Elvytyskeskustelun epä-älyllinen kahtiajako
Eilen kirjoittamani kritiikki Haaparannan laskelmista Maksaisiko elvytys itsensä takaisin?, sai aikaan vilkkaan keskustelun. Vastalauseissa ei niinkään puolustettu Haaparannan laskelmia, vaan yleensä esitettiin elvytystä puoltavia näkemyksiä. Elvytystä kategorisesti vastustavat sen sijaan vaikuttivat ilahtuneilta. Johtopäätös näytti olevan, että jos kritisoin Haaparannan laskelmia, minun täytyy vastustaa kaikkia elvytystoimia. Se että heti alussa totesin, että olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että Euroopan talous tarvitsee elvytystä kaikui näköjään kuuroille korville.
Jos jotain talouspoliittisesta keskustelussa on epä-älyllistä, niin se on mielestäni jyrkkä jaottelu, jossa kaikkia osapuolia nähdään joko elvytyksen tai kiristyksen puolestapuhujina.
Elvytystoimet voivat olla perusteltuja, vaikka Haaparannan laskelmat siitä, että elvytys vähentäisi velkaantumisastetta, olisivat rajusti ylioptimistisia, Etenkin nollakorkojen maailmassa voi sitl löytyä julkisia investointeja, jotka maksavat itsensä takaisin.Voi olla järkevää taantumissa ylläpitää talouden aktiviteettia, vaikka julkinen velkaantuminen kasvaa.
Olen myös ehdottomasti samaa mieltä Haaparannan toteamuksesta, että ”Euroopan ongelma on kokonaiskysynnän vähäisyys, ei kilpailukyvyn puute. Euroopassa kokonaiskysynnän puute on suurin syy alueen pitkittyneeseen taantumaan ” kuten olen kirjoittanut esimerkiksi tässä: Heikompi euro hyvä, mutta ei paras lääke .
Tässäkin näen kuitenkin jälleen harmaasävyjä siltä osin, että eri maiden kohdalla tilanne vaihtelee kuten selitin jutussa Vyönkiristys, elvytys vai jotain muuta. Niin kauan kun ei ole poliittista valmiutta pysyviin euromaiden välisiin tulonsiirtoihin, maalla joilla on 10-15 prosentin alijäämä vaihtotaseessa on tarvetta siirtää aktiviteetin painopistettä kotimaisesta kysynnästä vientiin. Tästä näkökulmasta kriisimaissa toimet kilpailukyvyn parantamiseksi ja kotimaisen kysynnän heikentämiseksi olivat perusteltuja
Harmaasävyjä toki tämän kohdalla tuo se, että voidaan keskustella milloin ja kuinka paljon kiristetään. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kriisimaita pakotettiin kiristämään liian paljon liian ripeästi, ja liian vähän huomiota on kiinnitetty kasvua vahvistaviin rakenteellisiin uudistuksiin kuten totesin jutussa Liikaa kiristystä, liian vähän sopeutusta.
Harmaasävyjä näen myös koskien sitä miten järkeviä erilaiset elvytystoimet ovat Koska Suomen talouden ongelmana on nimenomaan investointien ja viennin heikkeneminen investointivetoinen elvytys on järkevintä tai elvytysvaraa voitaisiin käyttää viennin edistämiseen työvoimakustannuksia alentamalla ns. fiskaalisen devalvaation kautta.
Kaikkien esitettyjen toimien osalta pelkään, etteivät ne ole mitään ihmelääkkeitä, joilla ripeästi saadaan taloutta itseään vahvistavaan nousukierteeseen, kuten näyttää olevan olettama Haaparannan laskelmien takana. Tarve tukea talouden kokonaiskysyntää ei kovin ripeästi poistu. Tämä ei mielestäni anna syytä olla pyrkimättä täystyöllisyyden saavuttamiseen. Se vaan korostaa, että täytyy varautua siihen, että elvytystoimia täytyy jatkaa varsin pitkään.
Sixten Korkman hiukan toisella argumentoinnilla yrittää murtaa yksinkertaistavaa kahtiajakoa keskustelussa. Olen pitkälti hänen kanssa samaa mieltä.
Roger Wessman 
Asiaa sivuten, minua ihmetyttää erityisesti valtamediassa ja vaalikeskusteluissa ylipäänsä euroalueen merkityksen sivuuttaminen. Ikään kuin Suomi ei kuuluisikaan rahaliittoon, vaan vanha vahvan markan politiikka olisi edelleen voimassa.
Muistaakseni yli puolet Suomen viennistä kohdistuu muihin euromaihin, joten Suomelle järkeenkäypää olisi pyrkiä lisäämään euroalueen kokonaiskysyntää Suomen viennin lisäämiseksi. Miksi tätä ei tuoda esiin, vaikka Suomella on (väestön- ja talouden-)kokoon nähden suhteeton vaikutusvalta EU:ssa ja euroalueella?
Eurossa on vikansa, siinä ei ole mm. ylijäämien kierrätystä, Saksa on hoitanut taloutensa rahaliitossa tarkoituksenhakuisesti siten, että se asettaa ylivoimaisen vientinsä ja maltillisen palkkapolitiikan ansiosta itsensä määräävään asemaan. Suomen tapa totella sääntöjä ja määräyksiä orjallisesti esim. 60% bkt. sääntöä on huvittava, onhan sen ylittänyt jo useat euromaat ongelmitta. Tätäkään sääntöä meillä ei kukaan tunnu haastavan.
Toisaalta kysyntäpuolen tekijät valtavirtaisessa talouskeskustelussa yleensä vaijennetaan ja pyritään tuomaan esiin tarjontapuolen tekijät.
Erityisen hyviä ideoita Herra Blogistilta.
Itseänikin ihmetyttää, miten vähälle huomiolle euro ja muu Eurooppa on jäänyt keskutelussa, sillä ainoastaan muutamalla euromaalla voidaan sano pyyhkivän hyvin tällä hetkellä. Muilla väitetään olevan tarvetta rakenteellisille uudistuksille, joista tärkein ei yleisen mielipiteen, vaikkakin minun mukaani on dumpata euro tai saada se toimimaan siten, että muut euromaat vastaavat maan kohtaamin suhdannevaihteluihin tavalla, jolla estetään ”liian vahvan markan”-syndrooma. Helpointa tietysti olisi jo tässä vaiheessa luovuuttaa koko eurokokeilusta, kun emme ole vielä kaulaa myöten lirissä.
Wessmanilla näyttäisi olevan ihan ok-pohdintaa ”fiskaalisesta devalvaatiosta” ja työnantajakustannusten alentamisesta. Itse ihmettelin jo muinoin, että miksi yhteisöveroa alennettiin, eikä työvoimakustannuksia. Luulisi tällä olevan hieman suurempi vaikutus investointeihin.
Eikö tuo kokonaiskysynnän puute korjaantuisi sillä, että nyt QE:n aikana valtiot saavat velkaa lähes nolla tai miinuskorolla, joka ollaan muutenkin velkaa itselle, jolloin kyse on rahan luonnista, niin tämä raha käytettäisiin korkean työttömyyden maissa infraan ja vähäisen työttömyyden maissa, kuten Saksassa valtion työntkekijöiden palkankorotuksiin, jonka odottaisi johtavan yksityisenkin sektorin korotuksiin, jolloin saataisiin euroaluetta tasapainoon, kasvua käyntiin ja päästäisiin kohti täystyöllisyyttä. Kovimmat MMT-sankarit ja keynesiläisethän sanovat, että työttömyys johtuu vain ja ainoastaan valtion liian pienestä kulutuksesta. Jos kaikissa valtioissa pyrittäsiin täystyöllisyyteen valtion avulla, niin työntekijöistä tulisi kaikkialla pulaa ja keinu kallistuisi työntekijöiden puoleen neuvotteluissa. Tietysti sivistymättömät moukat saattavat ottaa Kreikan esimerkiksi, että tämä ei toimi, mutta rahan painaminen toimi Kreikassa varsin hyvin siihen asti, kunnes he keksivät liittyä euroon ja luopuivat omasta rahasta, jolloin he eivät enää voineet elvyttää itseään ulos lamoista, koska eivät voineet luoda QE:ta. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, vaikka Kreikka ei vielä olekaan osa QE:ta. Tämä on mielestäni täystyöllisyys vs. pääoma ja omistajat-taistelu. Pelkkä rahan painaminen ja tällä tavalla devalvoiminen tulee aiheuttamaan ainoastaan kuplia ja seuraavassa lamassa meidän on pakko elvyttää oikein urakalla ja uusia EU:n ja euron rakenteita, hajottaa euro, aloittaa pikku sota, että saadaan huomio muualle tai luoda jättityöttömyys ja aiheuttaa sisäistä levottomuutta.
Yhden euromaan elvytys ei toimi, mutta kaikkien yhdessä – kyllä. Tällöin kilpailukyky saavuttaisi tasapainotilan ja kaikkiin maihin voitaisiin automaattiseksi vakausmenismiksi asentaa Suomesta tuttu sosiaaliturva, joka monesta kehitysmaasta, kuten esim. Eestistä ja Espanjasta puttuu, (sellainen, joka riittää elämiseen). Miksi kukaan ei ole vaatinut sosiaaliturvan parannuksia rakenteellisten uudistusten joukossa, kysynpähän vain? Meillä taitaa Euroopassa olla yksipuoluejärjestelmä, mutta emme tätä vain vielä oikein ymmärrä… Jos Suomessa nyt elvytetään yli NAIRUn ja palkat nousevat, niin kilpailukykymme heikkenee entisestään suhteessa muihin euromaihin ja euron ulkopuolisiinkin maihin, jos euro on meille sisäisesti ja ulkoisesti liian vahva. Kuitenkin, jos elvytys laitetaan kaikissa EU-maissa käyntiin, niin ongelmaa ei ole. Tietysti Saksan vienti tulee kärsimään, mutta kotimainen kysyntä lisääntyy. On hyvä rakentaa EU:lle jokin valvontakoneisto, että massit eivät mene suoraan oligarkeille eräissä hieman hämärän rajamailla hilluvissa maissa. Ihemettelenkin, että Vasurit ainoana elvytyspuolueena, eivät tuo tarpeeksi selväksi esille, että koko EU:ta tulee elvyttää, eikä vain Suomea, sillä yksinäisen suden elvytys tulee päättymään suden kuolemaan. Tämä kaikki nähtiin jo 1900-luvun alkupuolella. Väitänkin, että EU ja erilaiset maailmanlaajuiset yhteistyöelimet eivät ole aiheuttanut pitkää rauhaa Eurooppaan, vaan keynesiläinen finanssipolitiikka on ollut eräs tärkeimmistä elementeistä, sillä tämän vuoksi missään maassa ei ole ollut tarpeeksi kyrsiintynyttä nuorisoa, joka olisi saatu houkuteltua vallankaappauksiin ja sotaretkiin.
”Lack of education, unemployment, poverty and absence of upward mobility cause a growing sense of frustration and radicalization. According to this camp, the absence of socioeconomic opportunities matters much more than the clash of civilizations or the war of ideologies.”
http://www.huffingtonpost.com/amer-tapaenar-/isis-relative-deprivation_b_6912460.html
Tietysti olisi myös hyvä asettaa valtion ylijäämälle ja alijäämälle rajat euroaluellaa, että tässä touhussa on jotain järkeä. Jos valtion ylijäämä ylittää esim. 3 %, niin lopuista valtio joutuu maksamaan sakko muille euromaille. Alijäämälle tasapaino- ja kasvusopimuksessa on asetettu ”virallinen” raja, mutta ylijäämästä on ainoastaan tietyissä papereissa keskusteltu suositusten muodossa.