Velkaantumisaste huono mittari

Pertti Haaparanta osoittaa Akateemisessa talousblogissa jutussa Tietääkö ehdokkaasi? mainiosti, että kriisimaiden ongelmana ei ollut julkisen talouden erityisesti ripeä velkaantuminen kriisiä edeltävinä vuosina. Ongelmana hänen analyysissä on kuitenkin, että julkinen velkaantuminen on erittäin huono mittari seurata kriisimaiden taloudenpidon holtittomuutta.

Kuten monesti olen todennut: Euroopan velkakriisi oikeasti oli vaihtotasekriisi ei velkakriisi. Kriisimaiden julkinen velkaantuneisuus ei kehittynyt Saksaa heikommin ennen kriisiä, mutta kriisimaiden vaihtotasealijäämät voimakkaasti kasvoivat, samaan aikaan kun Saksa vastaavasti kasvatti ylijäämiään.

Julkinen velkaantuneisuus on ongelmallinen mittari kahdesta syystä:

Ensinnäkin etenkin Espanjan ja Irlannin kohdalla ongelmana oli yksityisen sektorin velkaantuminen ei julkinen velkaantuminen.

Toiseksi sinä aikana kun taloudet ripeästi velkaantuivat, velkarahoitteisella kulutuksella ja investoinneilla kestämättömällä tavalla nostettiin BKT:ta. Velkaantuneisuusaste siitä syystä antoi liian hyvän kuvan velasta suhteessa todelliseen velanhoitokykyyn.

Velkaantuneisuusasteen nousu on siten osittain seuraus siitä, että nimellinen BKT on palautunut kestävälle uralle kun velanottamista on lopetettu.

Tältä osin minun on vaikeata syyttää väärää kriisinhoitoa velkaantuneisuusasteen noususta. Tämä nousu oli vääjäämätön, jollei ollut valmiutta loputtomiin rahoittamaan kriisimaiden alijäämiä.

Tämä ei tosin selitä koko nousua velkaantumisasteessa. Osittain velkaantumisasteen kehitys nyt antaa liian synkän kuvan, samoista syistä kun se kriisiä edeltävinä vuosina antoi liian hyvän. Talous on lamaantunut kun yksityinen sektori maksaa velkoja takaisin.

Väärää kriisinhoitoa voidaan myös osittain syyttää kriisimaiden velkaantumisasteen noususta. Kevyempi rahapolitiikka – ja ennen kaikkea päättäväisempi puuttuminen velkamarkkinoiden panikoitumiseen – olisi auttanut. Vyönkiristys kriisimaissa on minunkin mielestä ollut turhan jyrkkää kuten selitin jutussa liikaa kiristystä, liian vähän sopeutusta.

En siten pidä Haaparannan johtopäätöstä siitä, että kriisimaiden velkoja pitäisi antaa anteeksi perusteltuna. Kriisimaiden ongelmat johtuivat pääosin niiden omasta velanotosta kriisiä edeltäneinä vuosina. Ongelmana ei ole kuitenkaan velkaantumisaste (joka nyt antaa liian synkän kuvan tilanteesta) vaan talouden sopeutuminen elämään ilman velalla rahoitettua kulutusta ja investointeja.