Yksilötason palkkajoustoista Ruotsissa
Kirjoitukseni Ruotsin palkkamalli ei paljoa auta sai kritiikkiä siitä, että en ollut huomioinut sopimusmalliin kuuluvaa yksilöntason joustoa. Tällainen jousto on toki hyvä. Tilastot eivät kuitenkaan anna tukea sille, että ruotsalaisen järjestelmän sallima jousto olisi riittävä antamaan kovin merkittävää hyötyä.
Kokoomuksen kansanedustajat Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen kritisoivat tänään Helsingin Sanomissa perustellusti kilpailukykysopimusta mainiten eritysesti ”kyvyttömyys edistää työehdoista sopimista työpaikoilla”.
Kilpailijamaissa palkat seuraavat joustavamman palkanmuodostuksen vuoksi tarkemmin yksilön ja yrityksen tuottavuutta. Silloin mahdollinen palkannousu johtuu enemmän kohonneesta tuottavuudesta eikä heikennä kansantalouden kilpailukykyä.
Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen Helsingin Sanomissa
Olen tästä pitkälti samaa mieltä (joskin, syistä jotka selitin kirjoituksessa paikallisen sopimisen sudenkuopat, en pidä toivottavana, että palkkojen kehitys pysyvästi heijastaisi eroja yrityksen tuottavuudessa).
Epäselväksi jää kuitenkin mihin kilpailijamaihin tässä viitataan. Jos katseet menevät Ruotsiin, ambitiotaso ei ole riittävän korkea.
Ruotsissa vain 8 % täysin keskitettyjä
Ruotsin ”valtakunnansovittelijan toimiston” Medlingsinstitutetin vuosiraportti kertoo, että työehtosopimuksilla säädettiin tarkan palkankorotuksen suuruus ainoastaan 8 prosentille työntekijöistä. Lopuissa sopimuksissa oli jonkun verran liikkumavaraa paikallis- tai yksilötasolla.
Liikkumavara ei käytännössä ehkä ole kuitenkaan kovin suuri.
Valtaosassa työehtosopimuksissa (kattaen 61% työntekijöistä) säädetään keskimääräisten palkankorotusten suuruudesta. Paikallisesti pystytään siten sopimaan korkeintaan palkankorotusten jakamisesta kyseisen työntekijäryhmään kuuluvien henkilöiden välillä. Tämä antaa jonkun verran joustoa ottaa huomioon yksilöntason eroja tuottavuudessa. Se ei kuitenkin anna mahdollisuutta sopeuttaa palkkoja muutokseen kokonaisen työntekijäryhmään kohdistuvassa työn kysynnässä. Yksilöntason joustavuutta rajoittaa lisäksi se, että enemmistöä näistä työntekijöistä kattaa yksilötakuu, joka määrää yksilöllisen minimikorotuksen.
LO:n työntekijöistä 2 % paikallisen sopimisen piirissä
Jäljelle jää 35 prosenttia työntekijöistä kattavat työehtosopimukset, jossa palkankorotuksista voi sovita paikallisesti, ilman keskitetysti sitovia määräyksiä yksilötakuista tai keskimääräisistä palkankorotuksista. Suurin osa näistä sopimuksista kattaa akateemisesti koulutettuja työntekijöitä. LO:n (eli Ruotsin SAK:n) jäsenistä ainoastaan 2 prosenttia on paikallista sopimista ilman yksilötakuuta sallivan sopimuksen piirissä.
Tilanteessa, jossa talouden muutos kasvattaa nimenomaan korkeasti koulutetun työvoiman kysyntää, tästä joustavuudesta on siten rajoitettua apua. Joustoa on ensi sijassa niissä työntekijäryhmissä, joiden kohdalla on painetta nostaa palkkoja keskimääräistä linjaa enemmän.
On myös syytä muistaa, että Suomessakin yksilöntason joustoa on, sekä kirjattuna työehtosopimuksiin, että palkkaliukumien kautta. Siten ainakin minun on vaikea sanoa kuinka suuri ero todellisuudessa tämän suhteen on Ruotsiin. Kuten kirjoitin aikaisemmin, talousluvuissa (joihin sisältyvät palkkaliukumat) Ruotsin mallin lopputulema ei vaikuta eroavan Suomen keskitetyistä ratkaisusta.
Eli edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että jos haluamme työllisyyttä edistää mallia pitää ottaa esimerkiksi Saksasta, ei länsinaapuristamme. Jos tämä on poliittisesti epärealistista, kilpailukykysopimus nykyisessä muodossaan on ehkä paras realistinen vaihtoehto.
Roger Wessman 
Saksan Hartz-reformit sopisivat Suomenkin malliksi.
Irlantiinkin voisi katseen kääntää, kun nyt kauhistellaan velkakriteerin (60% BKT:sta) ylittymistä. Irlanti laski alkuviikosta liikkeelle 100-vuotisen velkakirjan 2.35 prosentin korolla.
http://www.arvopaperi.fi/kaikki_uutiset/irlanti-laski-liikkeelle-100-vuotisen-velkakirjan-korko-kasittamattoman-alhainen-6536723
En ole varma onko ajatus/oletus pysyvästi kahtiajakautuneista työmarkkinoista kestävä, jonka esitit Paikallisen sopimisen sudenkuopat kirjoituksessasi. Kun työllisyys paranee ja työvoiman tarve kasvaa talouskasvun myötä, matalan tuottavuuden ja matalien palkkojen yrityksistä varmaankin siirtyisi työvoimaa korkeamman tuottavuuden sektorille, jolla on myös varaa maksaa parempia palkkoja.
Asianharrastaja,
Ehkä. Jos ja kun työvoiman kysyntä toipuu. Jollei talouden toipuminen ja työvoiman tarpeen kasvu purkaudu tes-palkkojen nousuun. Silloin kahtiajakautumisesta voi tulla pysyvä,
Riippumatta siitä kuinka todennäköinen tämä skenaario on, se ei missään tapauksessa ole toivottavat.
aivan äärimmäisen harvoin huomaan olevani jostain asiasta eri mieltä arvoisan blogistin kanssa.
nyt kuitenkin joudun toteamaan että yksikään työehtosopimus ei ole estänyt eikä estä sopimsta sopimusta paremman palkan maksamista työntekijälle, olkoon kyse joko koko yrityksestä koko yrityksen kannattavuuden vuoksi tai sitten yksittäisen työntekijän panoksen muita paremmasta palkitsemisesta, pl korkeintaan ehkä jotkin virkaehtosopimukset joskus muinoin.
mä joudunkin olemaan mieltä että pakallisella sopimisella tavoitellaan ensi sijaisesti helppoa mahdollisuutta palkkojen lasekmiseen, mikä tietysti on joissain tapauksissa kaikkine kannalta paras vaihtoehto, tähän asiaan ei tietenkään ole mitään huomauttamista.
Lepomäki ja vartiainen todellakin viittaavat esimerkissään parempaan tuottavuuteen ja palkkojen nostoon, ja kertauksen vuoksi, se on nykyisinkin aivan helpsti mahdollista. Näiltä osin leporannan ja vartiaisen perustelujen paikalliselle sopimiselle voi sanoa olevan erittäin heikkoja.
n.n.,
Jos olen ilmaissut itseni epäselvästi, niin todettakoon, että työnantaja voi halutessaan nostaa työntekijän palkkaa enemmän kuin työehtosopimus vaatii.
Perustelu laajemmalle yksilö- tai paikallistason palkoista sopimiselle on mahdollisuus jättää palkat jollekin yksilöille, tai jossain yrityksessä, alemmaksi kun mitä se olisi keskitetyssä ratkaisussa.
Tätä ymmärtääkseni Vartiainen ja Lepomäkikin tarkoittivat; että ei olisi pakko nostaa palkkoja, jollei tuottavuuden kasvu sitä perustelisi.
Aika erikoinen logiikka Koskella, että tuottavuuspohjainen palkanmuodostus vähentäisi insentiivejä firmoilla parantaa tuottavuutta. Palkathan ovat kuitenkin vain yksi kustannustekijä eli tuottavuuden kasvu samoilla myyntihinnoilla kuitenkin lisäisi yrityksen tuottoja elleivät muut rajakustannukset nouse.