisällä – ja vaurautemme ensisijaisesti riippuu yritystemme kyvystä tuottaa asiakkaiden arvostamia tavaroita ja palveluita. Tällä puolella parantamisen varaa, kuten Tage tuo esiin.
Kyllä meidän on syytä pohtia muitakin asioita kuin euroalueen kysynnän kehitys.
Vaikka yleistä palkka-alea ei tulisi, kai nyt on ainakin syytä alentaa niiden palkkavaatimuksia, jotka eivät nyt saa töitä? Se vaatisi yleissitovuudesta luopumista, kuten muissa Pohjoismaissa. Jos samalla palautetaan täysi vastuu laittomien lakkojen vahingoista muiden Pohjoismaiden malliin, tuottavuus kasvaa ja mahdollisuus reagoida toimintaympäristön muutoksiin paranee. Irtosanomissuojan keventäminen Tanskan malliin parantaisi työllisyyttä ja työllistymistä ja siirtäisi resurssit sinne, missä niitä eniten tarvitaan ja ne tuottavat eniten.