NAIRU, työvoiman saatavuus ja palkkojen nousu

Viime viikon kirjoitukseni Kuinka paljon kasvuvaraa Suomella on? oli virikkeenä keskustelulle mm Twitterissä, jonka perusteella muutama lisähuomautus on paikallaan. OECD:n laskema arvio NAIRU[i]:sta ei ole tyhjentävä indikaatio työvoiman saatavuudesta. On syytä tarkastella syvällisemmin taustalla olevia tekijöitä. Ongelmat työvoiman saannista tuskin riippuvat ainoastaan työttömyyden tasosta, vaan myös esimerkiksi työllisyyden kasvuvauhdista. Palkkojen nousu ei välttämättä ole oire työvoiman niukkuudesta, vaan voi myös johtua työmarkkinapoliittisista tekijöistä.

Kansanedustaja Juhana Vartiainen kommentoi Twitterissä kirjoitustani: ”Jos OECD:n nairu-arvio 7,4% on sinne päinkään, työvoimareservi on tuskin yli 50 000.”

Sinällään 50.000 on suurin piirtein se kasvuvara mitä hahmottelin kirjoituksessani. Kuten Juhanakin toteaa, NAIRU on kuitenkin vain arvaus siitä, millä työttömyyden tasolla palkkojen nousu alkaa kiihtyä. OECD:n NAIRU-arvion mukaan, vuoden 1997 lopussa Suomessa ei olisi ollut työvoimareserviä ollenkaan. Kuitenkin seuraavan kolmen vuoden aikana työllisyys kasvoi liki 200.000.

Se tapa millä OECD (ja mm. EU-komissio) arvioi NAIRU:a tuottaa tuloksen, jossa se herkästi seuraa työttömyyden kehitystä. Jussi Kiiviluoto antoi esimerkin samasta ilmiöstä komission arviossa Irlannista.

Rakenteelliset tekijät saaneet aikaan näin voimakasta vaihtelua Irlannin työttömyydessä? pic.twitter.com/g5MWcjnmkQ

— Jussi Kiviluoto (@KluotoJ) 15 februari 2017

OECD:n tämän hetkinen arvio NAIRU:sta tuntuu toki paljon järkevämmältä, kun 12 prosentin arvio 1997. 90 luvun kokemus kuitenkin on muistutus, että ei kannata sokeasti luottaa NAIRU-arvioihin vaan yrittää syvällisemmin ymmärtää, mitä työmarkkinoilla tapahtuu.

Tosin muutkin indikaattorit, kuten esimerkiksi EK:n yrityskysely vuonna 1997 signaloi (tilapäisesti) kasvavaa puutetta ammattityövoiumasta. Tämä on esimerkki siitä, että ongelmat työvoiman saatavuudessa eivät suoraviivaisesti seuraa työttömyyden tasoa. Ne voivat myös riippua mm. siitä miten ripeästi työvoiman kysyntä kasvaa.

Vaikka työttömyys oli korkea, pullonkauloja näytti 1997 olevan ainakin tiettyjen ammattiryhmien kohdalla, kun työllisyys kasvoi hyvin ripeästi.  Yrityksillä on kuitenkin mahdollisuuksia ajan myötä reagoida ammattityövoiman puutteeseen monella tavalla, esimerkiksi kouluttamalla uusia työntekijöitä, investoimalla työvoimaa säästäviin koneisiin tai organisoimalla työtä uudelleen. Mm. tätä asiaa pohditaan  kirjoituksessa Financial Timesissa, johon OP:n pääekonomisti Reijo Heiskanen kiinnitti huomiota. Vuosituhanteenvaihteen lähestyessää pullonkaulat hellittivätkin yrityskyselyjen mukaan, vaikka työttömyys jatkoi laskuaan ja OECD:n NAIRU-arvion mukaan työmarkkinat kiristyivät hälyttävälle tasolle.

Juhana Varitiainen protestoi myös siitä vastaan, että ylipäätänsä puhutaan työvoimapulasta. Ongelmat työvoiman saatavuudessa purkautuvat markkinataloudessa palkkojen nousuun, eikä varsinaisesti siten mitään ”pulaa” koskaan nähdä, hän toteaa.

@JuhanaBrotherus @WessmanRoger Juuri niin. Mutta minusta ei pitäisi edes puhua työvoimapulasta,vaan korkeasta nairusta&kustannuskierteestä.

— juhana vartiainen (@filsdeproust) 23 februari 2017

On kuitenkin monta syytä puhua erikseen työvoiman saatavuudesta eikä ainoastaan palkkakustannusten kehityksestä. Tarkastelemalla työvoiman saatavuutta voimme ennakoida milloin palkkoihin alkaa muodostua nousupaineita. Palkkojen nousuun vaikuttaa lisäksi muitakin tekijöitä, kuin työvoiman saatavuus. Suomessa palkkakehitys ei heijasta ainoastaan markkinavoimia, työvoiman kysyntää ja tarjontaa. Työmarkkinapolitiikalla on myös merkitystä.

Kun tarkastelle palkkojen nousua ja työttömyyttä viimeisen 10 vuoden aikana näiden kahden välillä näyttää Suomessa olleen suhteellisen suoraviivainen yhteys. Mitä alempi työttömyys sitä ripeämpi palkkojen nousu. 2009 tosin palkkojen nousu oli korkea suhteessa työttömyyteen, mutta tätä voi selittää sillä, että palkkojen nousu heijastaa viiveellä edellisen vuoden kireätä työmarkkinatilannetta.

Jos otetaan mukaan 2000-luvun alun vuodet yhteys näyttää selkeästi heikommalta. Palkkojen nousu oli näinä vuosina selkeästi korkeampi, kuin mitä se oli samalla työttömyyden tasolla myöhempinä vuosina. Nousuvauhti näyttää ensi sijassa heijastaneen työmarkkinajärjestöissä vallinnutta käsitystä kohtuullisesta palkkojen noususta – 2 prosentin inflaatiotavoite + tuottavuuskasvun mukainen tuottavuuden kasvu.

On selvää, että korjaavat toimenpiteet riippuvat siitä, miksi palkkojen nousu kiihtyy. Jos ongelmana on työmarkkinapoliittiset asenteet, toimet työvoiman tarjonnan kasvattamiseksi eivät esimerkiksi välttämättä paljoakaan auta. Jos ongelma on työvoiman saatavuus, mitkään yritykset aikaansada maltillisiia palkkasopimuksiin eivät auta kasvattamaan työllisyyttä.

[i] NAIRU = Non-Accelerating Inflation Rate-of-Unemployment, eli se työttömyyden taso jota ei voida alittaa, ilman että inflaatio kiihtyy