Kirjoitin analyysin Hallitusohjelmasta säästäjän näkökulmasta Odin-rahastojen toimeksiannosta, jossa lyhyesti yritän haarukoida suunnitelmien vaikutusta mm talouskasvuun ja sitä kautta eri sijoituskohteiden tuottoon. Kiteytettynä ohjelman toteutuminen olisi osakesijoittajalle hyvä uutinen, asuntosijoittajille huono.
Kommentoimatta jäi mm. ohjelman kannanotto eurokriisin hoitamiseen. Se on erityisen kiinnostava nyt kun tukipaketteja jyrkästi vastustaneet Perussuomalaiset ovat hallituksessa, ja Suomen asema kriisin-hallintaratkaisujen jarrumiehenä siten voidaan odottaa kasvavan.
Retoriikka kuulostaa kovalta:
Hallitusohjelman kappale eurojärjestelmän vakaudesta, korostukset minun
Asiasisältö ei ole niin tiukka kuin miltä kuulostaa. Lähinnä huvittava on kohta, jossa todetaan, että kahdenväliset luotot eivät kuulu keinovalikoimaan. Kahdenväliset luotot ovat kauan sitten poistuneet päiväjärjestyksestä vakausmekanismin perustamisen myötä, joten tässä uusi hallitus voi turvallisesti uhota tiukalla linjalla.
Lupaus siitä, ettei Euroopan vakausmekanismin kapasiteettiä kasvateta ei sekään vaaranna tulevia pelastusoperaatioita. Suunnitelmat vakausmekanismin kapasiteetin kasvattamiseksi ovat kuopattu jo vuosia sitten. Siihen ei ole enää tarvetta, kun EKP on OMT-ohjelmansa puitteessa asettanut rajattoman kapasiteettinsä käyttöön eurovaltioiden rahoituksen turvaamiseksi, jos vakausmekanismin kautta sovitaan pienestäkin tukiohjelmasta ongelmissa olevalle maalle.
Keskeistä on siten, ollaanko valmiita hyväksymään uusia maita tukiohjelmien piiriin, jos tämä tulee ajankohtaisesti. Siihen linjaus on ympäripyöreä: päätös tehdään Suomen kansallisen edun näkökulmasta.
Pyrkimys palauttaa no-bail out säännön uskottavuus on myös utopistisuudessaan lähinnä koominen. Miten voidaan enää kaikkien toteutettujen pelastusoperaatioiden, Euroopan Vakausmekanismin muodostamisen ja EKP:n OMT-ohjelman jälkeen saada ketään uskomaan, että rahoitusongelmiin joutuneita maita ei autettaisi, jos uusi kriisi iskee?
Ainoa tapa palauttaa no-bail out säännön uskottavuutta on purkaa vakausmekanismi ja saada EKP:ltä tiukasti kiellettyä valtioiden epäsuorankin rahoituksen. Jos tässä onnistuttaisiin, se olisi samalla suora viesti poliittisesta tahdosta antaa euroalueen hajota. Se olisi siten kehotus sijoittajille vetää rahansa pois heikommista euromaista, joka palauttaisi euroalueen akuuttiin kriisiin.
Keskeinen kysymys on enää pidetäänkö kiinni siitä periaatteesta, että viime kädessä valtiot vastaavat aina omista veloistaan. Eli siitä, että kaikki tukioperaatiot ovat ainoastaan lainoja, joita pitää maksaa takaisin. Tässä kohdin ei liene epäilystä uuden hallituksen linjasta, joka tältä osin jatkaa edellisen hallituksen linjalla.
Odotan jännittyneenä mitä toimittaja on leikannut mukaan huomiseen Brysselin kone–lähetykseen, jossa minua haastatelleen Euroopan talouspolitiikassa. Lähetys perustuu pitkään rupattelutuokioon toimittaja Maija Elonheimon kanssa. Kiitettävästi Elonheimo oli tutustunut kirjoituksiini ja keskustelussa käytiin läpi monta eri aihetta, sekä monta kysymystä josta en ole kirjoittanut. Nähtäväksi jää. miten selkeästi onnistuin lyhyesti selittämään kantani moneen tulenarkaan monimutkaiseen kysymykseen.
Haastattelusta tuskin leikataan pois kohta, jossa innostun väittämään että valtiovarainministeriön EMU raportti perustuu todellisuudesta irtautuneeseen toiveajatteluun. Ehkä se oli hiukan turhan ilkeästi sanottu: raportissa korostetaan, että puhutaan pitkän aikavälin tavoitteista, jotka eivät ole heti toteuttavissa. Silti näin utopistiseen visioon tähtääminen on mielestäni hyvin huono ohjenuora, jos halutaan kehittää euroaluetta parempaan suuntaan.
Toki utopistiset visiot silloin tällöin toteutuvat: Euro itsessään on tästä esimerkki. Se on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että utopististen visioiden toteuttaminen tosiasioista piittaamatta voi johtaa vakaviin ongelmiin.
Linkki nauhoitukseen: EU:n talous ja EMU. Haastateltavana ekonomisti Roger Wessman | Brysselin kone | Radio | Areena | yle.fi
Mikä on nopein tapa parantaa luokan keskimääräistä tulosta kokeessa? Tietysti se, että vapautetaan heikommat oppilaat kokeesta.
Tämä vertaus tuli mieleen kun jutussa Hyytyvää tuottavuuden kasvua? vertailin eri Eurooppalaisten maiden tuottavuuslukujen kehitystä viime vuosina. Espanjassa keskimääräistä tuottavuutta on näköjään parannettu juuri tällä tavalla, kun taantuman myötä moni alhaisen tuottavuuden työpaikka on hävinnyt. Saksassa ja Iso-Britanniassa joustavien työmarkkinoiden myötä alhaisen tuottavuuden työpaikkoja on päinvastoin luotu, mikä on vetänyt tuottavuuslukemia alaspäin.
Saksan työmarkkinareformia on kritisoitu mm siitä, että heikentyneeseen tuottavuuden kasvuun viitaten. Kouluekoe-esimerkki kiteyttää, miksi näen tätä kritiikkiä ohi ampuvana.
Oleellista koulutuksessa ei ole se, että kokeessa mitattua keskiarvoa saadaan nousemaan, vaan se kuinka paljon kukin oppilas oppi.
Oleellista vaurauden kasvattamisessa ei ole se, että mitattua työn tuottavuutta saadaan nousemaan, vaan se, että kukin työntekijä tuottaa enemmän.
Saksan kasvu on tosin nyt jäämässä euroalueen keksiarvoa heikommaksi, ainakin jos viime viikolla julkaistujen Euroalueen ostopäälliköiden viestiin tasapainoisemmasta kasvusta uskoo. Tämä ei ole kuitenkaan välttämättä huono uutinen euroalueelle: Saksan BKT:n kasvun hidastuminen on ollut hyvälaatuista. Kotimainen kysyntä on kasvanut reippaasti, mutta on alkanut valua tuontitavaroihin – mikä tietysti kauppakumppaneille on hyvä uutinen.
Viimeisen viikon aikana on tullut kirjoitettuja kaksi kirjoitusta, jossa kritisoin suomalaisessa talouskeskustelussa ilmestyviä jäänteitä talousopeista, jotka löytyvät historiankirjoissa Adam Smithiä edeltävältä ajalta.
Merkantilistista käsitystä, että vaurauden lähteenä on ulkomaankaupan pitäminen ylijäämäisenä käsittelen jutussa Ylijäämäinen vaihtotase outo tavoite
Fysiokraattien opilla, että kaiken vaurauden lähde on maatalous jonka varassa kaikki muut elinkeinot elävät, ei toki enää ole paljoakaan kannatusta. Sen muunnelma, jonka mukaan kaiken vaurauden lähde on teollisuus sen sijaan näyttää edelleen olevan voimissaan. Toki, sekä maataloutta että teollisuutta tarvitaan. Se, että teollisuuden työpaikat häviävät eivät kuitenkaan välttämättä ole sen suurempi huolenaihe kun maataloustyöpaikkojen häviäminen edellisen vuosisadan aikana. Tästä enemmän havaintoja jutussa Teollisuus, työllisyys ja tietoyhteiskunta
Kirjoitin viime viikolla, että korkokupla on nyt puhkeamassa. Tämä herättää jälleen kysymyksen, mitä tarkoitetaan kuplalla.
Löyhästi voidaan sanoa, että markkinoilla on ollut kupla aina kun hinnat ovat olleet korkealla ja sen jälkeen tulleet alas, kuten euroalueen valtionlainojen kohdalla on viime viikkoina tapahtunut. Tällainen sanojen käyttö ei kuitenkaan jätä kupla-sanalle paljon informaatio-arvoa, jos jokainen merkittävä liike markkinahinnoissa on kupla.
Useimmiten kuplalla tarkoitetaan tilannetta, jossa markkinoiden hinnoittelu on irtautunut todellisuudesta. Hinnoittelulle ei löydy järkeviä perusteluita. Tällöin kuplan olemassaoloa voidaan todeta ennen sen puhkeamista.
On kuitenkin monta järkevää syytä miksi elämme nyt alhaisten korkojen aikaa. Mistä me tiedämme, että korot ovat nyt olla alhaisempia kun mitä niiden pitäisi tämän hetkisillä talousnäkymillä olla?
Kuplalle on toinen mielestäni kaikkein valaisevin määritelmä, jossa fokusoidaan siihen psykologiseen prosessiin, joka luo markkinoille kuplia. Kupla on itseään ruokkiva nousukierre, jossa hintojen nousu ruokkii odotuksia hintojen noususta mikä saa sijoittajia ostamaan ja siten kurssit nousemaan. Sijoittajien ostot eivät perustu sijoituskohteen tuottamaan kassavirtaan, vaan ainoastaan toiveisiin siitä, että joku ostaa sijoituskohteen vielä kalliimmalla. Tällöin ollaan selkeästi, kuplassa – jollekin jää vääjäämättä Musta-Pekka käteen.
Tässä mielessä korkomarkkinoille oli selkeästi muodostunut kuplaa. Sijoitusta pitkiin valtionlainoihin on vaikea perustella kassavirralla, kun niiden korot ovat negatiivisia, kuten kirjoitin pari kuukautta sitten todetessani, että on aika myydä korkorahastoja. Ainoa järkevä perustelu sijoittaa pitkiin valtionlainoihin oli toive siitä, että joku ostaisi niitä vielä kalliimmalla. Korkorahastojen toteutuneet hyvät tuotot saivat sijoittajia kasvavassa määrin laittamaan rahojaan pitkiin korkorahastoihin.
Toki voidaan sanoa, että sijoittajat olivat valmiita maksamaan korkoa siitä, että euroalueen valtiot lähivuosina pitäisivät heidän rahansa turvassa. Tuskin kovin moni alkuvuonna pitkiin korkorahastoon sijoittanut kuitenkin mielsi, että laittoi rahansa sijoituskohteeseen joka tuottaa negatiivista tuottoa.
Tämä ei tarkoita, että korot nyt räjähdysmäisesti nousevat. EKP on edelleen ostopuolella ja tulee pitämään ohjauskorot alhaisena pitkänä. Itseään ruokkiva nousukierre on kuitenkin katkaistu, ja jos pitkät korot jälleen kääntyvät selkeästi negatiivisiksi on syytä olettaa, että viime viikkojen arvojen laskuista visautuneina myyjiä herkemmin nähdään.
Pitkien korkojen viimeaikaisella nousulla on tietysti talouskasvua vaimentava vaikutus. Vaikka pitkät korot nyt ovat korkeampia kuin vuoden alussa, selitän tässä miksi ei kuitenkaan voi sanoa, että EKP toimet olisivat olleet tehottomia. Korkojen nousu on auttanut euroa vahvistumaan mutta, euron toipuminen ei vielä hautaa kasvutoiveita, koska euro on vielä selkeästi heikompi kuin vuoden alussa.
Kävin eilen puhumassa radiossa talouspolitiikasta otsikolla Kuka on mokannut Suomen talouden: poliitikot vai yrittäjät vai jopa molemmat? ja tänään kuuntelemassa ajatuspaja Liberan ajatuksia siitä Miten Suomi voidaan pelastaa.
Liberan tilaisuudessa korjausehdotukset pyörivät pitkälti samoissa teemoissa, kun mistä minä puhuin radiossa: mm. kireä ansioverotus, kannustinloukut, ei-listattuja yrityksiä suosiva osinkoverotus ja työmarkkinoiden joustavuus.
Jos ehdotuksista voin monissa kohdin Kanniaisen ja kumppaneiden kohdalla olla samaa mieltä tilaisuuden henki tuntui minulle vieraalta. En ymmärrä miksi uudistus-ehdotuksia pitää myydä maalaamalla liioitellun synkän kuvan siitä, että Suomessa kaikki asiat ovat pielessä. Onko ainoa tapa saada ehdotuksia läpi vakuuttaa, että mitään toivoa ei ole, jollei ehdotettuja uudistuksia toteuteta? ”Hukkuvalle on heitettävä pelastusrengas”. Lakaista maton alle ne tekijät (maailman ja Euroopan talouden ongelmat, Nokia, Venäjä) jotka pääosin selittävät Suomen talouden heikon kehityksen, ja yrittää selittää ongelmia pelkästään kireällä verotuksella ja liiallisilla palkankorotuksilla. Unohtaa, että euroalueella on myös merkittävänä ongelmana liian heikko kysyntä, koska se heikentäisi perusteluja rakenteellisten uudistusten tekemiseksi.
Reagoin aikaisemmin viikolla samanhenkiseen pelotteluun kirjoittamalla selityksen siitä miksi IMF:n holhouksella pelotteleminen on pötypuhetta. Ei tällaisesta järjettömästä haihattelusta ole apua, kun pohditaan miten pikaisesti Suomen julkisen talouden velkaantumista pitää katkaista.
Tällä en toki halua väittää, että Suomen taloudessa menisi nyt hyvin, kuten totesin päivityksessäni viikko sitten: Suomen talous on ehkä jälleen taantumassa. Ongelmat ovat kyllä tarpeeksi todellisia ilman liioittelua.
Minun ja Sixten Korkmanin kanssa voi pohtia talouden näkymiä (toivottavasti ilman turhaa synkistelyä) kesäkuun alussa Taloudessa nyt!-seminaarissa.
Kommentoija ihmetteli ”miksi työn tarjonnan lisääminen työttömyyden vallitessa välttämättä parantaisi työllisyyttä”. Tarjonnan kasvattamisesta totta kai on vähemmän hyötyä, jos markkinoilla on jo työvoimasta ylitarjontaa. Sen, että työvoiman tarjonnan kasvattaminen voi kasvattaa työllisyyttä taantumassakin, kuitenkin ymmärtää, kun muistaa, että jokainen työtön ja työpaikka on ainakin jossain määrin uniikki, eikä vaan numero taloudellisissa tilastoissa.Taloudellisessa mallittamisessa helposti hämärtyy, miten monella tavalla jokainen työntekijä on uniikki. Kysymys ei ole vain tilastoissa mitattavista ominaisuuksista kuten koulutuksesta ja asuinpaikkakunnasta, vaan kaikesta joka vaikuttaa siihen kuinka helposti mahdollinen työnantaja löytää työntekijän jonka hän kokee sopivan tarpeeseensa.
Jos saariston kesäasukkaiden venemoottoreita korjannut kokenut huoltomies jää eläkkeelle, ei ole ollenkaan selvää, että tästä syntyy työpaikka kenellekään muulle. Vaikka samassa kunnassa olisi työttömiä ajoneuvomekaanikkoja, ei heillä välttämättä ole samanlaista ainutlaatuista kokemusta vanhoista venemoottoreista puhumattakaan asiakassuhteita. Luottohuoltomiehen puuttuessa korjauttamisen sijaan moni ehkä vain ostaa uuden moottorin tai pärjää vanhalla, jotenkuten toimivalla.
Voidaan myös kuvitella lappeenrantalainen kampaamon omistaja, joka saa idean liiketoimintojen kasvattamiseksi, kun tuttu ja tunnetusti luotettava ja ahkera naapurin tyttö sattuu olemaan venäjän kieltä osaava, työtä etsivä kampaaja.
Nämä esimerkit ovat tietysti täysin kuvitteellisia ja ehkä kaukaa haettuja. Ne kuvastavat kuitenkin sitä todellisuutta, että ei olemassa annettu määrä työpaikkoja, joita täytetään niin kauan kuin työvoimatoimiston kortistosta löytyy jostain sopivan koulutuksen omaavia työttömiä. Moni työpaikka täyttyy työnantajan tuttavaverkoston kautta, ja jää syntymättä jollei tarpeeksi helpolla sopivaa henkilöä löydy. Päinvastoin sopivan työntekijän löytyminen voi olla virike, josta työpaikan luominen alkaa.
Korkeankin työttömyyden aikana työntekijän eläkkeelle jääminen voi siten heikentää työllisyyttä. Uusi työnhakija voi puolestaan laukaista työpaikan luomisen, jos hän sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Huomasin, että professori Haaparanta ohimennen komentissaan viittasi minun esittämään kritiikkiin hänen laskelmista:Maksaisiko elvytys itsensä takaisin? Kirjoitin selventävän kommentin Akateemiseen talousblogiin.
Ehkä oleellisen osa kommentistani koskee sitä kuinka suurta pysyvää taloden aktivitettia vahvistavaa vaikutusta voi odottaa siitä, että elvytystoimilla estetään työvoiman pysyvää syrjäytymistä- Tästä on käyty keskustelua myös kommenteissa ja twitterissä.
Akateemisessa talousblogissa kirjoitin
”…minun on vaikea uskoa, että tämän perusteella finanssipolitiikan pysyvä BKT:ta nostava vaikutus olisi läheskään 60 prosenttia alustavasta elvytysvaikutuksesta.
Ymmärtääkseni tämä vaati sen, että 60 prosenttia niistä, jotka elvytystoimien myötä työllistyvät tämän ansiosta välttyvät pysyvästi syrjäytymästä. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Ei syvienkään taantumien seurauksena 60 prosenttia työttömiksi joutuneista ole työmarkkinoilta yleensä syrjäytyneet.
Lisäksi pitää vielä huomioida, että yhden vuoden tilapäinen elvytys ei välttämättä riitä pelastamaan kaikkia syrjäytymisvaarassa olevia, jos yksityinen kysyntä on sitkeästi heikko. Jos elvytystä täytyy jatkaa esimerkiksi kolme vuotta ehkäisemään kaikkien syrjäytymistä, elvytysvaikutuksen ”hystereesi-kerroin” kai putoaa kolmannekseen. ”
Suomen laman karmea pysyvä vaikutus työllisyyteen
Tarkastelin varmuuden vuoksi miltä tämä näyttää Suomen talouslukujen valossa. 90-luvun laman aikana työllisten osuus 15-64 vuotiaista tippui 15 prosenttiyksiköllä. Työvoima tippui 6 prosenttiyksikköä, eli pahimmillaan 40 prosenttia vailla töitä jääneistä oli jättänyt työvoiman.
Kun talous alkoi piristyä ja työvoiman kysyntä kasvoi, työvoimakin alkoi palautumaan. Vuonna 2002 työvoimaan osallistumisaste oli ainoastaan 2 prosenttia alle 1990 luvun alun. Työllisyysaste oli silloin yhä runsaat 6 prosenttiyksikköä alle lamaa edeltävien tasojen. Eli jos pitää tätä arviona pysyvästä vaikutuksesta työllisyyteen (ja kasvanutta osaa työvoimaan tilastoituneista todellisuudessa työvoimasta syrjäytyneenä), tämäkin tukisi arvioita että 40 prosenttia työllisyyden laskusta olisi jäänyt pysyväksi.
Vuonna 2002 ei kuitenkaan vielä työvoiman saatavuus ollut rajoittava tekijä. Työvoimapulasta alkoi näkyä merkkejä vasta 2007-2008. 2008 työllisyysaste oli enää noin 4 prosenttiyksikköä alle lamaa edeltävien tasojen.
Eli tämän karkean tarkastelun perusteella 25-40 prosenttia työllisyyden laskusta olisi jäänyt pysyväksi. Karmea lukema, joka korostaa miksi on kaikki syy yrittää välttää 90-luvun kaltaista lamaa, sen kärsimyksen lisäksi mitä syvä lama aiheutti.
En millään kuitenkaan tämän tarkastelun perusteella usko, että jos vain yhtenä vuonna oltaisiin elvytystoimilla nostettu taloutta täystyöllisyyteen, 60 prosenttia työllistetyistä olisi pelastettu syrjäytymisestä. Jos työllisyyden pysyvän laskun välttämiseksi julkisilla elvytystoimilla olisi pitänyt työllistää viisi vuotta, niin yhden vuoden elvytyksen pysyvä vaikutus olisi silloin 5-8 prosenttia alkuperäisestä elvytysvaikutuksesta.
Entä nyt?
Kuva myös selittää sen, miksi hivenen ärsyynnyn kun puhutaan siitä, että Suomen nykyinen ahdinko on 90-luvun lamaa pahempi. Työllisyyden lasku on toista suuruusluokkaa.
Tosin työllisyyden lasku käsittääkseni aliarvioi nyt suhdanneluonteisen työvoimavarannon kasvun. Työvoimaan osallistumisaste näyttää rakenteellisesti kasvaneen kuten kirjoitin viime viikolla Suomalainen työvoima on yllättävässä kasvussa.
Elvytyskeskusteluun liittyen tarkastelin myös Haaparannan esille nostamaa esimerkkiä kiristymisen vaikutuksista: Case Hollanti, Johtopäätökseni oli, että finanssipolitiikan kerroin näyttää olleen suurin piitein yhden luokkaa tässäkin tapauksessa – eikä siten anna mitään suurta syytä uudelleenarvioida kirstymistoimien vaikutuksia.
Silti toki ei ollut järjen hiventäkään keskellä Euroopan taantumaa jyrkästi kiristää finanssipolitiikkaa maassa jossa julkinen velka oli euroalueen alhaisempia ja vaihtotaseen ylijäämä suurimpia.
Eilen kirjoittamani kritiikki Haaparannan laskelmista Maksaisiko elvytys itsensä takaisin?, sai aikaan vilkkaan keskustelun. Vastalauseissa ei niinkään puolustettu Haaparannan laskelmia, vaan yleensä esitettiin elvytystä puoltavia näkemyksiä. Elvytystä kategorisesti vastustavat sen sijaan vaikuttivat ilahtuneilta. Johtopäätös näytti olevan, että jos kritisoin Haaparannan laskelmia, minun täytyy vastustaa kaikkia elvytystoimia. Se että heti alussa totesin, että olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että Euroopan talous tarvitsee elvytystä kaikui näköjään kuuroille korville.
Jos jotain talouspoliittisesta keskustelussa on epä-älyllistä, niin se on mielestäni jyrkkä jaottelu, jossa kaikkia osapuolia nähdään joko elvytyksen tai kiristyksen puolestapuhujina.
Elvytystoimet voivat olla perusteltuja, vaikka Haaparannan laskelmat siitä, että elvytys vähentäisi velkaantumisastetta, olisivat rajusti ylioptimistisia, Etenkin nollakorkojen maailmassa voi sitl löytyä julkisia investointeja, jotka maksavat itsensä takaisin.Voi olla järkevää taantumissa ylläpitää talouden aktiviteettia, vaikka julkinen velkaantuminen kasvaa.
Olen myös ehdottomasti samaa mieltä Haaparannan toteamuksesta, että ”Euroopan ongelma on kokonaiskysynnän vähäisyys, ei kilpailukyvyn puute. Euroopassa kokonaiskysynnän puute on suurin syy alueen pitkittyneeseen taantumaan ” kuten olen kirjoittanut esimerkiksi tässä: Heikompi euro hyvä, mutta ei paras lääke .
Tässäkin näen kuitenkin jälleen harmaasävyjä siltä osin, että eri maiden kohdalla tilanne vaihtelee kuten selitin jutussa Vyönkiristys, elvytys vai jotain muuta. Niin kauan kun ei ole poliittista valmiutta pysyviin euromaiden välisiin tulonsiirtoihin, maalla joilla on 10-15 prosentin alijäämä vaihtotaseessa on tarvetta siirtää aktiviteetin painopistettä kotimaisesta kysynnästä vientiin. Tästä näkökulmasta kriisimaissa toimet kilpailukyvyn parantamiseksi ja kotimaisen kysynnän heikentämiseksi olivat perusteltuja
Harmaasävyjä toki tämän kohdalla tuo se, että voidaan keskustella milloin ja kuinka paljon kiristetään. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kriisimaita pakotettiin kiristämään liian paljon liian ripeästi, ja liian vähän huomiota on kiinnitetty kasvua vahvistaviin rakenteellisiin uudistuksiin kuten totesin jutussa Liikaa kiristystä, liian vähän sopeutusta.
Harmaasävyjä näen myös koskien sitä miten järkeviä erilaiset elvytystoimet ovat Koska Suomen talouden ongelmana on nimenomaan investointien ja viennin heikkeneminen investointivetoinen elvytys on järkevintä tai elvytysvaraa voitaisiin käyttää viennin edistämiseen työvoimakustannuksia alentamalla ns. fiskaalisen devalvaation kautta.
Kaikkien esitettyjen toimien osalta pelkään, etteivät ne ole mitään ihmelääkkeitä, joilla ripeästi saadaan taloutta itseään vahvistavaan nousukierteeseen, kuten näyttää olevan olettama Haaparannan laskelmien takana. Tarve tukea talouden kokonaiskysyntää ei kovin ripeästi poistu. Tämä ei mielestäni anna syytä olla pyrkimättä täystyöllisyyden saavuttamiseen. Se vaan korostaa, että täytyy varautua siihen, että elvytystoimia täytyy jatkaa varsin pitkään.
Sixten Korkman hiukan toisella argumentoinnilla yrittää murtaa yksinkertaistavaa kahtiajakoa keskustelussa. Olen pitkälti hänen kanssa samaa mieltä.
Jälleen vilkas viikko takanapäin, joten en tämän blogin sivuille ole ennättänyt kirjoittaa.
Ajatushautomo Magma julkaisi pohdiskeluni Nokian vaikutuksesta Suomen talouteen, ja mitä se kertoo Suomen talouden näkymistä pamfletissa: Managing the Nokia Shock. Lyhyenä provokatiivisena yhteenvetona: Suomen talous pärjännyt yllättävän hyvin?
Suomen tuleviin kasvunäkymiin liittyen kirjoitimme MarketNozen toimitusjohtajan Mika Häyryn kanssa Suomalaisesta palveluviennistä Kiinaan.
Ennen Fedin kokousta perustelin Miksi Fedin pitäisi vielä olla kärsivällinen ja onneksi Fed näyttää olevan ptkälti samaa mieltä ja vaimensi koronnostopelkoja, Fed on yhä melko kärsivällinen vaikka sitä nimenomaista sanaa ei enää lausunnosta löytynyt.
Viikon Arvopaperi-kolumnissani selitän miksi on Aika myydä korkorahastoja tai ylipäätänsä euroalueen valtionlainoja, päinvastoin kun mitä suomalaiset ainakin rahastoraportin mukaan ovat tehneet.
Omasta puolestani viikon kohokohta oli kuitenkin Katy Perry.
Roger Wessman 