Kävin eilen kuuntelemassa ruotsin finanssipoliittisen neuvoston puheenjohtajaa professori John Hassleria Ekonomiska Samfundetin järjestämässä tilaisuudessa. Kuten Taloussanomat raportoi, Hassler painotti neuvoston riippumattomuutta.
Mielestäni professori Hasslerin tärkein viesti meille, kun nyt Suomeenkin ollaan perustamassa talouspoliittinen arviointineuvosto oli seuraava:
Finanssipoliiittisen neuvoston tehtävä Ruotsissa ei ole neuvoa hallitusta siitä mitä sen pitäisi tehdä. Tehtävä on antaa tutkittua tietoa päätöksen vaikutuksista, jonka perustella hallitus voi tehdä arvovalintoja.
Hassler otti esimerkin veroratkaisusta, joka hallituksen mukaan edistäisi työllisyyttä kasvattamatta tuloeroja. Demariopposition mukaan ratkaisu ei edistäisi työllisyyttä vaan ainoastaan kasvattaisi tuloeroja. Suomalisillekin tuttua eipäs-juupas keskustelua.
Neuvoston asia ei ollut ottaa kantaa ratkaisun puolesta tai vastaan. Se vaan selkeytti, että tutkimustulosten valossa ehdotettu veroratkaisu parantaa työllisyyttä mutta kasvattaa tuloeroja.
Tällä tavalla saatiin poliittista keskustelua fokusoitua arvovalintaan: parempi työllisyys vai tasaisempi tulonjako? Tähän arvovalintaan neuvostolla ei ole asiaa ottaa kantaa, ainoastaan tosiasioihin.
Tilaisuudessa ihmeteltiin miten Ruotsin finanssipoliittinen neuvosto päätyy kantaansa? Äänestämälläkö? Hassler oli ymmällään. Eihän äänestämällä voi ratkota miten tosiasiat ovat. Jos ei neuvoston jäsenet pääse yhteiseen arvioon niin ne avoimesti kertovat, että tästä asiasta ei ole yksimielisyyttä.
Minusta tuntuu, että suomalaisessa keskustelussa monet ekonomistitkin usein keskittyvät esittämään ainoastaan ne faktat, jotka tukevat sitä vaihtoehtoa jota itse kannattavat. Tämä ei auta selkeyttämään niitä välttämättömiä arvovalintoja, mitä politiikassa täytyy tehdä.
Olen itsekin saanut kritiikkiä siitä, että se mitä sanon on ehkä totta, mutta se ei edistä oikeiden politiikka-ratkaisujen saantia. Tällaisesta kritiikistä minä olen lähinnä ylpeä. Pyrkimykseni on, tässä blogissa ja muualla ensisijaisesti kertoa miten asiat minun parhaan arvioni mukaan ovat. Kuinka hyvin olen onnistunut jää muiden arvioitavaksi.
Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Faktat ovat kuitenkin faktoja, ja niitä pitää erotella mielipiteistä.
Kaikki tietävät, että Suomen taloudella on merkittävä kilpailukykyongelma. Joitain soraääniä tosin kuuluu. Kokemuksesta tiedän, että tästä asiasta ei kannata olla eri mieltä, jollei halua vihaisia kommentteja. Silti en ole vielä vakuuttunut: Suomen talouden ongelmat näyttävät pikemmin heijastavan kansainvälisiä suhdanteita kuin Suomen erityisen heikkoa kilpailukykyä.
Kilpailukyvyllä voi tarkoittaa monta asiaa. Keskityn tässä hintakilpailukykyyn: Onko palkkataso liian korkea suhteessa talouden tuottavuuteen?
Kilpailukykyä voidaan mitata monella tavalla, enkä lähde nyt riitelemään siitä mikä mittari on oikea. Lähden yksinkertaisemmasta lähtökohdasta. Kilpailukykyongelma näkyy siinä miten meidän vienti menestyy. Kuten englantilaiset sanovat: The proof of the pudding is in the eating:
Björn Wahlroos kiteyttää tyypillisen argumentin samankaltaisella logiikalla: Meillä on vain liian kallista tuottaa mitään vientimarkkinoille ja se on meidän ongelmien ytimessä.
Tämä on tietysti retorista liioittelua. Suomen vienti ei ole pudonnut nollaan. Edelleen Suomessa tuotetaan jotain, ja joitain kansainvälisiäkin investointeja tehdään Suomeen.
On toki monta esimerkkiä siitä, että suomalaiset tuottajat eivät ole enää kilpailukykyisiä. Etenkin teollisuudessa on selkeästi ongelmia. Toisaalta palveluvienti on samalla kasvanut joten pelkästään teollisuuden kehitystä tarkastelemalla saa liian synkän kuvan tilanteesta.
Kuinka paljon sitten meidän pitäisi viedä, jotta voisimme olla tyytyväisiä? Vienti ei ole itseisarvo, vaan me tarvitsemme vientituloja tuontikulujen ja muiden ulkomaille menevien rahavirtojen kattamiseen. Tämän mukaan meillä on tarpeeksi paljon vientiä jos vaihtotase on tasapainossa.
Vaihtotasealijäämä on viimeisen vuoden aikana ollut vain noin puoli prosenttia BKT:sta, ja on viimeisen parin vuoden aikana pienentynyt. Tämän perusteella ei näytä olevan suurta syytä huoleen.
Tämä ei ole kuitenkaan riittävä vastaus. Vaihtotasetta voidaan pitää tasapainossa vaikka vienti on heikko supistamalla kotimaista kysyntää ja siten tuontia. Tämä näkyy silloin talouden lamaantumisena ja kasvavana työttömyytenä. Nimenomaan näin on käynyt viimeisen parin vuoden aikana: Suomen vaihtotasealijäämä on supistunut mutta samalla työttömyys on kasvanut.
Kilpailukyvyn voidaan sanoa olevan kohdallaan, jos saavutamme taloudessa samalla sekä ulkoisen että sisäisen tasapainon (vaihtotase nollassa ja täystyöllisyys).
Nyt olemme siis tilanteessa, jossa vaihtotase on suurin piirtein tasapainossa, mutta työttömyys selkeästi liian korkea. Työttömyys on sinällään siten merkki siitä, että kilpailukykyä pitäisi kohentaa.
Korkea työttömyys ei kuitenkaan välttämättä heijasta kilpailukykyongelmaa, vaan voi myös heijastaa kansainvälisen talouden suhdanteita. Korkeaa työttömyyttä on vaikeata tulkita merkkinä Suomen kilpailukykyongelmasta, kun muualla euroalueella työttömyys on keskimäärin reippaasti korkeampi.
Suomen työttömyys on oire sitä, että euroalueella kokonaiskysyntä on liian heikko. Koko euroalue kaipaa elvyttävämpää talouspolitiikkaa
Toki, kuten Saksa on osoittanut, heikossakin suhdannetilanteessa voidaan saavuttaa täystyöllisyys jos kilpailukyky on reippaasti keskiarvoa parempi. Emme kuitenkaan kaikki voi olla keskiarvoa parempia. Kilpailukyvyn parantaminen palkkoja leikkaamalla on nollasummapeliä, jossa työttömyyttä vain siirretään maasta toiseen. Jos kaikki euromaat yrittäisivät matkia Saksaa seurauksena olisi vain syvenevä deflaatiokierre. Jos ja kun euroalue toipuu taantumasta Saksassa puolestaan nyt häämöttää työllisyyspula ja sen myötä palkkojen nousupaineita.
Kun viime viikolla tein ajatusleikin 85 rikkaimman varallisuuden jakamisesta köyhille, sain usealta lukijalta ehdotuksen, että sen sijaan pitäisi jakaa suuremman rikkaiden joukon varallisuutta. OK, otetaan toinen ääriesimerkki: Mitä jos kaikki yksityisten kotitalouksien omaisuus jaettaisiin tasan? Silläkään ei pystytä kuin rajatusti nostamaan köyhimpien elintasoa, optimistisillakin oletuksilla laskettuna.
Credit Suissen tutkimuksen mukaan (joka on julkisuudessa paljon siteerattujen lukujen taustalla) kaikkien maailman kotitalouksien yhteenlaskettu nettovarallisuus oli 2013 241 000 miljardia dollaria. Jaettuna 7 miljardille ihmiselle se tekee noin 34 000 dollaria, 25 000 euroa.
25 000 euroa olisi ilman muuta merkittävä summa maailman varattomille, jos hän saisi sillä ostaa sen mitä hän tarvitsee.
Varallisuus ei kuitenkin ole olemassa köyhien tarvitsemina hyödykkeinä, vaan osakkeina, talletuksina ja ennen kaikkia asuntoina vauraissa maissa.
Jotta rahat voisi siirtää, varallisuutta olisi myytävä. Esimerkiksi nelihenkinen perhe Suomessa jonka asunto on yli 100.000 euron arvoinen, pitäisi myydä asunnon ja muuttaa pienempään.
Helppo ymmärtää, että seurauksena olisi vääjäämättä varallisuusarvojen romahtaminen.
Credit Suissen mukaan yli kahdella kolmasosalla aikuisväestöstä on varallisuus joka alittaa 10 000 dollarin. Tälle ryhmälle piitäisi siirtää 120 000 miljardia euroa. Summa on yli tuplasti suurempi kuin koko maailman vuotuinen BKT. Eli köyhille ei riittäisi tällä rahalla tarpeeksi ostettavaa, vaikka mitään muuta ei kulutettaisi eikä mitään investointeja tehtäisi.
Realistisempi ratkaisu olisi, että pääoman tuottoa verotettaisiin 50 prosentilla. Oletetaan optimistisesti, että pääoman tuotto keskimäärin olisi 5 %. Jokaiselle maapallon kansalaiselle tulisi silloin runsaan 600 euron vuotuinen kansalaisosinko.
Lukua voi verrata köyhien maiden nykyiseen kansantuloon. Keskiverto-intialaiselle tämä olisi mukava parinkymmenen prosentin tulonlisäys. Kiinalaiselle vähemmän kuin 10 prosentin lisäys. Saharan eteläpuolella asuvalle afrikkalaiselle peräti kolmenkymmenen prosentin tulojen nousu.
Tämäkin laskelma on varmastikin reippaasti yläkanttiin. Oletettu tuotto on varsin korkea nykyisessä nollakorkomaailmassa. Lisäksi tietysti pääoman tuottoa verotetaan jo nyt, joten 50 prosenttiyksikön lisävero tuskin on realistinen. Kiristynyt verotus myös heikentäisi kannustimia yrittämiseen ja vaurastumiseen, mikä pienentäisi kokonaiskakkua.
Köyhyyttä on siten mahdotonta poistaa jakamalla kotitalouksien varallisuutta tasaisemmin, vaikka poliittista tahtoa tähän olisi. Parhaassa tapauksessa sillä voidaan jonkun verran köyhyyttä lievittää.
Suomen tavaravienti oli tullihallituksen tilastojen mukaan joulukuussa seitsemän prosenttia korkeampi kuin vuosi sitten. Tämän myötä viimeisen neljänneksen vienti oli kokonaisuudessaan pari prosenttia korkeampi kuin vuonna 2012. Nousu on toki vielä heiveröinen, mutta lukemat ovat kuitenkin positiivisemmat sitten vuoden 2012 alkusyksyn.
Tuonti jäi miinukselle, joten Suomen kauppavaje hivenen supistui viimeisellä neljänneksellä vuoden takaisesta.
Synkistelijät voivat ottaa lohtua siitä, että tullihallitus kiinnittää tiedotteessaan huomiota siihen että vienti joulukuussa oli kuitenkin heikko verrattuna vuoden muihin kuukausiin. En olisi tästä kovin huolissani. Joulukuun lukemat ovat yleensä heikonpuoleisia. Lieneeköhän jollain pyhillä jotain pientä vaikutusta? Kun kausikorjaan sarjan, vienti näyttää nousseen marraskuuhun verrattuna.
Kiinnitin muutama päivä sitten huomiota suomen palveluviennin kasvavaan merkitykseen. Nämä luvut eivät kerro tästä mitään, ja antavat siten todennäköisesti jonkun verran liian synkän kuvan Suomen viennistä.
Tässä artikkelissa esitetty summa on korjattu alkuperäisestä versiosta. Käytin virheellisesti kaikkien maailman dollarimiljardäärien omaisuuden enkä ainoastaan 85 rikkaimman. Köyhien saama summa on siten pienempi. Pyydän anteeksi. Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle, joka huomasi virheen.
Paljon huomiota on saanut väite, että maailman 85 rikkainta omistaa yhtä paljon kuin 3,5 miljardia köyhintä. Jota ymmärtäisimme mitä nämä lukemat tarkoittavat (olettaen, että ne pitävät paikkansa) voidaan tehdä ajatusleikki: Mitä jos näiden rikkaiden koko varallisuus jaettaisiin köyhille?
Yksinkertainen laskutoimitus kertoo tuloksen: Jokainen köyhistä saisi 350 euroa. Ei siis 350 euroa kuussa. Ei 350 euroa vuodessa. Vaan 350 euroa varallisuutensa kertalisäyksenä. Tuskin summa joka riittäisi nostamaan ketään köyhyydestä.
Ongelma siis yksinkertaisesti on, että 3,5 miljardilla ihmisellä tuskin on varallisuutta ollenkaan. Ne elävät kädestä suuhun. Ei se, että 85 ihmistä olisivat kahmineet itselleen varallisuuden joka riittäisi 3,5 miljardin ihmisen elättämisen.
Joku ehkä sanoo, että 350 euroa on valtava raha köyhissä maissa. Hinnat ovat näissä maissa paljon alhaisempia joten 350 eurolla saataisiin ostettua paljon.
Ongelmana vaan on, että rikkaiden varallisuus ei ole kehittyvien maiden tavaroiden ja palveluiden muodossa. Rikkaiden varallisuus on valtaosaltaan suurien länsimaisten pörssiyhtiöiden osakkeina.
Toki Bill Gates voi myydä muutaman Microsoft-osakkeen 350 eurolla, ja lahjoittaa ne jollekin köyhälle, jonka elintaso mullistuu.
Jos jokainen köyhän maan asukas saisi 350 euroa, ja kaikki yrittäisivät rahalla ostaa enemmän maassa tuotettuja tavaroita ja palveluita tämä ei kuitenkaan onnistuisi. Mistä näitä tavaroita ja palveluita yhtäkkiä saataisiin enemmän? Afrikan suurkaupunkien slummeissa ei olisi yhtäkkiä enemmän maata mille rakentaa suurempaa taloa. Seurauksena olisi vain hintatason nousu. Tai jos hinnat ovat säänneltyjä, kuten valitettavan usein köyhimmissä maissa on, myytäisiin eioota.
Myymällä suurten pörssiyhtiöiden osakkeita köyhät toki saavat rahaa, jolla ne voivat ostaa tuotteita ja palveluita kehittyneistä maista. Vaurauden nousu olisi kuitenkin nimenomaan 350 euroa sillä ostovoimalla mitä tällä summalla on vauraissa maissa. (Toki jos rikkaiden pörssiosakkeet yhtäkkiä myytäisiin, tämä romahduttaisi omistettujen yritysten pörssikurssit ja siten saadut tulot olisivat paljon 350 euroa pienempiä).
Itse asiassa, koska hintataso köyhissä maissa on rajusti alhaisempi, vertailu köyhien ja rikkaiden maiden varallisuudessa ontuu. Oletko paljon köyhempi jos omistat talon Sansibarin auringossa kun jos omistaisit samanlaisen talon Suomessa? Kun lasketaan varallisuutta suomalainen talo on monin verroin arvokkaampi.
Köyhien todellinen varallisuus ei siis tuplaantuisi, vaikka ne saisivat 350 euroa lisää. Se määrä tavaroita ja palveluita mitä ne pystyvät ostamaan jos ne realisoisivat koko omaisuutensa ei kaksinkertaistuisi.
En halua vähätellä maailman köyhyysongelmaa. Ratkaisu ei kuitenkaan löydy rikkaiden varojen jakamisesta köyhille. Se löytyy siitä, että saamme köyhimpien maiden taloudet toimimaan paremmin ja tuottamaan enemmän.
Euroalueen vähittäiskaupan myynti laski reippaasti joulukuussa. Kuukausiluvut heiluvat kuitenkin jyrkästi, ja pitkälti heikko joulukuu heijastaa palautusta poikkeuksellisen vahvan marraskuun jälkeen.
Jos lukuja hivenen tasoittaa ne vahvistavat, että lasku euroalueen kulutuksessa on pysähtynyt. Tänä vuonna voidaan odottaa jopa pientä kasvua.
Presidenttimme ilmaisema huoli julkisten menojen suuruudesta on saanut paljon kritiikkiä, joka on fokusoitunut epätarkkuuteen sanojen valinnassa. Sympatiani on tässä Niinistön puolella, koska itsekin ilmaisen usein itseni samalla tavalla hiukan epätarkasti. Itse sanoma oli kuitenkin minusta hyvin perusteltu. Tämä on ollut minunkin päähuolenaiheeni julkisen talouden suhteen.
Keskustelussa on ammuttu viestiä alas toteamalla, että on väärin sanoa, että julkiset menot ovat lähes 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun selittää ansiokkaasti käsitteitä tässä. Julkiset menot eivät ole bruttokansantuotteen osa, joten korrektia on sanoa, että julkiset menot ovat lähes 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Muuten voi jollekin syntyä sellainen harhakuva että yksityiset menot ovat vain 40 prosenttia BKT:sta, mikä on täysin väärin. Yli puolet julkisista menoista on tulonsiirtoja kotitalouksille ja yhteisöille. Nämä rahat päätyvät siten osittain yksityisiksi menoiksi.
Marjo Bruun on siten aivan oikeassa, ja minunkin pitäisi olla tässä huolellisempi. Olen kirjoittanut joskus julkisten menojen osuudesta BKT:sta kun olen tarkoittanut julkisten menojen BKT-suhdetta.
Korrektin terminologian käyttö ei kuitenkaan poista perusongelmaa. Jos julkiset menot ovat lähes 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, se tarkoittaa, että julkisten tulojenkin pitää olla 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, jotta saadaan julkinen talous tasapainoon. Julkisten menojen kasvu suhteessa BKT:hen indikoi siten tarvetta vastaavaan kokoluokan kiristykseen verotuksessa.
On vahvoja syytä huoleen siitä, että raskaampi verotus jarruttaa talouden kasvua mm. heikentämällä kannustimia työntekoon ja yrittämiseen. Ruotsalaisten ekonomistien tekemän hyvä yhteenvedon perusteella kymmenen prosentin nousu julkisten menojen BKT-suhteessa hidastaa talouden kasvua ainakin puolella ja ehkä jopa kokonaisella prosenttiyksiköllä.
Tarkkoihin numeroarvioihin on syytä suhtautua skeptisesti. Taloudessa vaikutuskanavat ovat niin monimutkaisia, että suhteet eri muuttujien välillä harvoin ovat vakioita.
Kasvavan kansainvälistymisen myötä on syytä pelätä, että vaikutus itse asiassa on suurempi kuin mitä se oli tutkimusten tarkasteluajankohta. Verotus siirtää yhä herkemmin toimintaa muihin maihin. Siten on syytä huoleen siitä, että Suomi kansainvälisissä vertailussa julkisten menojen BKT-suhteessa on ottanut kärkisijan.
Lähde:OECD
Ongelmaa vähättelevät yrittävät tässä kiinnittää huomiota siihen, että nämä luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia eri maiden välillä. Julkiset menot vaikuttavat esimerkiksi korkeammalta maissa, jossa Suomen tapaan verotetaan sosiaalietuuksia. Sosiaalimenot näyttävät harhaanjohtavasti pienemmältä, jos työttömyyskorvaus maksetaan puhtaana käteen vaikka työttömän saama netto olisi sama.
Talouden tilastoluvut eivät koskaan ole täysin vertailukelpoisia maiden välillä. BKT vaikuttaa suuremmalta maassa, jossa pieniä lapsia hoidetaan päiväkodissa verrattuna maahan jossa sama työ tehdään palkatta kotona. Tälläkin on vääristävä vaikutus julkisten menojen BKT-suhteeseen. Pohjoismaiden kohdalla tällä kertaa kansainvälisissä vertailussa suhdetta alentavasti.
Olisi hauska saada tilastoja joista kaikki vääristymät on poistettu. Kuva tästä tuskin kovin paljon muuttuisi.
Ja vaikka TV-lupamaksun muuttuminen yleisradioveroksi selittää pienen osan tilastoiduista noususta julkisen menojen BKT-suhteesta, suurin osa on kyllä valitettavan todellista.
Tätä tekstiä on julkaistu myös Taloustaidon blogissa.
Eilen julkaistu Yhdysvaltain perinteisesti talouden käänteitä hyvin ennakoiva teollisuuden ostopäälliköiden indeksi (ISM) romahti yllättävän rajusti tammikuussa. Lukemat vahvistavat pelkoja siitä, että USA:n talouskasvun varastojen varaan rakennettu kiihtyminen jää tilapäiseksi. Lukemat indikoivat talouden palautuvan toistaiseksi loppuvuoden kiihtymistä edeltävälle maltilliselle kasvu-uralle.
ISM indeksin pudotus oli poikkeuksellisen raju yhden kuukauden liikkeeksi. Pudotuksen jälkeen indeksi on palautunut alkuvuoden tasolle, ja indikoi siten BKT:n kasvunkin hidastuvan parin prosentin vauhtiin. Indeksi ei toki oli erehtymätön indikaattori ja monet muut merkit (mukaan lukien vaihtoehtoinen Markitin laskema ostopäälliköiden indeksi) ennakoivat vahvempaa kasvua.
Pudotusta on selitetty huonon sään vaikutuksella. Sää tuskin riittää selitykseksi. Raju lasku uusien tilauksien indeksissä signaloi, että notkahdus ei jää yhden kuukauden kuopaksi.
Yksi selkeästi teollisuuden kasvua hidastava tekijä näyttää olleen varastojen kehitys. Varastokomponentti on viime kuukausien aikana selkeästi pudonnut. Se signaloi että yritykset ovat kääntyneet varastojen kasvattamisesta niiden pienentämiseen. Tämä ei ole yllättävää, koska varastojen kasvu viime vuoden loppupuoliskolla selkeästi oli talouskasvua kiihdyttävä tekijä.
Varastokomponentti laski tammikuussa jo tasolle, joka indikoi kohtuullisen ripeätä varastojen purkamista. Todennäköisesti varastojen purkuvauhti ei enää tästä kiihdy. Varastojen alasajot ovat yleensä tilapäisiä, korkeintaan muutamien neljännesten, ilmiöitä joten tämä jarruvaikutus todennäköisesti poistuu viimeistään kesän lähestyessä.
ISM:n pudotusta ei voi selittää kehittyvien markkinoiden ongelmilla. Vientitilaukset putosivat vain hivenen, ja ovat edelleen tasolla joka indikoi viennin pysyvän maltillisessa kasvussa.
Luvut vahvistavat, että keskuspankilla ei ole syytä kiirehtiä rahahanojen kiristämisestä ja korkojen nousua saadaan odottaa vielä pitkään.
Kumpi ratkaisee onko Suomen talous terveellä pohjalla: Teollisuuden kehitys vai viennin? Kysymys ei ole turha, koska nämä kaksi eivät todellakaan ole sama asia.
Teollisuuden tuottama arvonlisäys on reaalisesti vähentynyt yli 20 prosenttia vuosituhannen alusta. Viime vuonna pudottiin uusiin pohjalukemiin, Suomen talous on tämän mukaan todellakin romahtamassa syvään kuiluun.
Suomen viennin arvo oli viime vuonna noin seitsemän prosenttia korkeampi kuin vuosituhannen alussa ja pitkälti toistakymmentä prosenttia korkeampi kuin vuoden 2009 taantuman pohjissa. Aika vaisu kehitys, mutta ei mikään täydellinen katastrofi.
Näiden lukujen ero kuvastaa ensinnäkin palvelusektorin kasvavaa merkitystä taloudessa ja suomen viennissä. Tältä osin on selvää, että teollisuuden lukemat antavat liian synkän kuvan talouden ahdingosta. Palvelusektorin ansaitsemat eurot ovat lähtökohtaisesti yhtä arvokkaita kuin teollisuuden.
Vientiluvutkaan eivät ole aivan oikea mittari. Ideaalinen vertailu olisi viennin arvonlisäys. Jos esimerkiksi Neste tuo raakaöljyä 950 miljoonalla ja vie siitä tuotettuja öljyjalosteita miljardilla, niin Suomeen jää miljardin viennistä vain 50 miljoona. Ainoastaan 50 miljoonaa on kuitenkin käytettävissä meidän elintason rahoittamiseen.
En tiedä onko viennin arvonlisäys kehittynyt paremmin vai heikommin kun viennin arvo. Heikompaa kehitystä puoltaa kasvava globalisaatio, jonka myötä yhä suurempi osa tuotannosta koostuu muista maista ostetuista komponenteista. Parempaa kehitystä puoltaa palvelusektorin kasvava osuus. Palveluissa kotimainen jalostusarvo on teollisuutta korkeampi. Rovion myymistä vihaisista linnuista suurempi osuus kai jää Suomeen.
Joku minua parempi tilastonikkari ehkä osaa kertoa?
Olen erittäin iloinen kaikista kommenteista mitä olen saanut. Kannustavia kommentteja on tietysti aina mukava saada. Kriittiset kommentit ja kysymykset ovat vähintään yhtä arvokkaita, koska ne antavat vihjeitä siitä missä kirjoituksissani on parantamisen varaa.
Kommenteista olen myös saanut virikkeitä useaan kirjoitukseen.
Yritän ottaa aikaa lukea kaikki kommentit, ja vastata kaikkiin kysymyksiin. Minulla on kuitenkin muutakin tekemistä, joten en välttämättä vastaa samana päivänä.
Kommentteihin saatte mielellänne liittää linkkejä muihin sivustoihin, jota te uskotte, että voivat blogin lukijoita kiinnostaa.
Älkää kuitenkaan olettako, että minä lukisin linkitettyjä sivustoja. Kirjoituksia verkossa on enemmän kuin minä ehdin lukea. Vastaan yleensä lukematta tekstejä joihin on viitattu.
Voin myös kertoa, että vain murto-osa kävijöistä klikkaa teksteissä olevia hyperlinkkejä. Jos haluatte viestittää jotain blogini lukijoille, kannattaa siten kirjoittaa sanoma kommenttikenttään.
Roger Wessman 